Lapsellani todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairastatko sinä tai läheisesi kyseistä sairautta? Kokemuksia?

Sairastava ei useinkaan pysty hidastamaan vauhtia, vaikka jossain tajunnantasolla ymmärtäisikin että pitäisi.

On harvinaista, että kaksisuuntaista sairastava kykenee elämään tasapainoista elämää ilman lääkkeitä ja osaa "seurata" sairauttaan tuolla tavoin.

En sanois ehkä että mun elämä olis TASAPAINOISTA. mutta vihaan kaikkia lääkkeitä. en syö lääkkeitä muihinkaan tarkotuksiin. mulla on niistä tullu niin paljon allergioita ja sivuvaikutuksia niin että ei huvita leikkiä sellasilla. Ja en mä sillon huonona päivänä välttämättä juuri SILLÄ hetkellä tajua miksi tuntuu siltä mut sit jälkeenpäin kyllä. Mua ei myöskään haittaa jos joskus on vauhtia enemmän kun se on mulla harvinaisempaa. Ainoa haitta siinä on että joskus saattaa tili olla tyhjä tunnissa kun päätän että mulla on rahoille todella tärkeää käyttöä just nyt.

 

Siis syntyykö joku muka valmiiksi mielisairaana, vai onko tuo kotioloilla aiheutettu juttu?

 

Olen mt-puolella ohjaajana ja työskentelen paljon myös perheiden kanssa. Nämä eroamis kysymykset ovat aina pinnalla kun toinen sairastuu. Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta haastan aina pariskuntia miettimään asiaa tarkasti.

Sanot, että onko reilua jättää toinen koska tämä sairastuu. Totta, mutta yhtä hyvin voisi kysyä "onko reilua sairastuttaa toinen (tai koko perhe) koska itse sairastuu?".
Sairastunut ei tietenkään päätä sairastua ja sairastuttaa muita, mutta se asutaanko saman katon alla ja voidaanko kaikki pahoin, on aina valintakysymys ja kaksi aikuista ihmistä ovat velvollisia miettimään asiaa vastuullisesti kaikkien kannalta. myös sairastuneen täytyy ajatella asiaa muiden kannalta. Siitä ei kertakaikkiaan ole mitään hyötyä, että muutkin voivat pahoin.

Usein koko perhe pikkuhiljaa turtuu ja sokeutuu tilanteeseen, ajautuu kauemmas ja kauemmas normaalista elämästä tajuamattaan. Sitten alkaa ilmetä lapsilla ongelmia, puoliso jää sairaslomille töistä uupumisen takia jne..

Olen myös usein nähnyt kuinka erilleen muutto (vaikkei varsinaisesti eroaisikaan) saattaa parantaa kaikkien perheenjäsenten vointia, myös sairastuneen. Sairastunut saattaa tuntea jatkuvaa syyllisyyttä ja epäonnistumista kun ei kykene hoitamaan omaa osuuttaan. Ärtyisyys saattaa johtua osittain jo siitäkin, että on vihainen itselleen.
Kun erotaan ja asiat järjestellään omiin osoitteisiin saattaa kaikilta vierähtää iso taakka harteilta. Puolisolta katoaa omaishoitajan ja terapeutin rooli, sairastuneen ei tarvitse yrittää sopeutua perhe-elämään jota ei ehkä jaksa ja kykene. Sairastunut voi saada kotiinsa muuta apua ja kokee itsensä itsenäisemmäksi. Lapset saavat asua huoltajan kanssa joka voi paremmin sekä oppia normaaleja vuorovaikutustaitoja joita elämässä tarvitaan. Kun sairastunut näkee lapsiaan hän voi ehkä antaa enemmän heille ja nauttia itsekkin yhteisestä ajasta koska tapaamiset ovat harvemmin. Lapset saavat mukavampia hetkiä vanhemman kanssa ja säästyvät näkemästä pahimpia pohjamutia.

