Kun mies pettää odotusaikana
- Viestiketjun aloittaja Shelma
- Ensimmäinen viesti
:hug:
Voi että on ikävä tilanne.
Kukaan ei näköjään osaa ottaa kantaa asiaan niin minä sitten sanon oman kommenttini niin et jää ihan yksin asian kanssa täälläkään.
Itse olen kyllä täysin ehdoton tapaus, eli jos pettää niin se on sitten selvä peli. En millään voisi koskaan antaa anteeksi pettämistä ja näin ollen eläisin valheellisessa suhteessa loppu ikäni kenties.
Minua ei ole kyllä raskaana olessa petetty...,ainakaan tietääkseni joten en ehkä ole paras jakamaan mielipiteitä kanssasi. Kuitenkin ajattelen että oli sitten ns. kohtalotoveri tai ei niin keskustelu auttaa.
Näksisin että sinun pitäisi saada keskustella asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa sekä miehesi kanssa.
Miksi miehesi niin teki?
Tuohan on aika yleinen selitys ettei ollut tunnetta pelissä, no jotain siinä minun mielestäni on pitänyt olla koska pettämään on lähdetty. Siis joku tunne, ei välttämättä rakkautta eikä ihastumista, se voi olla pettymys nykyiseen suhteeseen jne...
Tiedän kyllä että monikin pari päättää jatkaa suhteessa pettämisestä huolimatta, mutta se on tosiaan sitten siitä petetystä kiinni varmaan aika paljon.
Eli miten sinä ajattelet, että pystytkö jonain päivänä olemaan ajattelematta asiaa ja epäilemättä pettääkö miehesi sinua uudelleen on varmaan aika tärkeä lähtö kysymys.
Mutta kuten kirjoitin niin itse olen ehdoton ja ajattelen että kerran pettänyt pettää toisenkin kerran. Mutta yleistäähän ei saa.
Voimia sinulle ja toivottavasti saat keskustelu apua ja tukea tähän asiaan lähimmäisiltäsi, koska he tuntevat sinut parhaiten. Voi tietysti olla hankalaa puhua tälläisesta asiasta heille, mutta usko pois se helpottaa eivätkä he sinua tuomitse.
Voi että on ikävä tilanne.
Kukaan ei näköjään osaa ottaa kantaa asiaan niin minä sitten sanon oman kommenttini niin et jää ihan yksin asian kanssa täälläkään.
Itse olen kyllä täysin ehdoton tapaus, eli jos pettää niin se on sitten selvä peli. En millään voisi koskaan antaa anteeksi pettämistä ja näin ollen eläisin valheellisessa suhteessa loppu ikäni kenties.
Minua ei ole kyllä raskaana olessa petetty...,ainakaan tietääkseni joten en ehkä ole paras jakamaan mielipiteitä kanssasi. Kuitenkin ajattelen että oli sitten ns. kohtalotoveri tai ei niin keskustelu auttaa.
Näksisin että sinun pitäisi saada keskustella asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa sekä miehesi kanssa.
Miksi miehesi niin teki?
Tuohan on aika yleinen selitys ettei ollut tunnetta pelissä, no jotain siinä minun mielestäni on pitänyt olla koska pettämään on lähdetty. Siis joku tunne, ei välttämättä rakkautta eikä ihastumista, se voi olla pettymys nykyiseen suhteeseen jne...
Tiedän kyllä että monikin pari päättää jatkaa suhteessa pettämisestä huolimatta, mutta se on tosiaan sitten siitä petetystä kiinni varmaan aika paljon.
Eli miten sinä ajattelet, että pystytkö jonain päivänä olemaan ajattelematta asiaa ja epäilemättä pettääkö miehesi sinua uudelleen on varmaan aika tärkeä lähtö kysymys.
Mutta kuten kirjoitin niin itse olen ehdoton ja ajattelen että kerran pettänyt pettää toisenkin kerran. Mutta yleistäähän ei saa.
