N
neuvoja
Vieras
Olen ollut vuosikausia yksin ja pyörittänyt tiivistä lapsiperhearkea ilman minkäänlaista apua. Hommat toimivat joten kuten, mutta aika on tottakai ihan kortilla ja monessa asiassa on täytynyt laskea rimaa.
Olen tutustunut mieheen, jonka omat lapset ovat jo isompia. Heilläkin on omat kuvionsa ja arki suhteellisen kiireistä, etenkin johtuen kaikkien harrastuksista. Kuskaamista ja miehen omiakin harrastuksia on paljon ja ne vievät aikaa sekä rahaakin, josta mies on mielestään aika tarkka. Näin olen minäkin kyllä, koska yksinhuoltajan budjetin on oltava tiukka. Lapset eivät ole tottuneet muuhun kuin kierrätykseen, mutta onneksi se toistaiseksi riittää heille.
Nyt olemme yrittäneet tapailla koko porukalla. Se tuntuu olevan melkoisen haastavaa. Olenko outo, kun minusta tuntuu siltä? Minä olen tottunut laittamaan paljon ruokaa kerralla, keittoja, leipoa kerralla pakkaseen samalla, laatikoita uuniin hautumaan edelleen samalla jne. Lapset ovat tottuneet auttamaan ja he myös ulkoilevat paljon ja pihalla purkavat energiaa. Miehen luona uuni lämmitetään yhden henkilön pizzaa varten, syödään yksi eineskeitto kerralla, käydään kaupassa kerran päivässä, ollaan sisällä ja lapset hiljenevät tietokoneen ja telkun ääressä.
Mies ei hyväksy minun tapojani ollenkaan. Minä yritän antaa kokonaisvastuun hänelle, koska minä en osaa toimia hänen luonaan toivotusti, koska en ole nähnyt sitä arkea riittävästi. Tuntuu myös vaikealta käyttää rahaa esim.ruoka-ja vaatekaupassa miehen tason mukaan, mutta opettelen. Mies sanoo, että tottakai huolehtii kaikista, kun olemme hänen luonaan ja kyselee, ettenkö luota häneen siinä ja että olenko minä muka ainoa, joka osaisi pyörittää isoa joukkuetta. Ei siitä ole kysymys, minä vain tiedän, miten minun joukkueeni huolto tapahtuu näppärimmin. Ristiriitaisesti käy kuitenkin aina niin, että mies valittaa minulle siitä, että hänellä menee enemmän aikaa ja rahaa (vaikka minä maksaisin ja maksan), kun olemme siellä ja hän niin vaivautuu meidän vuoksemme.
Meilläkin olemme yrittäneet olla, mutta meillä ei ole tarpeeksi hienoa, esim. tosi vanha ja huonosti näkyvä telkkari (jota ei juuri koskaan katsota) ja muutenkin outoja tapoja.
Eikö tällaisia arjen rutiinien törmäyksiä tapahdu väistämättä, kun kaksi eri perhettä yhdistyy edes pieneksi ajaksi? Eikö näin käy silloinkin, kun vaikka mökkeillään ystäväperheenkin kanssa: sovitaan työvastuista ja -vuoroista, jos ei tunne toisia niin hyvin, että tietää, kuka ottaa vastuun tietyistä jutuista luonnostaan? Vai olenko minä vain vaikea ja omiin kaavoihini kangistunut? Yritän kuitenkin katsella ja ihmetellä, miten heillä toimitaan ja opetella toimimaan sen mukaan. Se ei vain käy ihan hetkessä, eikä se ihan hyvältäkään tunnu aina.
Olen tutustunut mieheen, jonka omat lapset ovat jo isompia. Heilläkin on omat kuvionsa ja arki suhteellisen kiireistä, etenkin johtuen kaikkien harrastuksista. Kuskaamista ja miehen omiakin harrastuksia on paljon ja ne vievät aikaa sekä rahaakin, josta mies on mielestään aika tarkka. Näin olen minäkin kyllä, koska yksinhuoltajan budjetin on oltava tiukka. Lapset eivät ole tottuneet muuhun kuin kierrätykseen, mutta onneksi se toistaiseksi riittää heille.
Nyt olemme yrittäneet tapailla koko porukalla. Se tuntuu olevan melkoisen haastavaa. Olenko outo, kun minusta tuntuu siltä? Minä olen tottunut laittamaan paljon ruokaa kerralla, keittoja, leipoa kerralla pakkaseen samalla, laatikoita uuniin hautumaan edelleen samalla jne. Lapset ovat tottuneet auttamaan ja he myös ulkoilevat paljon ja pihalla purkavat energiaa. Miehen luona uuni lämmitetään yhden henkilön pizzaa varten, syödään yksi eineskeitto kerralla, käydään kaupassa kerran päivässä, ollaan sisällä ja lapset hiljenevät tietokoneen ja telkun ääressä.
Mies ei hyväksy minun tapojani ollenkaan. Minä yritän antaa kokonaisvastuun hänelle, koska minä en osaa toimia hänen luonaan toivotusti, koska en ole nähnyt sitä arkea riittävästi. Tuntuu myös vaikealta käyttää rahaa esim.ruoka-ja vaatekaupassa miehen tason mukaan, mutta opettelen. Mies sanoo, että tottakai huolehtii kaikista, kun olemme hänen luonaan ja kyselee, ettenkö luota häneen siinä ja että olenko minä muka ainoa, joka osaisi pyörittää isoa joukkuetta. Ei siitä ole kysymys, minä vain tiedän, miten minun joukkueeni huolto tapahtuu näppärimmin. Ristiriitaisesti käy kuitenkin aina niin, että mies valittaa minulle siitä, että hänellä menee enemmän aikaa ja rahaa (vaikka minä maksaisin ja maksan), kun olemme siellä ja hän niin vaivautuu meidän vuoksemme.
Meilläkin olemme yrittäneet olla, mutta meillä ei ole tarpeeksi hienoa, esim. tosi vanha ja huonosti näkyvä telkkari (jota ei juuri koskaan katsota) ja muutenkin outoja tapoja.
Eikö tällaisia arjen rutiinien törmäyksiä tapahdu väistämättä, kun kaksi eri perhettä yhdistyy edes pieneksi ajaksi? Eikö näin käy silloinkin, kun vaikka mökkeillään ystäväperheenkin kanssa: sovitaan työvastuista ja -vuoroista, jos ei tunne toisia niin hyvin, että tietää, kuka ottaa vastuun tietyistä jutuista luonnostaan? Vai olenko minä vain vaikea ja omiin kaavoihini kangistunut? Yritän kuitenkin katsella ja ihmetellä, miten heillä toimitaan ja opetella toimimaan sen mukaan. Se ei vain käy ihan hetkessä, eikä se ihan hyvältäkään tunnu aina.
