\
Alkuperäinen kirjoittaja 16.03.2006 klo 23:09 maaliskuu kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 08.03.2006 klo 10:35 yhä kirjoitti:
Töitä kyllä haeskelen, en sen takia, että se parantaisi taloudellista tilannettani, vaan siksi, että saisin itselleni jonkinlaista sosiaalista elämää. hyvä idea
Asun paikkakunnalla, jossa ei ole sukulaisiani, eikä tiivistä yhteydenpitoa kyllä heihin ole juuri muutenkaan. mikset? vaikkei tiivistä niin ota ainakin kerran viikossa johonkin yhteyttä niin ei tunnu niin yksinäiseltä
Kavereita minulla on jokunen, mutta en tunne kuuluvani heihin..mitä vähemmän on yhteydessä kavereihin niin sitä vähemmin tulet jatkossa tuntemaan heihin kuulumattomaksi
Enhän ole perheellinen, enkä taas sinkkukaan. Viikot kyllä menee lasten kanssa touhutessa, mutta viikonloppuisin, kun perheelliset touhuavat perheensä kanssa ja sinkkukaverit menevät omia menoja, tuntuu aikas orvolta touhuta aina vaan yksin lasten kanssa. ei ole ystävyyden este olla sinkku tai eronut tai naimisissa tai perheellinen tai toisenlainen ammatti tai ikä eikä auton värikään - omasta kokemuksesta sanon että ystävät ovat pysyneet ja uusia syntynyt elämäntilanteesta johtumatta
Olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan ihmisiä ympärilleni ja kivahan jos jonkinlainen turvaverkko olis jollain tapaa olemassa..kun pidän sukulaisiini ja kavereihin yhteyttä ja osoitan ystävyyttä riippumatta ovatko ystäväni perheellisiä vai sinkkuja vai muuta sorttia niin kyllä yksinäisyys luonnostaan vähenee
Olenko ainoa yksinäinen..et varmastikaan mutta kun rakennat itse ystävyyssuhteita sen sijaan että odotat muiden tekevän niin - tulet olemaan vähemmän yksinäinen
Hyviä neuvoja. Usein sanotaakin, että yksinäisen kannattaa hakeutua itse muiden seuraan, etsiä itse itselleen niitä ystäviä, niin kyllä sitä sitten löytyy.
Väärin!
Nimittäin luulin itsekin noin aikoinaan. Että kun itse olen avoin ja kontaktinhakuinen ja liikun paikoissa ihmisten joukossa, yms. yms. niin jostakin sitten tarttuu mukaan tuttuja, joiden kanssa aikaa myöten tutustutaan, joistakin tulee hyväkin tuttuja, sitten ehkä ystäviäkin.
Eipä toimikaan näin,
Tai sitten minussa on jotakin vikkaa..vikkaa..vikaa..vikaa..
Tarinani:
Muutin uudellen paikkakunnalle alle kouluikäisten lasteni kanssa. Heti alkuun menin mukaan pienen ja uuden asuinlähiön kyläyhdistyksen järjestämälle retkelle.
Ihmiset kyllä huomasivat että olen uusi, muualta muuttanut, en paikkakuntalainen.
Aloitin opiskelun.
Lapset aloittivat päivähoidon.
Kävin lasten kanssa erilaisissa perheille ja lapsille sovissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa, leikkipuistoissa, lapseni kävivät kerhoissa ja elimme varsin aktiivista elämää.
Olin aina yksin. En kuulunut mihinkään ryhmään: perheelliset eivät kutsuneet kylään, vaikka kyllä lupasivat: voisit tulla meille joskus kylään.. ja plaaplaa. Aikani odotin että sitten kutsutaan, ei kutsuttu koskaan.
Pyysin yhtä opiskelukaveria mukaamme uimahalliin. Hän koki että hänet on kutsuttu lapsilleni vahdiksi, hän ei mennyt uimaan itse ollenkaan, istui ja vahti lapsiani ja patisti minua uimaan. Minun ajatus oli että olemme yhdessä.... uinnin jälkeen hän meni edeltä lasteni kanssa kahvioon minua odottamaan, ja osti heille minulta lupaa kysymättä makeisia. Ei ollut karkkipäivä.
En kaivannut sääliä, vaan ystävää.
Toisen luo menin yökylään kun hän pyysi. Minun ajatus oli olla pe-la-yö, siksi sanoin että tulemme pe-illalla ja se sopi hänelle. Jouduimme olemaan koko viikonlopun, koska he (hän ja miehensä) maanittelivat jäämään eivätkä lähteneet viemään meitä kotiin, olimme heidän autokyydin varassa. Ja syykin selvisi: tämä nainen halusi la-illalla tanssimaan ja minut sinne tekosyyksi, hän tapasi toista miestä siellä.
Samalla tämä opiskelukaveri "tarkisti", että lapsillani on kaikki hyvin - hän sanoi asiasta hyvin tyhjentävän lauseen koulussa muille.
Minähän olin hyvin uupunut yh, joka ei saanut lastenhoitoapua, eikä löytänyt ystäviä, vaikka avoimesti asiasta puhuin.
En myöhemminkään sillä paikkakunnalla kavereita saanut.
Kun muutin paikkakunnalle Y, olin jo luovuttanut.. no, myöhemmin löytyi hyviä ystäviä, muutama on jäänyt elämänmuutoksen myötä pois mutta yksi on säilynyt....
Nyt olen taas tilanteessa, että toisinaan yksinäisyys kaatuu päälle, ahdistaa. Olen kiertänyt kaikki mamma- ja perhepiirit hoitovapaan aikana, nyt töissä ollessa on vain työ-päivähoito-koti. Olen luovuttanut. Kun ei niin ei.
Vika on kait minussa. Ulospäinsuuntautuneisuus, aktiivisuus, mutta omana itsenä oleminen tämmöisenä kuin olen, ei kelpaa. Olenko ruma? Olen kait. Ei-tarpeeksi-trendikkäästi-pukeutunut? Varmaankin. Kukaan ei halua tämän näköistä rinnalleen rattaita työntelemään. Ja sitten se perusluonne, jota ei siedetä / hyväksytä.
Huomaan, että olen alkanut pitämään välimatkaa ihmisiin, olen muuttunut etäiseksi; kohtelias, ystävällinen, mutta en päästä enää lähelle, koska minua ei kelpuuteta kuitenkaan.
En puhu mistään kahden vuoden kokemuksesta, vaan 10-15 vuotta kestäneestä ystävän etsinnästä = siitä alkaen, kun muutin kotikonnuilta pois.
En jaksa enää lähetellä viestejä vanhoille ystäville, he kun vastaavat noin puolen vuoden viiveellä: olen ajatellut sinua, mutta on ollut kiireitä..
En aio enää kerjätä ystävyyttä. :headwall: :wave:
.