Voimia sinulle ja toivottavasti saat keskustelu apua ja tukea tähän asiaan lähimmäisiltäsi, koska he tuntevat sinut parhaiten. Voi tietysti olla hankalaa puhua tälläisesta asiasta heille, mutta usko pois se helpottaa eivätkä he sinua tuomitse.
Jospa miehelle iski paniikki tulevasta elämänmuutoksesta? Ei se ole tietenkään mikään puolustus, mutta.. :hug:
Teidän kannattaa kunnolla puhua, ja miettiä miten tästä eteenpäin jatkatte. Teille on kuitenkin lapsi tulossa, joten mitään hätiköityä ei kannata nyt lähteä tekemään.
Kovasti voimia sinulle :hug:
Teidän kannattaa kunnolla puhua, ja miettiä miten tästä eteenpäin jatkatte. Teille on kuitenkin lapsi tulossa, joten mitään hätiköityä ei kannata nyt lähteä tekemään.
Kovasti voimia sinulle :hug:
Itse en koskaan voisi luottaa mieheen tuollaisen jälkeen. Joka kerta kun lähtisi jonnekin niin olisi hirveät riidat, syyllistykset ja yövalvomiset kun miettii missä on. Yleistää ei voi, mutta yhden tällaisen tilanteen läpikäyneenä on ihana tunne luottaa nykyiseen mieheen ihan täysillä 
Jutelkaa asiasta, miksi näin kävi? Pelottaako, kyllästyttääkö, missä vika? Aina puhutaan ettei ole tunteita pelissä, niin kyllä pelissä ainakin on sinun tunteet ja vahvasti. Sekin on vähän yksilökohtainen juttu, että uskooko siihen että ihminen voi parantaa tapansa vai että kerran p****a aina p****a, itselläni lähinnä todisteita vain jälkimmäisestä.
:hug:
Jutelkaa asiasta, miksi näin kävi? Pelottaako, kyllästyttääkö, missä vika? Aina puhutaan ettei ole tunteita pelissä, niin kyllä pelissä ainakin on sinun tunteet ja vahvasti. Sekin on vähän yksilökohtainen juttu, että uskooko siihen että ihminen voi parantaa tapansa vai että kerran p****a aina p****a, itselläni lähinnä todisteita vain jälkimmäisestä.
:hug:
Henkilökohtaista kokemusta ei ole, mutta läheltä olen seurannut läheisen ihmisen parisuhteen koukeron tämän asian tiimoilta.
Eli ensiksi kysyn, kykenetkö todella antamaan anteeksi, sanan jokaisessa merkityksessä. Anteeksi niin, että et enään muiden riitojen kohdatessa vetoa tähän asiaan tai muuten kaiva asiaa yhä uudelleen esiin, kun olette kerran asian puhuneet läpi ja jos anteeksi on annettu?
Toinen kysymys.
Kykenetkö TODELLA enään luottamaan mieheesi? Luottamaan niin, ettet hänen ollessaan ulkona tai missä tahansa ilman sinua, katoa miettimään onko hän varmasti siellä missä sanoo olevansa ja niiden kanssa kenen kanssa sanoi olevansa? Eli epäilisitkö?
Sivusta siis olen seurannut tälläistä.
Ja yksi mikä pisti silmään hyvin nopeasti oli, että pettäjästä tulee helposti omistushaluinen ja hyvin mustasukkainen. Pelko tämän kaiketi aiheuttaa, kun pettäjä pelkää kumppanin kostavan ja alkaakin yhtäkkiä nähdä kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat, jopa mahdolliset pitkäaikaiset ystävä miehet liehittelijöinä.
Olisitko valmis hyväksymään tälläistä käytöstä, jos miehesi alkaisi ilmaista näitä piirteitä?
Keskustelut ovat todentotta paikallaan ja jos pääsette sopuun, sen ei tule olla kummaltakaan puolelta myönnytys mihinkään vaan yhteinen projekti, jossa kumpikin tekee osuutensa. Eli ei niin, että sinä petettynä saat tapahtuneen nojalla kaiken tahtosi läpi...vaikka se saattaisikin kutkuttaa mieltä.
