V
"vieras"
Vieras
N
"noh"
Vieras
Mun miehen mielestä mun synnytkset ovat todellakin menneet helposti. Syynä se, että kun olen kipeä, vaivun omaan maailmaani, en siedä kosketusta, en halua puhua jne. Toisin sanoen mies on ollut tavallaan "turhaan" synnytyssalissa, sillä pahinta mitä olisin tiennyt, olisi ollut hän hieromassa selkääni tms. Minun kolmesta synnytyksistäni hän on valitettavasti vetänyt sen johtopäätöksen, että esim. kivuissaan huutavat naiset ovat heikkoja tai hysteerisiä, eikä hän arvosta sellaisia. (Tuo tuli ilmi, kun kaverinsa oli kertonut kuinka kovasti hänen vaimonsa oli huutanut ensimmäisessa synnytyksessään.)
V
"vieras"
Vieras
tunsi varmasti, valkoinen oli kuin lakana ja koitti lohduttaa ja huusi puolestani kätilölle joka käyttäytyi todella sopimattomasti 
voin sanoa että leikkuriin olisin joutunut jos ilman miestä olisin siellä joutunut olemaan..
voin sanoa että leikkuriin olisin joutunut jos ilman miestä olisin siellä joutunut olemaan..
Tunsi ja piti minut lisäksi järjissäni synnytysten aikana. Esikoisen synnytyksessä joutui lähtemään epiduraalin laiton yhteydessä pois kun teki kuulemma niin pahaa. Mieleen myös jäi kun aloin oksentamaan niin toinen piti hyvin tyynenä kaarimaljaa paikoillaan vaikka yleensä alkaa yökkäilemään toisen oksentamisesta.
Ilmaisin kipujani sekä tunnetilojani aika voimakkain sankääntein, mies vain topakasti totesi että jos vähän vähemmän huutaisit niin saattaisi se lapsikin syntyä... Silloin meinasin huitaista sitä mutta nyt se vain huvittaa.
Ilmaisin kipujani sekä tunnetilojani aika voimakkain sankääntein, mies vain topakasti totesi että jos vähän vähemmän huutaisit niin saattaisi se lapsikin syntyä... Silloin meinasin huitaista sitä mutta nyt se vain huvittaa.
M
"milli"
Vieras
En oo vielä päässy synnyttämään, niin en tiedä, miten siellä käyttäytyy. Mut muuten on kyl empaattinen. Vähän semmonen jäykkä mies muuten, mut jos sairastan, niin on hellimässä ja hoitamassa. Joten luottavaisesti tässä ollaan...
minusta toisaalta aika kamala olisi sellainen ihminen joka ilman mitään empatiaa voisi olla samassa tilassa jonkun tuntemattomankaan kanssa, joka kärsii niin kovasta kivusta kuin synnyttäminen on.
näinpä en missään nimessä sellaisen miehen kanssa jakaisi elämääni, joka ei empatiaa tuntisi jos minua kovasti sattuisi.
näinpä en missään nimessä sellaisen miehen kanssa jakaisi elämääni, joka ei empatiaa tuntisi jos minua kovasti sattuisi.
Mun mies ei juuri näytä tunteitaan sen kummemmin. Tasan kaksi kertaa oon nähnyt sen itkevän tän vajaan kahden vuoden aikana, ja toinen niistä oli kun tyttö syntyi. Toki, miehen elämäkin ehkä ollut aiemmin sellaista, että se olisi kovettanut yhden jos toisenkin miehen tai naisen.
Kuitenkin, koko synnytyksen ajan mies jaksoi pitää musta huolta. Synnytykseni käynnistettiin kaksi päivää ennen laskettua-aikaa. Kolme päivää makasin sairaalassa, kaksi niistä järkyttävissä supistuskivuissa. Mies vietti päivittäin aikaa luonani niin paljon kun mahdollista, vaikka samalla hoiti muuttoa isompaan asuntoon. Mies jaksoi luonani ollessaan hieroa selkääni ja jalkojani, jos vain oma vointini sen kesti. Synnytyksen vihdoin käynnistyttyä, mies salissa kysyi, voiko tehdä jotain helpottaakseen mun oloa. No eipä se voinut
Hieroi varpaita ja selkää, toi mulle juotavaa sekä syötävää ja auttoi vessaan. Aikamoista odotteluahan tuo oli molemmin puolin, kunnes päästiin ponnistusvaiheeseen.
