lapsen mariseminen

Hei! Meillä on kolme tyttöä. Vanhin täytti syksyllä neljä, keskimmäine tulee pian kolme ja nuorin on 10 kk. Vanhin tytöistämme on ollut vauvasta asti erittäin huomionhakuinen. Hän valittaa usein turhista asioista ja marisee jatkuvasti. Koen tämän ajoittain todella puuduttavaksi ja joskus sanon lapselle, etten jaksa kuunnella ja käsken hänen mennä pois. Jos meillä on vieraita, hän saattaa kuvitella, että jos vieraat nauravat, että hänelle nauretaan. Sitten hän menee yksin itkemään johonkin, mutta niin äänekkäästi että hänet varmana huomataan. Jos häntä kielletään jostain tai ei saa tahtoaan läpi, niin hän saattaa itkeä samaa asiaa tunnikin....ja ihan taukoamatta. Hänellä on myös tapana kaivaa esiin jopa puoli vuotta vanhoja asioita ja muistella kaikenmaailman vääryyksiä mitä hänelle on tapahtunut. Olen mielestä hyvä äiti ja koettanut jaksaa tämän lapsen kanssa. Keskimmäinen lapsemme on huomattavasti helpompi. En mielestäni ole itse aiheuttanut lapselle mitään niin isoja vahinkoja, että hänen käytöksesnsä johtuisi siitä. Onko muilla kokemuksia tällaisesta?

 

Ei kokemusta, molemmat ovat kilttejä ja yleeensä tyytyväisiä pienestä, mutta sinulla siellä varsinainen persoona. Mielenkiintoinen tapaus ja hyvä muisti, jos 4-vuotiaana kaivelee juttuja. Olisin varmaan aivan ihastuksissani erikoisesta lapsestani...

 

No kyllä minä välillä olen ihastuksissakin. Mutta on ihan totta, että lapseni saattaa muistaa tosi vanhoja juttuja. Toissakesänä (siis 2 ja puoli vuotiaana) hän muisti linnun joka oli takertunut verkkoon marjapensaaseen. Tämä lintu oli pensaassa silloin kun hän oli vasta puolitoista eikä edes osannut puhua. Hän vain yksinkertaisesti osoitti samaa pensasta ja sanoi "Äiti lintu potkii tuolla". Tämä on siis äärimmäinen esimerkki hänen muististaan. Mutta oikeasti pohdin välillä, että mitä tässä on takana?
Kolmevuotiaana hän sanoin minulle kerran "äiti sinä syyllistät minua". Kun hän oli kai mielestäni sotkenut jotain. Lisäksi hän välillä vetoaa siihen, että jos ei vaikka halua pukea. "Äiti näin pieni tyttö ei jaksa itse". välillä on äidin omatuntokin tosi kovassa testissä tämän pikkunaisen kanssa.

 

Heh. Tulee mieleen oma esikoiseni, tyttö hänkin.
Uskomaton muisti, etenkin tuolloin pienenä muisti tapahtumia, jotka olivat sattuneet kun hän oli jotain 1 v.. Ja kuten teilläkin:lapsi muisti vain epäkohtia. Ei juurikaan sitä hyvää tai kivaa.

Ja samaa asennetta jatkui, kouluiässä, teini-iässä.. \|O Se oli äärimmäisen rasittavaa.
No, koululaiselle voi laittaa erilaisia juttuja. Esim. hän valitti ettei ikinä saa mitään, nuorempi saa aina, hän ei koskaan mitään.
Laitoin jääkaapin oveen lapun, johon listasin ylös aivan kaiken, mitä olin ostanut tai montako penniä antanut ja tytön lista oli piiiitkä kuin mikä, nuoremman ei niinkään.
Vähäksi aikaa loppui marina.

Tuolloin 10-12 vuotiaana hän kaiveli ikivanhoja asioita eteen ja valitti: kun silloinkin sinä, silloinkaan sinä et.. Se oli rasittavaa, etenkin jos kysessä oli asia, jota oli yrittänyt hoitaa ja se itsestä riippumattomista syistä ei onnistunut ja se oli selitetty ja kerrottu..
Kun oltiin jossain kivassa, sielläkään ei mikään riittänyt, koko ajan lisää ja vielä tuota pitää saada..