Eroaminen ei aina ole toisen hylkäämistä. Joskus se voi olla jopa kaikkien pelastamista. Sitä voi joskus olla vaikea aluksi uskoa varsinkin jos mukana on läheisriippuvuutta. Kannattaa kuunnella mitä perheen ulkopuoliset sanovat, koska he monesti näkevät kokonaisuuden selvemmin

Kiitos vastauksestasi.
Suurin ongelma on meillä tällä hetkellä se että asiasta ei saa puhua. Mies ei halua että hänen tai minun vanhempani saavat tietää diagnoosista. Ystäviä hänellä itsellään ei juurikaan enää ole kun on niin kuoreensa vetäytynyt mutta myöskään minun ystävilleni ei ole asiaa kertonut. Haluaisin että hän itse ottaisi asian puheeksi ja näin voisi avoimemmin myös puhua oireista ja voisin sanoa tarpeen vaatiessa että nyt X on huonossa kunnoosa enkä voi tulla kylään tai meille ei voi tulla tms. Haluaisin avointa keskustelua asiasta.
Luulen että mies häpeää sairauttaan, ainakin häpeää sitä kun hypomaniassa päästelee suustaan hirveyksiä ja syytöksiä. Jos ilmapiiri olisi avoimempi asioista voisi myös keskustella ja silloin myös X tajuaisi miten sairaus vaikutta muihin ja sen myötä hoitaisi aktiivisemmin itseään.
Minua ei myöskään ole kertaakaan kutsuttu terapiaistuntoihin. Olen ymmärtänyt että varsinkin tässä taudissa läheiset ovat suuressa roolissa koska läheinen huomaa mielialan vaihtelut nopeammin kuin sairastava itse. En tiedä onko se kiinni miehestäni vai eikö terapeutti ole tosiaankaan halunut minua sinne?

Oli miten oli, asia on sen verran uusi että haemme vielä sitä miten osaamme olla perheenä tämän sairauden kanssa. Se mikä jo nyt on käynyt selväksi on se että mies vaan entistä enemmän erakoituu ja hakeutuu omiin oloihinsa. Elämme rinnakkain, emme niinkään pariskuntana tai perheenä. Tämä asia vaivaa minua nyt eniten mutta en tiedä miten saisin yhteyden mieheen kun tuntuu että kaikki lähestymisyritykset torjutaan ärtymyksellä ja vihamielisyydellä. Jotenkin sellainen puolustusasema on miehellä heti pystyssä kun lähestyn. Siksi olen antanut olla ja ajatellut että tulee sitten itse luokse kun haluaa. Saa nähdä onko seuraava lähestyminen miehen puolelta eropaperi!

Nojoo, tällaisia hajatuksia....

 

[QUOTE="vieras";29048708]Siis syntyykö joku muka valmiiksi mielisairaana, vai onko tuo kotioloilla aiheutettu juttu?[/QUOTE]


Ihan samalla tavalla puhkeaa mielen kuin ruumiinkin sairaudet. Alttius on olemassa ja jokin sitten laukaisee sairauden tai on laukaisematta. Ei näitä voi kukaan etukäteen tietää. Jollakin sairatuu mieli ja toisella maksa, tai rinta, tai keuhkot, tai autoimmuunijärjestelmä, tai jokin lukuisista muista kehon osista.

 

En sanois ehkä että mun elämä olis TASAPAINOISTA. mutta vihaan kaikkia lääkkeitä. en syö lääkkeitä muihinkaan tarkotuksiin. mulla on niistä tullu niin paljon allergioita ja sivuvaikutuksia niin että ei huvita leikkiä sellasilla. Ja en mä sillon huonona päivänä välttämättä juuri SILLÄ hetkellä tajua miksi tuntuu siltä mut sit jälkeenpäin kyllä. Mua ei myöskään haittaa jos joskus on vauhtia enemmän kun se on mulla harvinaisempaa. Ainoa haitta siinä on että joskus saattaa tili olla tyhjä tunnissa kun päätän että mulla on rahoille todella tärkeää käyttöä just nyt.

