Kuolemanpelko

[Murehtijainen]

Tää viesti ei välttämättä ihan tälle foorumille kuulu, mutta kirjoitanpa silti jos jonkun samoja ajattelevan täältä löytäisin tai neuvoa... Eli kyse on siis kuolemanpelosta. Meillä on 4 kk vauva ja vauva-aika on mennyt hienosti kuten meni odotuskin. Ennen odotusta mulla oli sellaista etsikko-aikaa, en tiennyt mihin kuulun tai mitä tekisin, ahdisti... Sitten tulin raskaaksi yllättäen ja tämmöset ajatukset unohtuivat täysin. Nyt viimeisen kuukauden aikana on alkanut iltaisin (ja joskus päivisinkin) tulemaan ajatuksia kuolemasta mieleen, siis pelkoa siitä että itse kuolen enkä näe vauvan kehittyvän, kun rakastan häntä niin paljon! Tän pelon kai laukaisi uutisissa otsikoidut nuorten äitien kuolemat (Ville Pusan vaimo jne.), ja tuttavapiirissä samanikäisten kuolemat (aivokasvaimia ja syöpää), omien vanhempien vanheneminen jne. Ajatus on ihan mielettömän pelottava. Näitä aatoksia mulla ei ollut kun olin yhden viikon taannoin töissä ja vauva oli hoidossa (olin niin väsynyt illalla että rojahdin sänkyyn kuorsaamaan, ja päivät meni hommissa), mut nyt taas kun olen ihan kotiäitinä (ja on liikaa aikaa??), on vaikeeta saada illalla unta kun makaan sängyssä ja murehdin.
Millä ihmeellä tästä pääsee, alkaa nimittäin todella paljon verottamaan elämän iloja tämmöset, ja illat ja nukkumaanmeno pelottaa jo etukäteen. Ja minäkin olen tosi positiivinen ja iloinen ihminen, nyt ehkä pikkasen yksinäinen äitiyslomalaisena kun kaikki kaverit päivät töissä jne.
Mitä ihmettä tässä keksii!!

 

[arkajalka]

Kannattaisi varata aika asiantuntijalta ja käydä asiaa läpi hänen kanssaan. Ei näitä ns. maallikko ymmärrä. Ja pelot vievät yllättävän paljon energiaa jota tarvitaan lapsesta ja perheestä ja itsestä huolehtimiseen.

Toivottavasti saat pelon hälvenemään! Voimia vauvan kanssa!

 

[olli,sairaanhoitaja]

Eihän sitä kukaan lähtöänsä etukäteen tiedä, mutta ei sitä kannata ennakkoon murehtiakaan.
Pääset itse helpommalla kun menet vain rohkeasti lääkäriin. Nykypäivänä on hyviä lääkkeitä jotka helpottavat ahdistavaa oloa. Tänä päivänä jo puolet reseptillä ostettavista lääkkeistä ovat psyyken lääkkeitä!! Eli niitä syövät monet meistä... Terveyskeskuksen kautta saa nykyään helposti reseptin eikä välttämättä edes "joudu" mielenterveystoimiston asiakkaaksi, joka toki olisi vielä parempi vaihtoehto, mutta valitettavasti vieläkin ehkä hieman leimaava vaihtoehto. Voisitpa sitten taas nauttia entistä enemmän päivistä illoista sekä öistä. Ja tietenkin lapsestasi..

 

[Kääle]

Miksi tuota pitäisi lääkitä? On ihan normaalia ajatella tuollaisia. Ihmiset kuolevat, sinä ja minä ja se lapsikin joskus. Pitäisi vaan oppia miettimään, ettei kuolema ole sen kummallisempaa kuin syntymäkään. Tavallaan sitä on turha miettiä, sillä se vie energiaa arkipäivästä. Välillä nopeast, mutta niihin ajatuksiin ei saa jäädä. Ammattilaisen kanssa ehkä kannattaa puhua, mutta eivät asiat muuksi muutu: kuolema on hyvä ja iloinen asia, joka kuuluu elämän kiertokulkuun. Lue vaikka biologiaa, kasvioppia, sienten toimintaa. Kuulostaa absurdilta, mutta jotenkin sitä niin erottaa paremmin oman tehtävänsä tässä isossa maailmassa.