Eli käytnnössä, teidän tulisi aloittaa kokonaan alusta, täysin puhtaalta pöydältä, rauhallisesti ja harkiten...vaikeaa se tulisi olemaan, mutta joskus siinä voi onnistua, monesti kuitenkin tiet erkanevat, mutta ei aina.
Ja koska teillä on tulossa lapsi, olisi teidän syytä miettiä asioiden kulkua ERITTÄIN tarkoin, sillä lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaan, joten jos miehesi tahtoisi erosta huolimatta tavata lasta, niin siihen on oikeus, joten jos eroaisitte, kannattaisi pyrkiä pitämään välit edes kohtuullisen hyvinä.
Tilanne on tosi kurja, joten toivotan voimia tuleviin keskusteluihinne ja lisäksi :hug:
Eli ensiksi kysyn, kykenetkö todella antamaan anteeksi, sanan jokaisessa merkityksessä. Anteeksi niin, että et enään muiden riitojen kohdatessa vetoa tähän asiaan tai muuten kaiva asiaa yhä uudelleen esiin, kun olette kerran asian puhuneet läpi ja jos anteeksi on annettu?
Toinen kysymys.
Kykenetkö TODELLA enään luottamaan mieheesi? Luottamaan niin, ettet hänen ollessaan ulkona tai missä tahansa ilman sinua, katoa miettimään onko hän varmasti siellä missä sanoo olevansa ja niiden kanssa kenen kanssa sanoi olevansa? Eli epäilisitkö?
Sivusta siis olen seurannut tälläistä.
Ja yksi mikä pisti silmään hyvin nopeasti oli, että pettäjästä tulee helposti omistushaluinen ja hyvin mustasukkainen. Pelko tämän kaiketi aiheuttaa, kun pettäjä pelkää kumppanin kostavan ja alkaakin yhtäkkiä nähdä kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat, jopa mahdolliset pitkäaikaiset ystävä miehet liehittelijöinä.
Olisitko valmis hyväksymään tälläistä käytöstä, jos miehesi alkaisi ilmaista näitä piirteitä?
Keskustelut ovat todentotta paikallaan ja jos pääsette sopuun, sen ei tule olla kummaltakaan puolelta myönnytys mihinkään vaan yhteinen projekti, jossa kumpikin tekee osuutensa. Eli ei niin, että sinä petettynä saat tapahtuneen nojalla kaiken tahtosi läpi...vaikka se saattaisikin kutkuttaa mieltä.
Eli käytnnössä, teidän tulisi aloittaa kokonaan alusta, täysin puhtaalta pöydältä, rauhallisesti ja harkiten...vaikeaa se tulisi olemaan, mutta joskus siinä voi onnistua, monesti kuitenkin tiet erkanevat, mutta ei aina.
Ja koska teillä on tulossa lapsi, olisi teidän syytä miettiä asioiden kulkua ERITTÄIN tarkoin, sillä lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaan, joten jos miehesi tahtoisi erosta huolimatta tavata lasta, niin siihen on oikeus, joten jos eroaisitte, kannattaisi pyrkiä pitämään välit edes kohtuullisen hyvinä.
Tilanne on tosi kurja, joten toivotan voimia tuleviin keskusteluihinne ja lisäksi :hug:
Kokemusta on, ja selvitty on.
