Kuolemasta puhuminen

\

Meille kuolema tuli raelistisella tavalla esiin aasian tsunamin kautta. Meidän perhe kaventu Alinalla 8v ja Laurilla 4v sekä isällä. Jäätiin vaan minä ja Juho 5v sekä Emma 1v.
Sillon lapset kokivat kuoleman pahimmalla mahdollisella tavalla. Isä ja sisarrukset vain katosivat.
Miten siinä selittää että he kuolivat? Kun kukaan ei sitä varmistanut vielä pitkään aikaan. Poika kyseli nukkumaan käydessä, että jos olen kiltti tulevatko he takaisin? Ja lähtivätkö he siksi kun minä pyysin simpukoita... Ja myöhemmin alkoi kyselyt tsunamista. Asiasta jonka tahtoisin unohtaa, mutta en voi. Silloinhan unohtaisin perheeni.
Mutta lapsi ei jäänyt yksin. Oli siunaus tilaisuus, mutta mitä se auttaa kun ruumiita ei ole. Vasta muutama kk onnettomuudesta oli hautajaiset ja poika vihdoin sen ymmärsi.
Isä, sisko ja veli lähtivät taivaan kotiin.

Rankkaa oli pakata tavarat ja miettiä mitä jättää ja mitä heittää pois.

Puhukaa lapselle kuolemasta vasta kun on pakko. Ja silloin kertokaa se totuus, vaikka se meistä aikuisista tuntuu pahalta, niin lapset eivät käsitä sitä niin.

:'( :'( :'( :hug: Voimia teille!

Kiitos kaikille vastaajille!
Minäkin olen nyt puhunut esikoisemme kanssa mummini kuolemasta ihan vaan yksinkertaisesti ja rehellisesti, et isomummi on nyt kuollut, ei ole enää, et on taivaassa ja, et äitiä itkettää, ku on surullinen sen takia - eikä neiti ole sen enenpää kysellyt.