Kun parisuhteessa vain toinen osapuoli kärsii primaarisesta lapsettomuudesta

[StellaI]

Hei!

Onko ketään tilanteessa, jossa vain toinen parisuhteen osapuolesta kärsii primaarisesta lapsettomuudesta eli toisella on edellisestä liitosta lapsi(a)?

Olen itse se lapseton osapuoli, joka kaipaisi ensisijaisesti vertaistukea. Toivon myös kertomuksia siitä, että miten "lapselliset" osapuolet kokevat tilanteen ja miten olette pystyneet tukemaan puolisoanne.

Miehelläni on edellisestä suhteesta yksi lapsi. Eikä hän pysty täysin ymmärtämään, miltä minusta tuntuu se pelko, että omaa lasta ei välttämättä ikinä kertakaikkiaan tule. Hän kokee, että minä vähättelen hänen suruaan, vaikkei missään nimessä minulla ole tarkoitus loukata. Häneltäkin kuitenkin puuttuu ns. oikea perhe (lapset on kotona päivittäin) ja minusta tuntuu kamalalta, etten välttämättä pysty sitä ikinä antamaan. Lapsettomuuden syyt ovat siis puhtaasti minussa. Juuri nyt tuntuu kaikki kaatuvan päälle ja että olen asian kanssa ihan yksin Mutta onneksi välillä menee hienosti pitkäänkin

 

[Säihkiss]

Minulla on samankaltainen tilanne eli miehellä on kaksi lasta edellisestä liitosta ja itse olen lapseton. Yhteinen lapsi on ollut tervetullut viime syksystä lähtien mutta tärppiä ei kuulu.

Meillä tämä kuumeilu on pääasiassa enemmän minun juttuni, vaikka asiasta toki silloin tällöin keskustellaan ja pienestä nyytistä haaveillaan myös yhdessä. Joskus kuitenkin tuntuu, että olen yksin tämän asian kanssa, mieshän ei kuitenkaan ole lapseton eikä luultavasti ihan ymmärrä miten kipeää tämä asia tekee ajoittain, erityisesti aina silloin kun menkat alkaa.. Vaikka suhde on muuten parempi kuin olen koskaan uskaltanut edes toivoa, välillä tulee tosi kurja olo siitä, että mies ei tunnu ymmärtävän miten iso asia haave äitiydestä minulle on. Miehen lapset ovat meillä lähes puolet ajasta eli mies saa olla isä ja elää arkea lasten kanssa. Ei tietenkään ydinperheen veroisesti mutta kuitenkin. Onneksi tullaan tosi hyvin juttuun lasten kanssa ja saan tehdä "äiti-juttuja" arjessamme vaikka en äiti olekaan, enkä sitä missään tapauksessa edes yritä. Joskus se helpottaa mutta toisaalta joskus myös pahentaa tilannetta. Väkisinkin mietin, miltä tuntuisi tehdä kaikkea tätä oman lapsen kanssa. Miten hienolta tuntuisi nähdä kun oma lapsi oppii rullaluistelemaan, jos se toisenkin lapsen kanssa tuntuu näin mahtavalta

Meillä ei mies ole ainakaan vielä tuonut esiin sitä, että surisi meidän yhteistä lapsettomuutta. Hänelle se ei ehkä vielä ole niin konkreettista. Kohta on vuosi kulunut yrityksen aloituksesta ja itse alan olla jo hieman huolissani mutta miehen mielestä vielä ei ole mitään syytä huolestua. Tai sitten tuo on sitä itsesuojeluvaistoa, että välttelemällä aiheen pohtimista ongelmaa ei ole olemassa..?

Voimia sinulle StellaI, et ole yksin tunteidesi kanssa. Enkä todellakaan usko, että miehesi alkaa ikinä sinua syyttää siitä, että sinun takiasi hänellä ei ole sitä ns. oikeaa perhettä. Älä edes mieti semmoista! Olen itse oppinut, että jos joku asia harmittaa tai edes mietityttää, kissa kannattaa nostaa heti pöydälle ennen kuin siitä kasvaa iso mörkö omassa päässä. Eli puhukaa, puhukaa ja puhukaa miltä kummastakin tuntuu, muuta neuvoa en osaa antaa. Itse syyllistyn tuohon asioiden hautomiseen joskus ja heti saan mieheltä satikutia asiasta

 

[Ambrosia85]

Meillä miehellä on edellisestä elämästä lapsi (tosin jo 12v) ja piti ihan mahdollisena sitä että hänestäkin voi löytyä "vikaa". Odotti siis siemenenesteanalyysin tulosta aika jännityneenä - olihan tupakka-askeja kulunut ja fillarin satulassa istuttu tuhansia kilometrejä vuosien varrella.

On myöntänyt että tottakai minä koen lapsettomuuden eritavalla kuin hän, koska hän on jo isä.
Polku on ollut meillä pitkä; miehen ex eukko tuli ekalla yrittämällä raskaaksi josta tämä rakkauden hedelmä syntyi. Miehelle tuli ehkä hieman shokkina pco-varoitteluista huolimatta, että vuoteen ei tapahtunut mitään.


Alussa lapsettomuus oli minun ristini - minussa oli vika, eikä mies tosiaan ymmärtänyt että voi olla oikeasti vaikea minun tulla raskaaksi. Ei kuitenkaan karhannut vastaan hoitoihin lähtöä, koska halusi yhteisen lapsen.


Kuitenkin tämä matka on meitä vahvistanut, ja viime joulukuussa vihdoin tulin pistoshoidoilla raskaaksi.
Raskaus kuitenkin päätettiin rv 21+0 kun kuulimme ettei vauva tule ikinä selviämään kohdun ulkopuolella.

Tällöin mieheni suri, ja suree edelleen. Nyt on surrut lapsettomuutta ja lapsen menetystä. Itselleni tämä on ollut ehkä "helpompi" kun olen sen 2 vuotta käsitellyt ja märehtinyt lapsettomuutta ennenkuin plussa tuli.

Meille on selvää että halutaan lisää lapsia tämän yhteisen enkelin lisäksi, ja nyt ei miestä ole tarvinnut houkutella mukaan hoitoihin.

Mitä miehen esikoiseen tulee, niin onneksi minun, mieheni ja lapsen äidin kasvatusmaailma on hyvin samankaltainen, niin ei ole tullut paljoa vääntämistä. Myös miehen sekä lapsen äidin erosta on jo 9vuotta aikaa, niin minua ei pidetä mitenkään "uhkana".

 

[HilleviHiiri83]

Täällä sama tilanne. Miehellä vanhempi, lähes aikuinen tytär ja toinen neljävuotias muksu, myös tytär, joka on joka toinen viikko meillä. Ja tuntuu kanssa, että lapsettomuutta pelkää ja sen kanssa painii ainoastaan minä. Mikäs siinä ukon ollessa kun on saanut kaiken mitä haluaa: Omat lapset ja uuden naisen ja "äidin" lapsille avioeron jälkeen