Lapsen etu ei ole äidin etu

Tästä meidän tarinasta saisi romaanin mutta koitan pitää lyhyenä. Erosta on 7 vuotta eikä mistään lapseen liittyvästä pystytä edelleenkään sopimaan! Exä tekee kiusaa ja manipuloi lasta. Lapsi 11v. Olemme ravanneet perheneuvoloissa, psykologeilla ym. joissa valehdellaan kirkkain silmin, tehdään tyhjiä sopimuksia, joista ei ole aiettakaan pitää kiinni. Lapsi molemmilla vuoroviikoin ja meillä yhteishuoltajuus. Koulu kärsii, liikuntaharrastukset jäävät, lapsi pelaa AIVAN liikaa exän luona, syö huonosti, nukkuu huonosti eikä mistään perusasioista pidetä kiinni. Nämä asiat käyneet lapsen puheista ilmi, meille ei mitään kerrota, kilahdetaan heti jos koitamme aloittaa keskustelua. Olemme konsultoineet lakimiestä, ei kuulemma ole silti edellytyksiä yksinhuoltajuuden saamiseen. Exä koittaa koko ajan löytää keinoja kasvattaa juopaa kotien välillä mm. lisäämällä peliaikaa, antamalla valvoa myöhään jne., jolloin me olemme "tylsiä" ja meillä on "natsimeininki" ja "ahdistaa" kun koitamme pitää huolta perusasioista. Koulusta tulee vähän väliä viestiä kun on häiriökäyttäytymistä tunneilla, koulivälineet hukassa, läksyt tekemättä jne. Meillä lapsi nukkuu ekat yöt kellon ympäri kun on aivan poikki edellisestä viikosta.

Mitä tässä tilanteessa voi tehdä?? Lapsi on fiksu, olisi eväät vaikka mihin mutta tämä elämänmeno vie hänet koko ajan vaan enemmän alamäkeen.. meiltä alkaa olla voimat loppu taistella hänen hyvinvointinsa puolesta kun toista osapuolta ei kiinnosta. Onko lapsen etu luovuttaa ja antaa hänen kasvaa exän valitsemaan (sentään yhtenäiseen suuntaan) vaikka meidän mielestä lapsen elämä menee tässä pilalle?

 

Luin tekstisi ja tuli paha mieli puolestasi ja myös lapsen puolesta. Meillä ei ole uusperhettä, mutta kun kukaan uusperheellinen ei ole kommentoinut, niin ehkä voin jonkun ajatuksen jakaa kuitenkin...

Miten lapsi itse kokee tilanteen? Onko hän itse ilmaissut, että äidin luona on liian tiukkaa ja rajat ovat kurjia? Vai huomaako itsekin, että voi huonosti liian lepsusta menosta toisessa kodissa? Oletteko kokeilleet mitään muuta kuin vuoroviikkoasumista? Kuulostaa siltä, että sen täytyy olla lapsellekin aika rankkaa, jos sun luona menee aina alkuviikko toisen kodin lepsuilusta toipumiseen.

Toivon, että löydätte asiaan jonkin rakentavan ratkaisun, sillä teini-ikä jo kolkuttelee ovella... Isojen muutosten tekeminen siinä kohtaa voi olla ekstrahaastavaa.

 

Luin tekstisi ja tuli paha mieli puolestasi ja myös lapsen puolesta. Meillä ei ole uusperhettä, mutta kun kukaan uusperheellinen ei ole kommentoinut, niin ehkä voin jonkun ajatuksen jakaa kuitenkin...

Miten lapsi itse kokee tilanteen? Onko hän itse ilmaissut, että äidin luona on liian tiukkaa ja rajat ovat kurjia? Vai huomaako itsekin, että voi huonosti liian lepsusta menosta toisessa kodissa? Oletteko kokeilleet mitään muuta kuin vuoroviikkoasumista? Kuulostaa siltä, että sen täytyy olla lapsellekin aika rankkaa, jos sun luona menee aina alkuviikko toisen kodin lepsuilusta toipumiseen.

Toivon, että löydätte asiaan jonkin rakentavan ratkaisun, sillä teini-ikä jo kolkuttelee ovella... Isojen muutosten tekeminen siinä kohtaa voi olla ekstrahaastavaa.

Kiitos viestistäsi! Lapsi itse on kahden vaiheilla, toisaalta pitää meidän sääntöjä ikävinä mutta toisaalta ainakin väittää ymmärtävänsä että tarkoitamme vain hyvää. Peliriippuvuus vaan on niin voimakas - ja ex tietää sen - että se menee järjen ohi. Ja ex ruokkii tätä lisäämällä peliaikaa koko ajan, koska tietää sillä koukuttavansa lasta sinne. Vaikka lapsen etu nimenomaan olisi että pelaamista rajoitettaisiin.