Mies tsemppasi mua ihan hurjan paljon. Musta tuntui että joka ponnistuksella multa loppui voimat kesken, enkä saanut ponnistettua "loppuun" kunnolla. Mies piti kädestä, kertoi kuinka hyvin mä pärjään, ja kuinka varmasti pystyn siihen. Viimeisellä ponnistuksella se piteli mun toista jalkaanikin, kun kätilö oli kiinni toisessa. Tytön tultua maailmaan, mies jaksoi edelleen kertoa kuinka hienosti se oli mennyt, ja kuinka kaunis tyttö meillä on. Molemmat pideltiin neitiä hetken verran, ja saatiin aamupala synnytyssaliin. Molempia harmitti kauheesti, kun mies joutui lähtemään kotiin, kun mut siirrettiin osastolle, ja kello oli vielä niin vähän, ettei vierailuajat olleet alkaneet..
Jälkeenpäin, mitä ollaan synnytyksestä puhuttu, mies koki sen ainoastaan positiivisena kokemuksena. Ei sitä kuulemma mikään ällöttänyt, ja herra halusi nähdä istukankin, vaikka minä en, kun kätilö kysyi Mies myös huusi ponnistusvaiheen ollessa käynnissä että "tukka näkyy, ponnista ponnista!" joten tuskinpa sitä kauheesti pelotti että römpsä venyy ja menee pilalle. Tää pelotti enemmänkin mua itteeni, nyt varsinkin synnytyksen jälkeen tunnun mielestäni paljon "löysemmältä", vaikka mies on vakuutellut ettei näin ole, ja aktiivisesti on reenattu lantionpohjanlihaksia
EDIT; Synnytyksen jälkeen mies puhui myös siitä, kuinka voimattomaksi tunsi itsensä, kun ei juuri pystynyt auttamaan, tai lievittämään mun kipua millään tavalla. Totesi, että kai siinä joku alkukantanen vietti nosti päätään, ja olis ollu tarve auttaa.
Kuitenkin, koko synnytyksen ajan mies jaksoi pitää musta huolta. Synnytykseni käynnistettiin kaksi päivää ennen laskettua-aikaa. Kolme päivää makasin sairaalassa, kaksi niistä järkyttävissä supistuskivuissa. Mies vietti päivittäin aikaa luonani niin paljon kun mahdollista, vaikka samalla hoiti muuttoa isompaan asuntoon. Mies jaksoi luonani ollessaan hieroa selkääni ja jalkojani, jos vain oma vointini sen kesti. Synnytyksen vihdoin käynnistyttyä, mies salissa kysyi, voiko tehdä jotain helpottaakseen mun oloa. No eipä se voinut
Hieroi varpaita ja selkää, toi mulle juotavaa sekä syötävää ja auttoi vessaan. Aikamoista odotteluahan tuo oli molemmin puolin, kunnes päästiin ponnistusvaiheeseen. Mies tsemppasi mua ihan hurjan paljon. Musta tuntui että joka ponnistuksella multa loppui voimat kesken, enkä saanut ponnistettua "loppuun" kunnolla. Mies piti kädestä, kertoi kuinka hyvin mä pärjään, ja kuinka varmasti pystyn siihen. Viimeisellä ponnistuksella se piteli mun toista jalkaanikin, kun kätilö oli kiinni toisessa. Tytön tultua maailmaan, mies jaksoi edelleen kertoa kuinka hienosti se oli mennyt, ja kuinka kaunis tyttö meillä on. Molemmat pideltiin neitiä hetken verran, ja saatiin aamupala synnytyssaliin. Molempia harmitti kauheesti, kun mies joutui lähtemään kotiin, kun mut siirrettiin osastolle, ja kello oli vielä niin vähän, ettei vierailuajat olleet alkaneet..
Jälkeenpäin, mitä ollaan synnytyksestä puhuttu, mies koki sen ainoastaan positiivisena kokemuksena. Ei sitä kuulemma mikään ällöttänyt, ja herra halusi nähdä istukankin, vaikka minä en, kun kätilö kysyi
Mies myös huusi ponnistusvaiheen ollessa käynnissä että "tukka näkyy, ponnista ponnista!" joten tuskinpa sitä kauheesti pelotti että römpsä venyy ja menee pilalle. Tää pelotti enemmänkin mua itteeni, nyt varsinkin synnytyksen jälkeen tunnun mielestäni paljon "löysemmältä", vaikka mies on vakuutellut ettei näin ole, ja aktiivisesti on reenattu lantionpohjanlihaksia EDIT; Synnytyksen jälkeen mies puhui myös siitä, kuinka voimattomaksi tunsi itsensä, kun ei juuri pystynyt auttamaan, tai lievittämään mun kipua millään tavalla. Totesi, että kai siinä joku alkukantanen vietti nosti päätään, ja olis ollu tarve auttaa.