Kaikki tapahtui pari vuotta sitten esikoista odottaessa ja nyt on toinen lapsi tulossa, ja tuntuu, että meidän parisuhde on vahvempi kuin koskaan. Toki parin vuoden takaiset tapahtumat käy välillä mulla mielessä, varsinkin nyt kun odotan toista lasta ja vertaan muutenkin ekaa ja tätä raskausaikaa. Mutta olen jollain tavalla saavuttanut asian suhteen rauhan ja suuren itseluottamuksen. Enää en missään megaisossa riidassakaan nosta asiaa esille, koska tiedän, että se on todella vaikea paikka myös miehelle. Hän joskus sanoikin, että on epäreilua, koska mulla on tuollainen "valttikortti" aina vetää esiin, eli mä olen puhdas kuin pulmunen ja hän on tehnyt virheen ja saa kärsiä siitä loppuelämänsä, jos aina nostan sen esille. Mutta nykyään tuota ongelmaa ei juuri ole, ei nimittäin paljon riidellä - kuulostaa varmasti tosi kliseiseltä, mutta tuon kriisin läpikäytyämme olemme kasvaneet hirveästi ja tosiaan saavuttaneet jonkinlaisen tasapainon suhteessa. Tunnemme toisemme paremmin, tuemme toisiamme, ja tiedämme, että elämä on tässä ja nyt lasten ehdoilla, pienet riidat johtuvat väsymyksestä ja osaamme lopettaa ne ennen kuin ne johtavat isompii riitoihin. Osaamme antaa tilaa toisillemme, ja kyllä, pystyn jopa "päästämään" miehen viikonlopuksi kavereiden kanssa vapaalle, enkä enää pelkää, että hän pettäisi minua, vaikka toki se mielessä käykin.
Miten sitten selvisin. Ensimmäiset päivät menivät asiaa jauhaessa, mistään ei tullut mitään ja mietin vain mikä oli mennyt vikaan, miksi miksi miksi miksi. Juttelin hyvän ystäväni kanssa, piinasin miestäni, mietin eri vaihtoehtoja. Eroaminenkin kävi mielessä, mutta onneksi ei kuitenkaan siihen äkkipikaistuksissa päädytty. Kriiseissä kannattaa aina pysähtyä ja miettiä kaikki vaihtoehdot, eikä suinpäin rynnätä tilanteesta toiseen. Jos pettymyksiä/kriisejä ei käy läpi siinä, ne kuitenkin seuraavat mukana - näinhän usein sanotaan.
Moni edellinen vastaaja (joilla ei siis ole omakohtaista kokemusta) on sanonut, ettei voisi ikinä antaa anteeksi ja jatkaa, vaan peli olisi kerrasta poikki. Näin minäkin ajattelin, ennen kuin tilanne tuli omalle kohdalle. Miten paljon olisinkaan menettänyt, jos olisin mieheni yhden pettämisen takia jättänyt? Meidän parisuhteessa ei ollut periaatteessa mitään vikaa, mies on kunnollinen mies, rakastaa minua, meillä oli lapsi tulossa, hyvät välit sukulaisiin jne. - olisinko pystynyt jatkamaan yksinhuoltajana? Miten perheet olisivat suhtautuneet? Keltä olisin saanut tukea? Olisin menettänyt parhaan ystäväni, mieheni.
Jauhoin asiaa kyllästymiseen asti, mieheni ei osannut selittää miksi oli tapahtunut niin kuin oli tapahtunut. Voisi sanoa, että tilaisuus oli tehnyt varkaan - itse olin kääntynyt raskauden takia aika sisäänpäin ja keskinäisestä seksielämästämme ei ollut jäljellä juuri mitään, koska oloni oli niin tukala eikä kasvava vatsa tuntunut miehestä yhtään haluttavalta. Lisäksi asiaan liittyi mieheni puolelta pitempiaikainen opiskeluihin ja työelämään liittyvä kriisi, ja tietysti epävarmuus tulevasta lapsen kanssa - vaikka lapsi oli yhdessä toivottu, se tottakai oli suuri elämänmuutos miehelle jne. Miehelläni oli muutakin pienempää ongelmaa, jotka ainakin näin jälkeenpäin ajatellen vaikuttivat asiaan. Hänellä oli paha olo monestakin eri asiasta, mutta ei jostain syystä uskaltanut/halunnut puhua niistä minulle, että olisin voinut olla hänen tukenaan. Nykyään olemme paljon avoimempia ja mies tietää, että minua ei tarvitse "pelätä", vaan mitä tahansa tapahtuu, pääsemme yhdessä siitä yli. Katri-Helenan sanoin: "En mene rikki".