On koitettu pientä hienosäätöä vuoroviikkoasumiseen mutta ex manipuloi myös tässä, tilitti yhdessä vaiheessa joka vaihdon yhteydessä kuinka lapsella on niin kovin ikävää ja vaikeaa tämä kodinvaihto jne., ruokkii lapsessa negatiivista mielikuvaa toista kotia kohtaan ja samaanaikaan lahjoo häntä, jotta hän haluaisi olla siellä enemmän. Kenties olla kokonaan tulematta meille, tätäkin on väläytetty. Onko tämä lapsen etu, jota hän väittää aina ensisijaisesti ajattelevansa? Onko lapsen etu että hänet koitetaan eristää toisesta vanhemmastaan? Olemme paljon pohtineet myös vieraannuttamista mutta valitettavasti sitä ei ole kriminalisoitu vielä. Ja lapsi on niin pieni että on ihan vietävissä. Eikai tässä auta muuta kuin odottaa mitä tuleman pitää...

 

Minullakin sattui kirjoituksesi otsikko silmään tuosta uusimmista, ei ole uusperhettä meilläkään..

Mutta tuli mieleen että voisiko lapsen isä olla hukassa sen välillä onko kaveri vai vanhempi? Oon huomannut että joillakin rajanveto on aika vaikeaa varsinkin jos kyseessä voimakastahtoinen lapsi. Olemalla kaveri, sallimalla lipsumiset rajojen yli jne.. tästä tosin sitten seuraa loppujen lopuksi ettei vanhemmat saa enää mitään otetta lapsesta teini-iässä...

Jos lapsi oireilee isäviikoilla koulussakin niin saisitko sieltä jotain apua? Lausuntoa tms lastenvalvojalle?
Jos se avaisi isän silmiä vähän jos joku muu ”moittisi” kuin sinä? Koulu-psykologin ja terveydenhoitajan mukana olo tapaamisissa voisi auttaa?

Kaverilla on vähän vastaanavanlainen tilanne.. hänellä tosin riittää että lapset on isällään joka toinen viikonloppu.. monta päivää menee palatessa rutiineihin isäviikonlopun jälkeen..

 

Mulle tuli sama mieleen kuin kärhöllä, eli koulun kommunikointi isän suuntaan. Ihmeen yleisesti tänäkin päivänä oletus tuntuu olevan, että äiti on se, joka "oikeasti" vastaa lapsen asioista, olipa lapsen hoito ja huolto järjestetty miten hyvänsä. Jos teillä on tilanne tämä, voisiko koulun kanssa sopia että isäviikolla ilmenevistä ongelmista ollaan suoraan yhteydessä isään ja selvitetään ne hänen kanssaan?

Peliriippuvuus on kyllä todella hankala ja ikävä asia, josta ei omin voimin ehkä pääsekään eteenpäin. Toiset lapset ovat herkempiä sen kehittämiseen kuin toiset... Tiedän omistakin lapsista. Onko koulupsykologin kanssa puhuttu siitä?

 

Kiitos molemmille vastauksista! En halunnut turhaan alussa korostaa rooleja enkä toisaalta johtaa tietoisesti harhaankaan - pahoittelut jos niin kävi - mutta itse kirjoitan siis äitipuolen roolissa ja mieheni (lapsen isä) on siis se joka niitä rajoja koittaa pitää ja huolehtia lapsen hyvinvoinnista. Valitettavasti tässä tapauksessa se ei ole äiti. Tämä on monesti se yllätys tässä meidän tilanteessamme. Tämä myös aiheuttaa sen - niinkuin merin myös totesit - että meitä ei oteta aina tosissaan kun oletus on että äiti huolehtii ja isä on se, joka antaa kaikessa periksi. Myös kaikki asiantuntijat tuntuvat lähtevän tästä oletuksesta ja äiti osaa käyttää tätäkin hyväkseen.

Mutta kysymyksiinne, en tiedä onko osattu sitten hyödyntää koulua riittävästi tässä tilanteessa. Koulupsykologilla lapsi on itse käynyt juttelemassa kun ajattelimme että häntä helpottaisi puolueettoman tahon kanssa keskusteleminen. Emme ole olleet oikein varmoja riittääkö energia enää lähteä neljättä (?) kertaa tuohon perheneuvola/lastenvalvojakeskustelurumbaan kun en tiedä mitä se muuttaisi. Peliaikoja ym. voi rikkoa vanhaan tapaan vaikka ne kuinka lukisi paperilla. Js äiti on hyvä valehtelemaan myös asiantuntijoille ja kaunistelemaan asioita. Hän on nimenomaan lapselle enemmän kaveri eikä uskalla asettaa rajoja, koska herra ties, sittenhän elämä saattaisi muuttua yhtä ikäväksi sielläkin? Kenties lapsi haluaisi kohta olla meillä enemmän kun me muuten huolehdimme asioista? Joku pelikielto äidin puolelta langetettiin taannoin ja lapsi ilmoitti hyvin pian että haluaa olla meillä enemmän. Eikös pelikielto kumottu yhtä nopeasti ja tilanne palasi ennalleen. Äidillä ei siis ole mitään motivaatiota lähteä keskustelemaan yhteisistä pelisäännöistä kanssamme kun on saavuttanut tämän valta-aseman. Ei vaikka asiantuntijatkin ovat sen hänelle ääneen sanoneet, että murrosiässä on mahdotonta enää lähteä näistä vääntämään....

Pahoittelut pitkästä ja sekavasta vastauksesta