---
Muista tapauksen nimeltä "muotihousut", hän halusi ne, lupasin kevääksi / kesäksi, kun olivat kesähousut. Tammikusa hän aloitti : joka päivä hän jaksoi valittaa että kun en vieläkään ole niitä ostanut.
Kiersin kaupat, kaikkialla oli toppavaatteita. Selitin.
Silti joka päivä. Ja tarkoitan: joka päivä syyttävä, valittava marina, vaatimus, valitus: et vieläkään niitä housuja.
Kun ensimmäiseen erikoisliikkeeseen niitä tuli, ostin.
Pieleen meni, ajattelin tyttösen pienemmäksi kuin olikaan, joten huuto ja valitus: miten pienenä sä mua oikeen pidät!? - vaikka ne pystyi näppärästi vaihtamaan !!

Ja edelleen: pesin ne kuulemma pilalle kun ne haalistui niin pian ja siitähän taas valitettiin, vuosia tapahtuman jälkeenkin.

----

Sitä tyytymättömyyden valitusvirttä ei päässyt pakoon mihinkään. Se vei ilon koko lapsesta. Oli vaikea nähdä mitään hyvää lapsessa ja hänen toiminnassaan, kun tuntui että mikään hyvä ei riittänyt, mutta kaiki pienetkin, erheet tulee kymmenkertaisena vuosikausia niskaan.

Yritin kyllä yhdessäoloa lapsen kanssa kahdenkeskistä yms., mutta ei hän sitä halunnut: hän halusi rahaa että pääsee kavereiden kanssa.

Ainoa mitä mulle tulee näin omasta kokemuksesta mieleen, jos neuvoja haluat, koska tyttösi on vielä noin pieni.
Korosta hänelle sitä hyvää ja kivaa, mitä on ollut. Kun alkaa valitus tai muistelu vanhasta ja ikävästä, kuuntele toki se muisto, mutta kerro, että muistatkos tätä... ja kerro joku kiva tapahtuma.

Ajattelen, että tällä vahvennettaisiin myös niitä hyviä muistoja. Ilmeisesti noihin ikäviin on liittynyt niin iso tunnelataus, että muistaa ne niin hyvin.

Mulla tyttö myös luuli, että hän on aina kaiken keskiössä. Vielä koululaisenakin tomahti kahvipöytään tai ihmisten sekaan: mitä te puhutte minusta!
Se raivostutti. Ja hävetti.
Onneksi hän ei uikuttanut missään nurkassa mielenosoituksellisesti.

Voitko ottaa tytön mukaan kahvipöytäkeskusteluihin, tai edes siihen tilaan, että hän kuulee, mistä te puhutte, tai on osa porukkaa.

Nyt hän kokee itsensä ulkopuoliseksi, ja kuvittelee että hänestä puhutaan - pahaa. Hän kokee, ettei saa tarpeeksi hyvää. Se mitä hän saa, ei ole riittävää hänelle. Se ei vakuuta.

Se, minkä minä omassa toiminnassani jälkeenpäin näen vikana, oli se, etten kehunut ja kiittänyt ja ihaillut tarpeeksi. Lapsen kannalta tarpeeksi. Luulin, että se mitä annan, riittää, mutta minun - ja sinunkin? -tyttösi tarvitsee enemmän.
En myöskään osannut sanoa lapselle niitä hellyttelusanoja, tai että äiti rakastaa.
Syliä oli, mutta ei ilmeisesti riittävästi lapsen tarpeeseen nähden. Semmosta syliä, joka ei tule pukemisen tai iltapuuhan yhteydessä, vaan ihan muuten vaan. Semmosta rutistusta ja halaamista tiukasti, ja useasti päivässä.

Taisi olla sekava vastaus.

Miten minun vaativalle tytölleni kävi.
Hän muutti aika aikaisin kotoa pois, jatkoi marinaa ja valittamista, kaikki oli pielessä teinpä niin tai näin. Murrosikä oli jotain niin hirveää etten viitsi kertoakaan.
Nyt on ihan "normaali" nuori nainen. Siis ei mikään negaation kylväjä, vaan ihan tavallisen normaali nuori nainen.
Meillä on nyt ihan hyvät välit. Ja muistoissa on jo hyviäkin asioita.

 

Meillä on kummipoika 5v ihan samanlainen. Valittaa aina ja kaikesta: jo vauvana itku oli sellaista marinaa, todella ikävän kuuloista narinaa.
Supermuisti on hänelläkin: muistaa miten 1+ -vuotiaana hoitotäti piti pakosta potalla ja syötti väksin.
Kummipoika verbaalisesti erittäin lahjakas, joten osaa kyllä pukea marinansa sanoiksi.
Lisäksi sai itkuaffektikohtauksia jo vauvana ja muutenkin erittäintemperamenttinen lapsi. Vaatii äidiltä paljon olla marisijan vanhempi! Mistä tuommoinen perustyytymättömyys oikein kumpuaa?

