Yritä lukea ilman hymyn häivää...
Vanhemmillani on tapana ikävystyttää typerillä kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he olivat nuoria. Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30 km ylämäkeen molempiin suuntiin joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen nuorempia sisaruksiaan selässään.
Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää.
Itse en koskaan kertoisi tällaisia, vannoin...
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten helppoa nykynuorisolla on.
Niillä on kaikki niin hyvin!
Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät kuin kuninkaat! Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat! Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos halusimme tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen tiedon itse.
Ei ollut mitään copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan itse ruutupaperille materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia!
Meidän piti kirjoittaa kirjeitä, paperille, kynällä. Käsin. Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän asti, että sai kirjeen laitettua postilaatikkoon, ja siltikin sen perillemeno kesti viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua kappaleen radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun päälle ja pilasi koko kappaleen.
Nuorten Sävellahja tuli lauantai-iltaisin juuri siihen aikaan kun olisit halunnut olla kavereiden kanssa ulkona. Yksi ainoa musiikkiohjelma kerran viikossa!
Levyt olivat mustia isoja muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden ja veivät säilytystilaa hehtaarin. Ne piti kääntää levylautasella itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet. Eikä niitä voinut kuunnella autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka perheessä. Kasetteja pystyi sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti kääntää. Siis jos oli auto ja varsinkin jos siinä oli ylellisyytenä radiokasettisoitin.
Mono. Ja c-kaseteista hajosivat nauhat luvattoman usein, tai vanha mankka vetäisi ne väliin, jolloin mikään ei pelastanut lempikasettiasi.
Ei ollut mitään varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten jotain koputustoimintoja puhelimessa. Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin soittajan puhelin tuuttasi korvaasi varattua ja sillä siisti. Eikä meillä ollut mitään vitun soittajannumeronnäyttöjäkään. Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan pakko ottaa riski ja vastata!
Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä aulaa, että kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä kiinni, ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit pari metriä. Siinähän istuit sitten eteisen lattialla puhumassa luuriin.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltu kuultukaan. Kun veivasit pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin varattu - veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä. Monesti ainakin kaksikymmentä kertaa kymmenen minuutin välein ennenkuin pääsit läpi.
Ikinä ei myöskään tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin vastasi - yleensä ei ainakaan se oma kaveri, vaan aina joku muu perheenjäsen. Jolloin piti esitellä itsensä ja kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen.
Joka sitten usein olikin jo lähtenyt jonnekin!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit olivat samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se siitä, eipä tarvinnut katsoa sitä leffaa. Siinä sitten kurottelit kaulaasi kaksi tuntia sen järkäleen takaa kun perse puutui kivikovalla puisella penkillä !
Ja toki meillä oli telkkari, mutta silloin oli kaksi kanavaa ja nekin mustavalkoisia. Ja ohjelmia tuli vain tiettyinä kellonaikoina pari tuntia illassa. Eikä ohjelmia nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa lehdestä. Ei ollut mitään tekstiteeveetä! Eikä silloin ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain lauantaiaamuna. 15 minuuttia. Ymmärrättekö te? Piti odottaa koko viikko nähdäkseen 15 minuuttia piirrettyjä!
Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä kunnossa, koska ei ollut kaukosäätimiä. Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai ääntä säädettäessä piti nousta ylös ja kävellä tv:n luokse!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asiat niin hyvin!
He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi elämää 60-80 -luvulla!
Vanhemmillani on tapana ikävystyttää typerillä kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he olivat nuoria. Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30 km ylämäkeen molempiin suuntiin joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen nuorempia sisaruksiaan selässään.
Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää.
Itse en koskaan kertoisi tällaisia, vannoin...
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten helppoa nykynuorisolla on.
Niillä on kaikki niin hyvin!
Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät kuin kuninkaat! Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat! Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos halusimme tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen tiedon itse.
Ei ollut mitään copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan itse ruutupaperille materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia!
Meidän piti kirjoittaa kirjeitä, paperille, kynällä. Käsin. Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän asti, että sai kirjeen laitettua postilaatikkoon, ja siltikin sen perillemeno kesti viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua kappaleen radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun päälle ja pilasi koko kappaleen.
Nuorten Sävellahja tuli lauantai-iltaisin juuri siihen aikaan kun olisit halunnut olla kavereiden kanssa ulkona. Yksi ainoa musiikkiohjelma kerran viikossa!
Levyt olivat mustia isoja muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden ja veivät säilytystilaa hehtaarin. Ne piti kääntää levylautasella itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet. Eikä niitä voinut kuunnella autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka perheessä. Kasetteja pystyi sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti kääntää. Siis jos oli auto ja varsinkin jos siinä oli ylellisyytenä radiokasettisoitin.
Mono. Ja c-kaseteista hajosivat nauhat luvattoman usein, tai vanha mankka vetäisi ne väliin, jolloin mikään ei pelastanut lempikasettiasi.
Ei ollut mitään varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten jotain koputustoimintoja puhelimessa. Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin soittajan puhelin tuuttasi korvaasi varattua ja sillä siisti. Eikä meillä ollut mitään vitun soittajannumeronnäyttöjäkään. Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan pakko ottaa riski ja vastata!
Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä aulaa, että kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä kiinni, ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit pari metriä. Siinähän istuit sitten eteisen lattialla puhumassa luuriin.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltu kuultukaan. Kun veivasit pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin varattu - veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä. Monesti ainakin kaksikymmentä kertaa kymmenen minuutin välein ennenkuin pääsit läpi.
Ikinä ei myöskään tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin vastasi - yleensä ei ainakaan se oma kaveri, vaan aina joku muu perheenjäsen. Jolloin piti esitellä itsensä ja kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen.
Joka sitten usein olikin jo lähtenyt jonnekin!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit olivat samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se siitä, eipä tarvinnut katsoa sitä leffaa. Siinä sitten kurottelit kaulaasi kaksi tuntia sen järkäleen takaa kun perse puutui kivikovalla puisella penkillä !
Ja toki meillä oli telkkari, mutta silloin oli kaksi kanavaa ja nekin mustavalkoisia. Ja ohjelmia tuli vain tiettyinä kellonaikoina pari tuntia illassa. Eikä ohjelmia nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa lehdestä. Ei ollut mitään tekstiteeveetä! Eikä silloin ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain lauantaiaamuna. 15 minuuttia. Ymmärrättekö te? Piti odottaa koko viikko nähdäkseen 15 minuuttia piirrettyjä!
Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä kunnossa, koska ei ollut kaukosäätimiä. Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai ääntä säädettäessä piti nousta ylös ja kävellä tv:n luokse!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asiat niin hyvin!
He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi elämää 60-80 -luvulla!