Otin yhteyttä myös ns. toiseen naiseen. Kirjoitin hänelle tunnekuohuissa pitkän kirjeen, jossa tivasin, miksi ihmeessä hän teki niin kuin teki, vaikka hyvin tiesi elämäntilanteemme (mieheni työkaveri, klassista...). Tiesihän hän, että teki väärin? Halusin tietää tarkkaan, mitä toinen nainen ajatteli - pätkääkään en ole tätä kirjettä katunut, sillä se varmisti, että asiat vain olivat ajautuneet siihen pisteeseen, mihin olivat, ja kyse oli vain ihastumisesta mukavaan tyyppiin, eikä mistään pitkäaikaisesta vakavasta suhteesta selkäni takana. Vaadin häntä unohtamaan mieheni täysin ja jatkamaan omaa elämäänsä, ja pysymään jatkossa erossa ukkomiehistä. Kirjeen sävy oli vakava, mutta asiallinen, en halunnut alkaa haukkumaan toista naista, vaan ennen kaikkea halusin tietää miksi kaikki oli tapahtunut.
Myöhemmin näin tämän naisen sattumalta kaupungilla enkä voinut olla menemättä kysymään häneltä, miten hänellä menee. Itselläni asia oli silloin vieläkin päivittäin mielessään, mutta naisen tavattuani totesin, että hän on täysi idiootti, eikä mieheni koskaan voisi oikeasti minua ja lastamme jättää sellaisen kanan takia, tuntui (taas erittäin kliseisesti), että taakka olisi pudonnut hartioilta...
Lopullisesti selvisin pettämisestä (ja saavutin suorastaan sisäisen rauhan), kun tajusin, että en voi koskaan luottaa mieheeni! Tämä kuulostaa ehkä nurinkuriselta (esim. edellisissä vastauksissa ajatellaan juuri päinvastoin), mutta on mielestäni juuri se jutun ydin.
Jos ymmärtää, että kehenkään ei voi luottaa sataprosenttisesti, ja että elämä on aina epävarmaa, ymmärtää myös sen, että onni on omissa käsissä. Vain minä voin selvitä pettämisestä. Vain minä voin päättää, elänkö elämää miehen kanssa, joka mahdollisesti pettää uudelleen vai elänkö kaksin lapseni kanssa. Mitä jos jätän miehen, löydän uuden, joka pettää taas? En voi olla koskaan varma KENESTÄKÄÄN miehestä! Minullahan oli jo unelmamies, joka oli sitoutunut minuun, ja jonka kanssa rakensimme perhettä. Parisuhteemme oli hyvällä mallilla, mutta silti hän petti. Mistään ei voi olla varmaa. Siksi minun täytyy luottaa mieheeni tässä ja nyt - jos alkaisin epäillä, saisin epäillä koko ajan jotain. Tämä saattaa kuulostaa vähän sekavalta, en ehkä osaa kirjoittaa sitä, mitä ajattelen.
Luottamus löytyy, kun tajuaa, että ei voi koskaan luottaa täysin kehenkään, vaan todellakin, onni on omissa käsissä. Toista ihmistä ei voi muuttaa, vain itse voi muuttua ja muuttaa omaa suhtautumistaan toisiin ihmisiin (nämä kliseet ovat niin totta...).
Elämä on täynnä riskejä. (Mahdollisesti) pettävä mies on riski, mutta millainen tuo mies on aviomiehena, lasten isänä ja perheen päänä? Millainen elämä olisi ilman miestä? Itse tulin siihen tulokseen, että virheestään huolimatta mieheni on niin hyvä tyyppi, että en halua olla ilman häntä.