 

[SSSS]

Minulla ihan samoja ajatuksia. Ne juontavat juurensa menneeseen, sen tiedän, mutta lasten saanti on laukaissut pelon paniikinomaiseksi. Muutenkin on mieli herkistynyt. Itse olen yrittänyt juuri "sopeutua" ajatukseen, kuten edellinen kirjoitti. Kuolema on osa tätä maailmaa ja se on hyväksyttävä. Pelkokin on asia, jota täytyy oppia sietämään ja sen kanssa tulla sinuiksi. Terve tietoisuus elämän haavoittuvuudesta auttaa myös positiivisesti: ymmätää jokaisen hetken arvon. Tietysti niissä paniikinomaisissa hetkissä (kärsin myös paniikkihäiriöstä muutenkin) ei aina järki auta mutta pikku hiljaa tätä kaikkea voi oppia jotenkin käsittelemään ja hallitsemaan. Tottakai juttelu auttaa, joten voit ehdottomasti mennä vaikka neuvolan kautta psykologille.

 

[masismami]

Itselläni oli ihan samanlaisia pelkoja ja ajatuksia. Olen ollut kaikenlisäksi yh alusta alkaen joten mulle oli paras ratkaisu kun menin työterveyteen ja sain lääkityksen sekä ajan psykoterapeutille. Olen kuin uusi ihminen ja mietin miksen mennyt jo silloin kun lapseni oli vauva! Summasummaarum: hae ihmeessä apua noihin ajatuksiin ja voimia!

 

[Aurora Vee]

Raskaus ja äidiksi tulo herättää melkeinpä jokaisessa meistä ajatuksia elämän suurista kysymyksistä, sekä myös pelkoja. Oma elämä tuntuu arvokkaammalta kun on vastuussa pienestä ihmisestä. Suojelunhalu ja menettämisen pelko voi kasvaa ahdistukseksi asti. Ajatusten ja pelkojen kanssa on pakko oppia elämään, sillä ne ovat osa vanhemmuutta.

Ahdistus on kuitenkin kasvanut sinulla, ap, niin suureksi, että minäkin suosittelen lämpimästi neuvolapsykologin kanssa juttelua. Et välttämättä tarvitse mitään intensiivistä terapiaa tai lääkitystäkään, jo tunteiden tuuletus ammatti-ihmisen kanssa voi helpottaa oloasi huomattavasti.

 

[angels]

Heippa!

Mulla samanlaisia ajatuksia. Mulle auttaa, että ajattelen "henkimaailman juttuja" esim. että enkelit suojaavat minua ja vauvaani, koitan ajatella oikein hyviä ja rauhoittavia asioita.

 

[ex-kuolemanpelkoinen]

Täälläkin yks murehtijamamma, tosin ex-sellainen. Meille syntyi vielä lapsi, joka ei ollut ihan perusterve ja jouduttiin käymään läpi kuolemanpelko ihan kädestä pitäen, kun vauva leikattiin ihan pienenä. Itse kärsin kanssa kamalasta kuolemanpelosta pitkään vielä alun jälkeen, kunnes ymmärsin hakea lääkäriltä apua ja sain masennuslääkkeet. Lääkkeet auttoivat, joten suosittelen!

Kuolemanpelon voi nähdä musta positiivisenakin asiana. Itse ainakin ensimmäistä kertaa elämässä "jouduin" miettimään mitä kuolemasta ja muistakin elämän peruskysymyksistä ajattelen ja rakentamaan sitten uutta katsantotapaa. Tavallaan elämästä osaa nykyään nauttia enemmän, kun sitä ei pidä enää itsestäänselvyytenä.

Mutta tosiaan, suosittelen että puhut asiasta lääkärin tms. kanssa niin ei tarvitse hukata elämää turhaan murehtimiseen!

