Kun voimat loppuu...

Heips! Nyt on pakko kirjoittaa toisenlaisesta asiasta. Mulla rv 35 menossa ja tää loppuviikko vielä töitä. Sitten alkaa äitiysloma. Kotona ihana mies ja 2,5 vuotias tytär. Mutta, mutta ongelman aiheuttaa äitini. Hän sairastui masennukseen kolme vuotta sitten ja on sen jälkeen juonut runsaasti. Pari viikkoa sitten se yritti saada hengen itseltään alkolla ja lääkkeillä. Eilen pääsi katkolta kotiin ja aloitti juomisen. En ole niin sinisilmäinen että olisin luullut hänen pysyvän selvinpäin koko loppuelämänsä mutta näin pian. Stressi, pettymys ja huoli on suuri! Minä autoin hänet katkolle koska hän itse halusi. Kävin katsomassa, juteltiin asioista niiden oikeilla nimillä ja kaikki jatko järjestelyt oli mielestäni kunnossa. Ja taas on seinä edessä. Tiedän että nyt pitää pitää itsestään huolta jotta loppuodotus sujuu mahd. hyvin. Mutta en uskalla jättää äitiäni ihan oman onnensa nojaan. Väsyttää ja itkettää ja kuitenkin pitää yrittää elää normaalisti jotta tytöllä olisi kaikki hyvin. Onko muilla kokemuksia?

 

Ei ihan täysin samanlaisia kokemuksia, mutta alkoholistivanhemmista kuitenkin. Tiedän että sen on tosi rankkaa, ja vaikka teet mitä niin et loppukädessä kuitenkaan pysty ihmeitä tekemään etkä välttämättä edes kauheasti auttamaan. Alkoholismi (+masennus vielä siinä sivussa) on vakava sairaus, ja jos 'potilas' ei itse halua/tajua itseään auttaa niin eipä siinä silloin paljon muutkaan mitään voi. Lisäksi, ainakin minun kokemukseni on että alkoholistit on vielä lisäksi todella itsekkäitä eivätkä todellakaan ajattele muita omassa tilanteessaan.. päinvastoin syyllistävät muita ja vieläpä omasta tilanteestaan.. lähimmät aina kärsivät. Oletko ainoa lähimmäinen äidillesi, eikö kukaan muu voi sinulta tätä taakkaa ottaa pois?? Olet semmoisessa tilanteessa raskautesi ja lapsesi kanssa että keskity siihen ennenkuin itsellesi käy huonosti! Tiedän että on vaikea päätös, mutta elä omaa elämääsi äläkä äitisi elämää. Jos häntä ei saada pysyvämpään hoitoon niin on pallona nilkassasi ikuisesti. Valitettavasti...

 

Kiitos kommentista! Samaa mieltä tässä itsekin olen ja aijon nyt todella välimatkaa asiaan pitää vaikka se tarkoittaisi lopullista välien rikkoutumista. Eipä tässä ole edes muita jotka voisi tehdä jotain asian eteen. Veljeni ei osaa/halua/viitsi pistää rikkaa ristiin asian tiimoilta ja haukkuu vielä mutkin siinä sivussa kun en muka tee tarpeeksi. Valitettavaa on se että äiti on aina äiti ja tunteita ei voi kytkeä pois päältä. Eli huoli kalvaa vaikka tietää ettei voi mitään tehdä. Onneksi mies tukee ja suhtautuu asiaan tosi hienosti. Yksin ei siis tarvitse tämän kanssa elää. Välillä tekisi kyllä mieli huutaa ja kirota alimpaan loukkoon koko nainen mutta eipä se kuitenkaan näe sitä tuskaa minkä se muille aiheuttaa. Enkä toisaalta halua antaa sille yhtään ylimääräistä tekosyytä juoda lisää. Päivä kerrallaan on vaan yritettävä eteenpäin. Ja meillä lapset saa onneksi hyvän isovanhempien mallin appivanhemmista. Kai tämä tästä...