En usko, että hän enää pettää minua, ja tiedän, että jos niin käy, minä selviän siitä, sillä vain minä voin siitä selvitä.
Kaikki tapahtui pari vuotta sitten esikoista odottaessa ja nyt on toinen lapsi tulossa, ja tuntuu, että meidän parisuhde on vahvempi kuin koskaan. Toki parin vuoden takaiset tapahtumat käy välillä mulla mielessä, varsinkin nyt kun odotan toista lasta ja vertaan muutenkin ekaa ja tätä raskausaikaa. Mutta olen jollain tavalla saavuttanut asian suhteen rauhan ja suuren itseluottamuksen. Enää en missään megaisossa riidassakaan nosta asiaa esille, koska tiedän, että se on todella vaikea paikka myös miehelle. Hän joskus sanoikin, että on epäreilua, koska mulla on tuollainen "valttikortti" aina vetää esiin, eli mä olen puhdas kuin pulmunen ja hän on tehnyt virheen ja saa kärsiä siitä loppuelämänsä, jos aina nostan sen esille. Mutta nykyään tuota ongelmaa ei juuri ole, ei nimittäin paljon riidellä - kuulostaa varmasti tosi kliseiseltä, mutta tuon kriisin läpikäytyämme olemme kasvaneet hirveästi ja tosiaan saavuttaneet jonkinlaisen tasapainon suhteessa. Tunnemme toisemme paremmin, tuemme toisiamme, ja tiedämme, että elämä on tässä ja nyt lasten ehdoilla, pienet riidat johtuvat väsymyksestä ja osaamme lopettaa ne ennen kuin ne johtavat isompii riitoihin. Osaamme antaa tilaa toisillemme, ja kyllä, pystyn jopa "päästämään" miehen viikonlopuksi kavereiden kanssa vapaalle, enkä enää pelkää, että hän pettäisi minua, vaikka toki se mielessä käykin.
Miten sitten selvisin. Ensimmäiset päivät menivät asiaa jauhaessa, mistään ei tullut mitään ja mietin vain mikä oli mennyt vikaan, miksi miksi miksi miksi. Juttelin hyvän ystäväni kanssa, piinasin miestäni, mietin eri vaihtoehtoja. Eroaminenkin kävi mielessä, mutta onneksi ei kuitenkaan siihen äkkipikaistuksissa päädytty. Kriiseissä kannattaa aina pysähtyä ja miettiä kaikki vaihtoehdot, eikä suinpäin rynnätä tilanteesta toiseen. Jos pettymyksiä/kriisejä ei käy läpi siinä, ne kuitenkin seuraavat mukana - näinhän usein sanotaan.
Moni edellinen vastaaja (joilla ei siis ole omakohtaista kokemusta) on sanonut, ettei voisi ikinä antaa anteeksi ja jatkaa, vaan peli olisi kerrasta poikki. Näin minäkin ajattelin, ennen kuin tilanne tuli omalle kohdalle. Miten paljon olisinkaan menettänyt, jos olisin mieheni yhden pettämisen takia jättänyt? Meidän parisuhteessa ei ollut periaatteessa mitään vikaa, mies on kunnollinen mies, rakastaa minua, meillä oli lapsi tulossa, hyvät välit sukulaisiin jne. - olisinko pystynyt jatkamaan yksinhuoltajana? Miten perheet olisivat suhtautuneet? Keltä olisin saanut tukea? Olisin menettänyt parhaan ystäväni, mieheni.