 

\

erittäintemperamenttinen lapsi. Vaatii äidiltä paljon olla marisijan vanhempi! Mistä tuommoinen perustyytymättömyys oikein kumpuaa?

Saamaa mietin itsekin. Ja sitten se jokaisen äidin persussyyllisyys: mitä olen tehnyt väärin?
Toisaalta toinen lapsi, eikä kyllä tämä kolmaskaan, ole samanlainen kuin ensimmäinen oli.
Siinä kun tuli kaikki ulkopuoliset pienin elein ja isoin lausein osoittamaan, miten kurja ja surkea äiti olen, omalla toiminnallani olen lapsen tommoseksi saanut, itse tekemällä teen lapsesta tommosen.. :ashamed: ja lapsi kuuntelee: äiti on siis huono, äidissä siis on se vika. Ja lapsi jatkaa.

Kun ensimmäinen temppuili murrosikäänsä, uupuneena vein hänet jonnekin turvataloon tai nuorisokeskukseen vähäksi aikaa kotoa pois. Siellä ensimmäisen kerran kohtaisin ulkopuolisia, jotka eivät ensitöikseen syyllistäneet minua tai jakaneet neuvoja: niin mutta jos SINÄ ITSE tekisit toisin.. Mitä voin tehdä toisin, kun mikään ei kelvannut,kaikki oli lapsen mielestä väärin?
No, siellä ensi kerran vastuutettiin ulkopuolisen toimesta tämä nuori. Esim: illalla klo 23 lapsi sanoo: ai niin, tartten huomenna kouluun 5 e siihen ja siihen.. tai: tarvitsen sen vaatteen huomenaamuksi puhtaaksi koska..

Enkä minä voi muovikortista leikata pyydettyä rahaa, juoksenko yöllä automaatille, koko päivä ollut aikaa sanoa, kotona olen ollut.
ja pesenkö yöllä, valvon tunnin tai enemmän pesukoneen äärellä ( ja aamulla klo 6 töihinlähtö) ja miten saan kuivaksi kun ei kuivauskaappia tms. ole. Miksi ei sanonut aikaisemmin tai vaikka pessyt itse, ns. helppo kone.
Ja taas huudettiin. Äidin vika, pilaalapsen elämän,

Mutta vain yksi lapsi, saako hän jotenkin vähemmän ? Miten paljon pitäisi antaa, että antaa riittävästi?
Missä on muut aikuiset, tukevatko syytöksen keskiössä olevaa aikuista, rajaavatko lasta ja osoittavatko että lapsen vaatimukset ovat kohtuuttomia ja marinat ns. turhia?

 

Meidän 7v on samaa vikaa. Pikkuisen on nyt helpottunut, mutta vieläkin sitä löytyy ajoittain. Esim. jos katsotaan valokuvia, saattaa tyttö sanoa "enkö minä olekin ollut kaikista rumin vauvana?" tms.
Tai kenestä äiti tykkää eniten, luettelee kaikki muut perheen lapset ensin ja jättää itsensä viimeiseksi.
Yleensä ilmaisee olonsa murjottamalla, ei puhu ja pitäisi yrittää arvailla missä vika.
Luulen tämän johtuvan mustasukkaisuudesta, koska tyttö oli todella sopuisa ja helppo lapsi 3 vuotiaaksi asti, kun pikkusisko syntyi.
Tuosta alkoi tuo käytös. Vinkumista, marinaa, kitinää, kiukkua, murjottamista jne.
Jotenkin lapsi on sellainen tyytymätön kaikkeen. Vaikka saa huomiota ja tavaroita, niin aina löytää jotain negatiivistä. Ja usein jo etukäteen kuvittelee kaikenlaista. Nytkin kun täytti 7v, sanoi jo pari viikkoa ennen synttäreitä "mun synttäristä tulee tylsät. En saa sitä ja sitä lahjaa ja kuitenkaan et osta kirkasta limsaa..." Joskus tuo saa ihan huvittavia piirteitä, mutta pääasiassa mua kyllä ärsyttää.