Viimeksi muokattu:
L
lucifer
Vieras
mun synnytyksissä ei kukaan olis edes kerenny tuntemaan empatiaa kun olivat ohi niin nopeesti, hyvä että ite kerkes tuntemaan jotain
J
"jaa"
Vieras
Kyllä mun miehestä näki empatian. Vähän niinkuin niinpäin, että sanoin itse miehelle, että ei tämä ole niin kamalaa miltä näyttää. Ja itse, kun olen huono ilmaisemaan itseäni oli mies tärkeässä asemassa minun ja henkilökunnan välillä.
N
novoivoi
Vieras
Mä en tajua miksi muijat ottaa tollasia empatiakyvyttömiä idioottimiehiä ja hankkii vielä lapsia niiden kanssa, ihan itseä saatte syyttää. Turha tulla tänne itkeen sit! Luulis sen luonteen näkyvän jo aikaisemmin kuin siellä synnytyssalissa. Niin, ellei hankkiudu raskaaksi jo ensimmäisen yhdessä olokuukauden jälkeen.......
V
"vieras"
Vieras
En ole vielä synnyttänyt mutta synnytys lähenee, ja kyllä mies aikalailla taitaa tällä hetkellä pohtia miten itse siitä selviytyy pelkää että ei voi auttaa minua mitenkään ja on vaan tiellä, tai että itse pyörtyy tms. Minusta ihan normaalia että mies miettii tuollaisia "itsekkäitäkin" puolia, siis että miten itse tilanteesta selviytyy ja mitä siellä tapahtuu jne. Joskus ne jutut ja pelot verhoutuu huumoriin tyyliin "mitäs mää siellä teen, kökötän vaan vieressä ja räplään puhelinta".
Kai moni mies kokee että ei voi tarpeeksi tehdä siinä tilanteessa mitään hyödyllistä, vaikka hyödyllisintä on se miehen läsnäolo
pelkää että ei voi auttaa minua mitenkään ja on vaan tiellä, tai että itse pyörtyy tms. Minusta ihan normaalia että mies miettii tuollaisia "itsekkäitäkin" puolia, siis että miten itse tilanteesta selviytyy ja mitä siellä tapahtuu jne. Joskus ne jutut ja pelot verhoutuu huumoriin tyyliin "mitäs mää siellä teen, kökötän vaan vieressä ja räplään puhelinta". Kai moni mies kokee että ei voi tarpeeksi tehdä siinä tilanteessa mitään hyödyllistä, vaikka hyödyllisintä on se miehen läsnäolo
En tiedä, kun ei mulla ole ollut oikeastaan synnytyskipuja.
Kyllä tuo mulle seuraa piti, hieroi alaselkääni kun sitä jomotti, pyyhki otsaani märällä pyyhkeellä kun mulla oli kova hiki, toi mulle vettä, jne. Piti kiinni kädestä, tuki jalkaa ponnistaessa, mutta osasi onneksi pitää turpansa kiinni eikä kannustanut ja tsempannut - olin etukäteen kieltänyt sellaiset, ne ei oo mun juttu ollenkaan.
Ja tulee toki mukaan myös kolmanteenkin synnytykseen, toivottavasti jo alkavalla viikolla.
Kyllä tuo mulle seuraa piti, hieroi alaselkääni kun sitä jomotti, pyyhki otsaani märällä pyyhkeellä kun mulla oli kova hiki, toi mulle vettä, jne. Piti kiinni kädestä, tuki jalkaa ponnistaessa, mutta osasi onneksi pitää turpansa kiinni eikä kannustanut ja tsempannut - olin etukäteen kieltänyt sellaiset, ne ei oo mun juttu ollenkaan.
Ja tulee toki mukaan myös kolmanteenkin synnytykseen, toivottavasti jo alkavalla viikolla.