 

[käälelle]

kuolema on hyvä ja iloinen asia, joka kuuluu elämän kiertokulkuun. Lue vaikka biologiaa, kasvioppia, sienten toimintaa. Kuulostaa absurdilta, mutta jotenkin sitä niin erottaa paremmin oman tehtävänsä tässä isossa maailmassa.

Oletko menettänyt vanhempiasi, puolisoasi tai lastasi? Ilmeisesti et. Olen jäänyt leskeksi 6 vuotta sitten, kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Siinä ei ollut mitään hyvää ja iloista. Olen päässyt vihdoin uuden elämän alkuun. Minulla on puoliso ja vauva. Minä en ainakaan haluaisi kuolla nyt, kun nuorin lapsi on vielä hyvin pieni. Kuolema ei ole hyvä ja iloinen asia, jos lapsi jää äidittömäksi tai isättämöksi. Toinen isommista lapsistani ei edes muista isäänsä, sinänsä helpompaa hänelle, mutta kovin surullista, kun ei tunne omia juuriaan. Toinen taas itkee edelleen iltaisin, kun ei ole isää. Kuolema on hyvä asia sitten, kun se tapahtuu luonnollisesti "ehtoopuolella", aletaan vasta sitten vertailla kasvien ja ihmisten tehtävää.

 

[Jeps vanhempi..]

En tiedä mutta luulen että tietyllä tavalla nuo ajatukset "kuuluvat" asiaan ja "äidiksi tuloon". Itse en ollut myöskään tuollaisia ennen paljonkaan ajatellut, lähinnä vain ajattelin vain, etten noihin asioihin pysty vaikuttamaan mitä kaikkea voikaan tapahtua.

Mutta vauvan ollessa pieni, aloin miettimään ja murehtimaan mitä kaikkea voi tapahtua. Mitä jos mies joutuukin nyt työmatkallaan onnettomuuteen, mitä jos itselleni tapahtuu jotain, mitä jos vanhemmille tai lapselle tapahtuu jotain kamalaa.

Tuo "vaihe/ajatuskehä" meni ohi tai ajatukset tavallaan normalisoituivat. Jos tilanne ei ajan kanssa muutu, kannattaa ehkä ajatella keskusteluapua mutta odota vielä hetkinen.

 

[Isätön jo kymmenen vuotta]

kuolema on hyvä ja iloinen asia, joka kuuluu elämän kiertokulkuun. Lue vaikka biologiaa, kasvioppia, sienten toimintaa. Kuulostaa absurdilta, mutta jotenkin sitä niin erottaa paremmin oman tehtävänsä tässä isossa maailmassa.

Oletko menettänyt vanhempiasi, puolisoasi tai lastasi? Ilmeisesti et.

Mietin ihan samaa. Nimimerkki kääle ei nähtävästi ole kokenut kuolemaa riittävän läheltä. Itseltäni kuoli isä, kun olin herkässä murrosiässä ja se on kyllä jättänyt jälkensä minun loppuelämääni. Kuoleman- ja sairaudenpelko ovat ihan toisella tasolla kuin niillä, jotka ovat haudanneet korkeintaan 85-vuotiatia mummoja ja pappoja. Kuolemasta on turha puhua iloisena asiana, jos ja kun ei ole kokenut sen aiheuttamaa mustaa surua.

 

[Niin tai sitten]

kuolema on hyvä ja iloinen asia, joka kuuluu elämän kiertokulkuun. Lue vaikka biologiaa, kasvioppia, sienten toimintaa. Kuulostaa absurdilta, mutta jotenkin sitä niin erottaa paremmin oman tehtävänsä tässä isossa maailmassa.

Oletko menettänyt vanhempiasi, puolisoasi tai lastasi? Ilmeisesti et. Olen jäänyt leskeksi 6 vuotta sitten, kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Siinä ei ollut mitään hyvää ja iloista. Olen päässyt vihdoin uuden elämän alkuun. Minulla on puoliso ja vauva. Minä en ainakaan haluaisi kuolla nyt, kun nuorin lapsi on vielä hyvin pieni. Kuolema ei ole hyvä ja iloinen asia, jos lapsi jää äidittömäksi tai isättämöksi. Toinen isommista lapsistani ei edes muista isäänsä, sinänsä helpompaa hänelle, mutta kovin surullista, kun ei tunne omia juuriaan. Toinen taas itkee edelleen iltaisin, kun ei ole isää. Kuolema on hyvä asia sitten, kun se tapahtuu luonnollisesti "ehtoopuolella", aletaan vasta sitten vertailla kasvien ja ihmisten tehtävää.