Meillä on viisi lasta ja tämä 7v on kolmas eli hänellä on kaksi pienempää sisarusta. Tuntuu, että jakaminen olisi itsestään selvää ja meillä muut lapset sen tuntuu osaavankin, mutta tällä se tekee välillä tiukkaa. Nytkin kun sai uuden pyörän lahjaksi, niin 4v pikkusisko silitti hartaasti etupyörää, niin toinen heti kitisemään, että "ei saa rikkoa mun pyörää, älä satu siihen". Itkuhan siinä pienelle tuli, joka varovasti yritti pyörään sattua. Mutta kuitenkaan ei tämä 4v valittanut, että miksen minä saanut pyörää.

Toki tämä 7v on herttainen ja mukava tyttö, kun sille päälle tulee ja huomio nätisti sitten muutkin. Aika ajoin tulee sitten näitä puuskia, jolloin kaikki on pielessä. Onneksi entistä vähemmässä määrin.

 

Kiitos kun jaksoitte kirjoittaa myös omista kokemuksista. Minuakin on jo ehditty syyllistää moneen kertaan. Toiset sanovat, että olen hemmotellut hänet jo nyt piloille. Ja että annan liikaa huomiota. Toiset taas ovat vahvasti sitä mieltä, että hän ei saa riittävästi huomiota. Sanoisinko, että hän on juuri sellainen lapsi, että suurella osalla äideistä ei ole vastaavaa kokemusta ja siksi tuomitsevat niin herkästi. Minun tyttäreni oli todella vauvana jo todella huomionkipeä. Hetkeksikään ei saanut jättää yksin mihinkään. Koko ajan hän halusi viihdykettä. Hän heräili kaksivuotiaaksi asti joka yö. Ja omassa sängyssä ei nukkunut. Kun neuvolasta käskivät nukuttaa omaan sänkyyn ja pitää unikoulua, niin lapsi huusi niin paljon, että hän oksensi sänkyynsä. Pari iltaa yritin tätä ja sitten riitti. Hän pääsi taas viereen. En kestänyt sitä sydäntärepivää itkua. Vauvana hänen katseensakin porautui todella syvälle, kun istuin tämä kaksikuukautinen koliikkilapsi sylissä puoleltaöin ja rukoilin että huuto loppuisi...............Nyt olen koittanut selittää hänelle asioita kyllästymiseen asti. Mutta selitykset ei tepsi, jos hän on sillä tuulella. Olen nyt alkanut kääntää hänen huomionsa positiivisiin juttuihin ja yrittänyt jaksaa pitää aina sylissä. Joskus noissa kasvatuskirjoissa on sanottu, että pitäisi antaa lapsen itkeä ja osoittaa tunteensa. Mutta mielestäni semmoinen negatiivisuudessa pyöriminen on jo liikaa. Ja sitten tuntuu joskus, että kaikki tämä huomio on sitten pois pienemmiltä.
:ashamed:

 

Hei!

Minulla ei ole omaa kokemusta vastaanvalaisesta tilanteesta muuten kuin tuttavapiiristäni ja osittain myös työni kautta. Tässä joku sinulle kirjoittikin tarinaa nyt jo aikuisesta tytöstä, jolla kaikki on nyt hyvin. Valitettavasti minun tietämässäni tapauksessa (hyvin samankuuloinen) kaikki ei ole näin hyvin. Missään nimessä en halua pelotella sinua tms., mutta mieleeni tulee, että olisiko sinulla halua tai mahdollisuutta saada jostain ammattiapua tilanteessanne. (esim. perheneuvolaan voisi ensin ottaa yhteyttä) Joissain tapauksissa voisi jopa tulla mieleen jonkinlainen persoonallisuushäiriö.
Tämä on tietysi aika paksua tekstiä tällaisella palstalla vain pienen tilannekuvauksen perusteella, mutta ihan vain noin ajatuksena yleensä, että aina kaikki ei ole kiinni lapsen omasta kyvystä kontrolloida käytöstään ja tunteitaan eikä vanhempien kyvystä kasvattaa.
Joka tapauskessa kovasti jaksamista Sinulle! Äidinkin voimat ovat rajalliset. Näin se vain on.

 

Joo. siis olen tästä jutellut neuvolassa perheneuvolassa käytiin silloin, kun hänellä oli niitä yöheräilyjä. Mutta minun käsitykseni mukaan pienellä siis nelivuotiaalla ei voi persoonallisuushäiriötä edes todeta. Koska lapsen persoonahan on kehittymätön ja keskeneräinen. Vai olenko tässä asiassa oikeilla jäljillä???