Viimeksi muokattu:
juu, esikoisen synnytyksessä miesa hyöri ja pyöri salissa, kun ei voinut auttaa mua kivuissa(en antanut koskea kun olin niin kipeä, että kaikki paikat sattui)... kun lapsi oli syntynyt ja mies oli päässyt kotiin illalla, se oli yksin itkeskellyt kotona, kun hän oli ton mulle aiheuttanut 
Mies oli mukana koko sydämellään ja tahdollaan molempien lasten synnytyksissä. Välillä avuttomana minun kipujeni edessa ja välillä kannustamassa kestämään se kaikki. Ja kyyneleet silmissään on leikannut molempien lasten napanuorat ja ollut minusta kovin ylpeä jälkeenpäin :heart:
Ennen synnytystä me käytiin miehen kans keskenämme keskustelua synnytyksestä, kumpikaan ei tiennyt mitä odottaa, mut puitiin pelkoja ja ajatuksia. Neuvolassa oli kiva, että mies pääsi keskusteleen ajatuksistaan ja kysymyksistään miestyöntekijän kanssa (joka oli ollut itse kahden lapsensa syntymässä mukana).
Ja pakko mainita, että mä en tykkää tsemppauksista ollenkaan, vihaan esimerkiksi urheilusuoritusta tehdessäni, jos joku tulee siihen kannustamaan, mutta synnytyksessä se vaan tuntu hyvältä ja sai mut jatkaan ja yrittään kovemmin..
Pakko kysyä ihan offtopic, hikoileeko monikin synnytyksessä? Mä en ainakaan, ja olin ihan ihmeissäni, koska hirveen työn takana oli tuon neidin pihalle punkeeminen..
Ja pakko mainita, että mä en tykkää tsemppauksista ollenkaan, vihaan esimerkiksi urheilusuoritusta tehdessäni, jos joku tulee siihen kannustamaan, mutta synnytyksessä se vaan tuntu hyvältä ja sai mut jatkaan ja yrittään kovemmin..
Pakko kysyä ihan offtopic, hikoileeko monikin synnytyksessä? Mä en ainakaan, ja olin ihan ihmeissäni, koska hirveen työn takana oli tuon neidin pihalle punkeeminen..
V
"vieras"
Vieras
Mies oli auttavainen ja empaattinen, itkikin vähän jossain vaiheessa kun mua sattui niin paljon eikä voinut auttaa mitenkään.
Mä hikoilin ekassa synnytyksessä. Se olikin about kamalinta koko rupeamassa; ponnistusvaiheen hikoilu.
Tokassa en hikoillut, vaikka ponnistusvaihe oli rankempi koska vauva syntyi väärässä tarjonnassa.
Ja tsemppauksesta; ekassa synnytyksessä kätilö erehtyi pari kertaa sanomaan "hyvä, hyvä!" kun ponnistin. Lopetin ponnistelun, mulkaisin, ja sitten se osasi olla hiljaa :xmas:. Mua ärsytti kaikenlainen tsemppausyritys synnytyksissä vielä enemmän mitä yleensä
. Pitääkin muistaa sanoa kätilölle kun menen kolmatta puskemaan maailmaan, että mua ei sitten tsempata, kiitos. Saa sanoa että ponnista nyt tai älä ponnista, mutta jos unohdetaan ne hyvähyvät ihan suosiolla...
Exäni tiuski synnytyksen aikana, skitsosi ettei saa huutaa hänen korviinsa sattuu ja uhkasi pariin otteeseen lähteä menemään kun ei jaksanut hieroa selkääni oman mielensä mukaan kunnolla
(olisin jäänyt yksin, ketään ei silloin paikalla hlökuntaa). Vauvan syntyessä meni saman tien nukkumaan, hoitajat potkivat sitten ylös pesemään lasta.
(olisin jäänyt yksin, ketään ei silloin paikalla hlökuntaa). Vauvan syntyessä meni saman tien nukkumaan, hoitajat potkivat sitten ylös pesemään lasta.
Alkuperäinen kirjoittaja röppö;26440767:
Tää on muuten asia, jota olen ystävillekin sanonut eli vaikka en antanut miehen koskea tai muutenkaan fyysisesti helpottaa oloani - se, että tunsin hänen läsnäolonsa, oli äärimmäisen tärkeää :heart:
H
her
Vieras
mikä sitten on kenellekin oikea tapa oman puolison osoittaa empatiaa. Itse en kaivannut voivotteluja ja kädestäpitämistä. Mies kyllä sanoi, että on kamalaa, kun ei itse voi tehdä mitään, mutta uskoi että pystyn synnyttämään. Mielestäni toisen luottamus minua kohtaan on ihanampaa kuin valtavat empatiat.