Jauhoin asiaa kyllästymiseen asti, mieheni ei osannut selittää miksi oli tapahtunut niin kuin oli tapahtunut. Voisi sanoa, että tilaisuus oli tehnyt varkaan - itse olin kääntynyt raskauden takia aika sisäänpäin ja keskinäisestä seksielämästämme ei ollut jäljellä juuri mitään, koska oloni oli niin tukala eikä kasvava vatsa tuntunut miehestä yhtään haluttavalta. Lisäksi asiaan liittyi mieheni puolelta pitempiaikainen opiskeluihin ja työelämään liittyvä kriisi, ja tietysti epävarmuus tulevasta lapsen kanssa - vaikka lapsi oli yhdessä toivottu, se tottakai oli suuri elämänmuutos miehelle jne. Miehelläni oli muutakin pienempää ongelmaa, jotka ainakin näin jälkeenpäin ajatellen vaikuttivat asiaan. Hänellä oli paha olo monestakin eri asiasta, mutta ei jostain syystä uskaltanut/halunnut puhua niistä minulle, että olisin voinut olla hänen tukenaan. Nykyään olemme paljon avoimempia ja mies tietää, että minua ei tarvitse "pelätä", vaan mitä tahansa tapahtuu, pääsemme yhdessä siitä yli. Katri-Helenan sanoin: "En mene rikki".
Otin yhteyttä myös ns. toiseen naiseen. Kirjoitin hänelle tunnekuohuissa pitkän kirjeen, jossa tivasin, miksi ihmeessä hän teki niin kuin teki, vaikka hyvin tiesi elämäntilanteemme (mieheni työkaveri, klassista...). Tiesihän hän, että teki väärin? Halusin tietää tarkkaan, mitä toinen nainen ajatteli - pätkääkään en ole tätä kirjettä katunut, sillä se varmisti, että asiat vain olivat ajautuneet siihen pisteeseen, mihin olivat, ja kyse oli vain ihastumisesta mukavaan tyyppiin, eikä mistään pitkäaikaisesta vakavasta suhteesta selkäni takana. Vaadin häntä unohtamaan mieheni täysin ja jatkamaan omaa elämäänsä, ja pysymään jatkossa erossa ukkomiehistä. Kirjeen sävy oli vakava, mutta asiallinen, en halunnut alkaa haukkumaan toista naista, vaan ennen kaikkea halusin tietää miksi kaikki oli tapahtunut.
Myöhemmin näin tämän naisen sattumalta kaupungilla enkä voinut olla menemättä kysymään häneltä, miten hänellä menee. Itselläni asia oli silloin vieläkin päivittäin mielessään, mutta naisen tavattuani totesin, että hän on täysi idiootti, eikä mieheni koskaan voisi oikeasti minua ja lastamme jättää sellaisen kanan takia, tuntui (taas erittäin kliseisesti), että taakka olisi pudonnut hartioilta...
Lopullisesti selvisin pettämisestä (ja saavutin suorastaan sisäisen rauhan), kun tajusin, että en voi koskaan luottaa mieheeni! Tämä kuulostaa ehkä nurinkuriselta (esim. edellisissä vastauksissa ajatellaan juuri päinvastoin), mutta on mielestäni juuri se jutun ydin.
Jos ymmärtää, että kehenkään ei voi luottaa sataprosenttisesti, ja että elämä on aina epävarmaa, ymmärtää myös sen, että onni on omissa käsissä. Vain minä voin selvitä pettämisestä. Vain minä voin päättää, elänkö elämää miehen kanssa, joka mahdollisesti pettää uudelleen vai elänkö kaksin lapseni kanssa. Mitä jos jätän miehen, löydän uuden, joka pettää taas? En voi olla koskaan varma KENESTÄKÄÄN miehestä! Minullahan oli jo unelmamies, joka oli sitoutunut minuun, ja jonka kanssa rakensimme perhettä. Parisuhteemme oli hyvällä mallilla, mutta silti hän petti. Mistään ei voi olla varmaa. Siksi minun täytyy luottaa mieheeni tässä ja nyt - jos alkaisin epäillä, saisin epäillä koko ajan jotain. Tämä saattaa kuulostaa vähän sekavalta, en ehkä osaa kirjoittaa sitä, mitä ajattelen.
Luottamus löytyy, kun tajuaa, että ei voi koskaan luottaa täysin kehenkään, vaan todellakin, onni on omissa käsissä. Toista ihmistä ei voi muuttaa, vain itse voi muuttua ja muuttaa omaa suhtautumistaan toisiin ihmisiin (nämä kliseet ovat niin totta...).