No olisiko sitten parempi ap:n ja muiden istua kotona synkkyyden vallassa ja murehtia etukäteen joskus tulevaa kuolemaa? Sinulla on ollut rankkoja kokemuksia, niin kuin kaikilla läheisensä menettäneillä. Siitä myötätuntoni. Kuitenkaan se, että et haluaisi kuolla nyt kun sinulla on lapsia, ei muuta sitä tosiseikkaa, että pelkällä ajatuksenvoimalla et sitä voi mitenkään estää. En minkään menisi kuolemaan "iloiseksi asiaksi" nimittämään, mutta ehdottoman luonnollista ja vääjäämätöntä se on. Totta kai ihminen suree, jos läheisensä menettää, mutta etukäteen suremisessa ei ole mitään järkeä.

 

[ninnukka80]

Ihan normaalia miettiä tuollaista. Joka päivä kuolee ihmisiä, vauvoja,lapsia,nuoria,äitejä,isiä,vanhuksia..

Elämä on sellaista. Itse olen tehnyt hoitotestamentin koskien lapsiani. Eihän sitä kukaan tiedä, vaikka olisi lähdettävä huomenna.

 

[leskirouva taas]

kuolema on hyvä ja iloinen asia, joka kuuluu elämän kiertokulkuun. Lue vaikka biologiaa, kasvioppia, sienten toimintaa. Kuulostaa absurdilta, mutta jotenkin sitä niin erottaa paremmin oman tehtävänsä tässä isossa maailmassa.

Oletko menettänyt vanhempiasi, puolisoasi tai lastasi? Ilmeisesti et. Olen jäänyt leskeksi 6 vuotta sitten, kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Siinä ei ollut mitään hyvää ja iloista. Olen päässyt vihdoin uuden elämän alkuun. Minulla on puoliso ja vauva. Minä en ainakaan haluaisi kuolla nyt, kun nuorin lapsi on vielä hyvin pieni. Kuolema ei ole hyvä ja iloinen asia, jos lapsi jää äidittömäksi tai isättämöksi. Toinen isommista lapsistani ei edes muista isäänsä, sinänsä helpompaa hänelle, mutta kovin surullista, kun ei tunne omia juuriaan. Toinen taas itkee edelleen iltaisin, kun ei ole isää. Kuolema on hyvä asia sitten, kun se tapahtuu luonnollisesti "ehtoopuolella", aletaan vasta sitten vertailla kasvien ja ihmisten tehtävää.

No olisiko sitten parempi ap:n ja muiden istua kotona synkkyyden vallassa ja murehtia etukäteen joskus tulevaa kuolemaa? Sinulla on ollut rankkoja kokemuksia, niin kuin kaikilla läheisensä menettäneillä. Siitä myötätuntoni. Kuitenkaan se, että et haluaisi kuolla nyt kun sinulla on lapsia, ei muuta sitä tosiseikkaa, että pelkällä ajatuksenvoimalla et sitä voi mitenkään estää. En minkään menisi kuolemaan "iloiseksi asiaksi" nimittämään, mutta ehdottoman luonnollista ja vääjäämätöntä se on. Totta kai ihminen suree, jos läheisensä menettää, mutta etukäteen suremisessa ei ole mitään järkeä.

..juu ei ole hyvä murehtia asioita, joille ei voi mitään. Ei vääjäämätöntä voi ajatuksen voimalla estää, oikeassa olet. Apua kannataa hakea, jos kuoleman ajatukset täyttävät pään, kuten Ap:lle on jo ehdotettukin. Pelko ei hellitä kuittailemalla miten kiva ja hyvä juttu se on. Kukatkin kuolevat, voi jee, eipä tässä sitten mitään hätää ole.