No jos kuvailemasi tilanteet on pahimpia, niin en ehkä minäkään lääkkeitä suosittelisi.
Hyvin usein käy kuitenkin niin, että vauhtijaksot on sen verran pidempiä että siinä menee se tili ja luottotiedotkin, parisuhteet ja terveys.

 

No jos kuvailemasi tilanteet on pahimpia, niin en ehkä minäkään lääkkeitä suosittelisi.
Hyvin usein käy kuitenkin niin, että vauhtijaksot on sen verran pidempiä että siinä menee se tili ja luottotiedotkin, parisuhteet ja terveys.

Riippuu onko 1-vai 2 tyyppi kyseessä.

 

[QUOTE="vieras";29052578]Riippuu onko 1-vai 2 tyyppi kyseessä.[/QUOTE]

2.tyypin diagnososinnissakin puhutaan hypomaniaJAKSOISTA, ei siitä että yhtenä päivänä ollaan down ja seuraavana jaksetaan kitkeä puutarha ja sitten taas väsyttää. Tuohan on normaalia elämää tai jos se ei ole niin diagnoosin tekeminen hyvin epävarmaa.

 

Kuuluu NIIN taudin kuvaan tuo "pärjään paremmin ilman lääkkeitä"...ja tuokin että läheiset kyllä tietää ja sanoo milloin menee liian lujaa..

Mutta eihän se kuulu perheenjäsenten tarkkailla tilannetta ja sitten ruveta "tohtoroimaan".
Se on just sitä vastuun vierittämistä itseltä pois...."en minä sitä ja tätä kun mulla on tämä sairaus".

Tämä on tosi paljon läheisiä kuormittava sairaus että jos niistä lääkkeistä joitakin sivuvaikutuksia tulee esim. sitä ylipainoa niin melko itsekkäästi ajateltu.
Että mieluummin pistän läheiseni kärsimään oirehtimisestani...

Ja siinä vaiheessa jos ihan hoitoon joutuu niin tokihan sieltä lähdetään heti kun tasapainoon saatu lääkitys on tuonut taas hyvän olon...

 

Ja se tilin tyhjäksi laittaminenkaan ei tietysti haittaa..koska kyllä ne läheiset elättää ja auttaa kun "tästä sairaudesta se johtuu".

 

2.tyypin diagnososinnissakin puhutaan hypomaniaJAKSOISTA, ei siitä että yhtenä päivänä ollaan down ja seuraavana jaksetaan kitkeä puutarha ja sitten taas väsyttää. Tuohan on normaalia elämää tai jos se ei ole niin diagnoosin tekeminen hyvin epävarmaa.

Hypomania saattaa tulla vaan kerran, josta diagnoosi todetaan. Yleensä se sitten onkin sen tasaisen ja depression välillä.

 

Onhan ne lääkkeetkin aikamoisia myrkkyjä. Toisaalta miettii että määrätäänkö niitäkin liian helposti. Ei ne kuitenkaan oireilua poista.

 

[QUOTE="vieras";29048708]Siis syntyykö joku muka valmiiksi mielisairaana, vai onko tuo kotioloilla aiheutettu juttu?[/QUOTE]

No ei todellakaan kumpaakaan. Kaksisuuntaisella mielialahäiriöllä on selvästi geneettinen tausta.

 

Minulla on kaksisuuntainen ja 2-tyyppi, diagnoosin sain 19-vuotiaana ja monien kokeilujen jälkeen löytyi tasaava lääke joka tasaa sekä masennus- että hypomaniaoireet (onnekas olen tässä suhteessa). Vuosia pärjäsin ilman lääkkeitäkin, mutta nyt taas lääkityksellä jotta jaksan stressaavan elämäntilanteen läpi. Masennusoireet tunnistan helposti, hypomaniaoireita pitää vähän tarkkailla enemmän jatkossa.