Elämä on täynnä riskejä. (Mahdollisesti) pettävä mies on riski, mutta millainen tuo mies on aviomiehena, lasten isänä ja perheen päänä? Millainen elämä olisi ilman miestä? Itse tulin siihen tulokseen, että virheestään huolimatta mieheni on niin hyvä tyyppi, että en halua olla ilman häntä.
En usko, että hän enää pettää minua, ja tiedän, että jos niin käy, minä selviän siitä, sillä vain minä voin siitä selvitä.
Mun mielestä taas jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden jos sellaisen täydestä sydämestään haluaa. Kukaan ihminen ei ole täydellinen.Alkuperäinen kirjoittaja Cosmo:
Piti tulla kommentoimaan, vaikkei asia mua ole koskettanutkaan. Viuvauvou, kirjoitit todella hyvin. Hienoja ajatuksia sulla, mitkä koskee yleisesti monista isoista kriiseistä toipumista! Tekstistäsi paistaa läpi, että olet tasapainoinen ja todella ajatellut asiaa pitkään ja monelta kantilta. Kaikkea hyvää sulle tähän odotukseen, kuin myös koko perheellesi! :hug:
Tässä just on se jutun juju: mullakin oli sellainen mies, ettei tarvinnut pelätä, mutta silti kävi niin kuin kävi! En olisi ikinä hänestä uskonut, hän ei olisi ikinä uskonut itsestään eikä kukaan muukaan, kuka asiasta tietää olisi ikinä voinut edes kuvitella että just mun mieheni pettää. Mutta tällaista elämä on - mistään ei voi olla 100% varma. Nyt kun ymmärrän sen niin munkaan ei tarvi pelätä!Alkuperäinen kirjoittaja Cosmo:
Tietysti on olemassa patologisia valehtelijoita ja narsisteja yms., joilla pettäminen on osa sairautta, mutta se on sitten kokonaan toinen juttu.
Kiitokset kiitoksista ja jaksuja kaikille! :hug:
Mä en allekirjoita tuota kerran pettäjä, aina pettäjä. Ja aina voi sanoa, et onneks mul on nii ihana mies, ettei tarvi semmosta pelätä.. Noin mäkin muinoin ajattelin, sillo viime suhteessani. Piti olla se upea mies, joka ei petä. Luotin täysin. Ja niin vain petti hänkin (ok, jäi kiinni jo baarin ovelta, joten en tiedä olisiko sänkyyn asti mennyt). Eli en enää koskaan sanoisi kenenkään ihmisen kohdalla ei koskaan.
Peesi.Alkuperäinen kirjoittaja Heinämassu82:
viuvauvou kirjoitti omasta kokemuksestaan - totuudenmukaisesti ja kaunistelematta. Koskaan ei voi tietää miten olisi voinut käydä, jos ei anna toista mahdollisuutta. Jos toinen osapuoli vilpittömästi katuu ja tahtoa yhteiseen elämään on, miksei mahdollisuutta voi antaa? Ainoastaan periaatteen vuoksi? Periaatteistaan tulisi voida aina tinkiä, tilanteen mukaan. On helppo osoittaa sormella kun ei itse elä vastaavaa tilannetta (eikä toivottavasti koskaan tule kenellekään eteen). Varsinkaan pitkässä parisuhteessa ei tule olla niin ehdoton. Parisuhteessa voi - uskokaa tai älkää - tulla jopa isompia ja vaikeampia ongelmia kuin pettäminen. Elämä silottaa, ei saa olla liian mustavalkoinen.
On ap:n ratkaisu mikä tahansa, toivotan kovasti voimia ja jaksamista tulevaisuuteen :hug: Oli mies pettänyt tai ei, on hän lapsen isä joka tapauksessa. Sitä ei mikään virhe tule hänestä pois pyyhkimään :heart: