Kun mies ei ymmärrä.

Tätä tuskaa mitä sisälläni on.
Mun on pakko purkaa nämä tunteet johki.
Kiva jos jaksaisitte lukea loppuun. :heart:

Kerron ensin vähän meidän taustaa niin on helpompi ymmärtää.
Minä olen 23v. ja mies 24v.
Lasta ollaan yritetty saada jo helmikuu-07, ja hoidot aloitettiin syyskuu-07.
Miehellä kaikki kunnossa. Minulla on PCOS, tuubat auki ja kaikki fysiologisesti okei, mutta minä en ovuloi ollenkaan, eikä munasoluja kasva ilman hormonistimulointia.

Epäsäännölliset kuukautiset aina ollu, (ja ylipainoa on vaikka koko ajan laihdutan painonvartijoissa.)
Aloitettiin sitten clomit ja metformiinit, tätä kolme tai neljä kiertoa munikset kasvoi mutta en ovuloinut. Siitä jatkettiin sitten puregon + pregnyl pistoksilla 2-3 kiertoa ja ovuloin mutta tuloksetta.

Viime kierto (toukokuussa) olisi ollut inssi-kierto puregon+pregnyl yhdistelmällä, mutta ei edes päästy niin pitkälle kun munasolut ei kasvanut OLLENKAAN vaikka pistin puregonia 3 viikkoa peräkkäin.
En enään jaksanut toivoa joten päätettiin lopettaa koko kierto. Olin henkisesti niin huonossa kunnossa, että minä päätin pitää taukoa koska en jaksanut, itkin melkein joka päivä, :'( jopa töissä.

Nyt parhaillaan olen terolut kuurilla ja odotan että menkat alkaisi, nyt olen jotenkuten taas "kunnossa" jaksamaan, mutta kun mies ei ymmärrä miten tuskaista tämä on minulle.


Tämä lapsettomuus syö koko meidän suhdetta, me ei tehdä muuta ku riidellään 24/7, ja tuntuu ettei se ymmärrä kuinka pahoin mä oikeasti voin tämän takia, kuinka suuri se suru on, ja että en jaksais taas pettyä.

Mies vaan sanoo että "joo , tietty mä ymmärrän sinua, ja koko ajanhan mä olen mukana klinikalla..."

Häntä ei näköjään kosketa koko asiaa mitenkään, luulee vaan että kyllä se lapsi sieltä tulee.
No ei se ole niin varma, eihän tässä ole mitään takuuta että tuleeko vaiko ei.

Adoptioon hän ei koskaan lähtis, oma biologinen lapsi tai ei mitään.
Minä olisin jo heti valmis menemään.

JOS me jäätäiski lapsettomiks (jos en esim. enään jaksa hoitoja) niin hän vaan sanoo niin entäs sitten, "ei se haittaa" vaikka ei ole lapsia.

No entäs kymmenen vuoden päästä kun kaikilla muilla on lapsia ja näkee kuinka ne kasvaa jne, tuntuukohan silloinkin samalta? Minä en ainakaan usko, vaikka hän niin väittää ettei tuntuis missään.

Joo, onhan sekin jo iso tuki että mies on mukana kun käydään vastaanotolla mut hei, entäs mun tunteet? Se ei koskaan kysele miten voin, kelaanko paljon, entä jaksanko enää edes jatkaa näitä hoitoja kun koko aika joutuu pettyä?

Koskaan se ei kysele. Aina mun pitää aloittaa keskustelun että hei musta tuntuu nyt tosi pahalta ja en jaksais muuta kuin itkeä vaan.
Tuntuu etten saa sitä tuke mitä oikeasti tarvitsen omalta mieheltäni.

Niin vaikea tilanne. :headwall:

 

Meillä oli hetkellisesti sama tilanne. Musta tuntui, että mä olen aina se joka aloittaa keskustelut hoidoista ja lapsettomuudesta yleensäkin. Jossain vaiheessa en uskaltanut enää edes avata suutani niistä asioista, kun huomasin että toinen on jo valmiiksi kypsänä juttelemaan niistä mitään. Ja oli TOSI vaikeaa yrittää päästä miehen pään sisälle, "miltä susta oikeasti tuntuu tämä lapsettomuus ja nämä kaikki hoidot ja tutkimukset". Kunnollista vastausta en kai koskaan saanut, muuta kuin että, no eihän tämä kivaa ole. Yleensä mä olin se joka valitin omaa oloani ja sitä sisäistä tuskaa.

Eri tilanne kuitenkin siinä suhteessa, että miehesi ei ilmeisesti olisi suostumassa adoptioon. Oma mieheni olisi, sillä hän kyllä sen ilmoitti että lapsia haluaa. Siihen meni vain se vuosi, että hän todella ymmärsi, että tilanne on todellinen - meille ei lapsia taivaalta sada! Piste. Ehkä hänen oli vaikea se sisäistää, koska ns. vika oli/on minussa. Kun hän sitten koki tämän "valaistuksen päivän" noin vuosi hoitojen aloittamisen jälkeen, hän olikin täysillä mukana niitä viemässä eteenpäin.

En oikeastaan edes osaa neuvoa sinua, miten saisit miehesi kokemaan tämän "valaistumisen päivän". Ikävää, jos hän on sitä mieltä, ettei lapsia sitten tarvita jos niitä ei kerran suoda. Yritä tuoda kantasi esille, ettet halua elää ilman lapsia, mutta et jaksa hoitoja yksin - onko hän valmis olemaan sinun tukena loppuun saakka?? Olet varmaan tämän asian hänelle jo tuonutkin esille, mutta silti asiasta kannattaa yrittää jutella ilman 24/7 riitoja. Meillä oli tämä riitajakso myös, mutta puhumalla siitäkin selvittiin. Toisaalta sinun kannattaa myös avata silmäsi miehesi ajatusmaailmalle ja antaa hänen perustella omia kantojaan ja mielipiteitään, tiedä vaikka niistä jotain ymmärtäisikin

Mutta kamalasti tsemppiä sinulle! Kuten sanoit, tilanne on vaikea, mutta puhumalla selvittää monta maailman murhetta! :hug:

 

Me ollaan jo kohta kolme vuotta yritetty saada lasta. Kummastakaan ei ole löytynyt mitään vikaa ja inseminaatioita takana 5, joista yksi oli tuulimuna. Mä olen 30 ja mies 33 eikä kummallakaan ole lapsia myöskään edellisitä suhteista. Tämä taustaksi.

Musta tuntuu, että me ei puhuta aiheesta, koska molemmille lapsettomuus on kova paikka. Tuntuu, että keksitään kaikkea muuta puuhaa, ettei tarvitse kohdata sitä pahaa oloa. Eli kummallakin on paha mieli, mutta kumpikaan ei halua jakaa sitä. Jotenkin en halua, että tämä lapsettomuus valtaisi mun koko mielen ja meidän parisuhteen. Mä pysyn pinnalla mustan huumorin avulla. Meidän tilanteessa ehkä erikoista on se, että uskon tämän lapsettomuuden olevan mun miehelle kovempi paikka kuin mulle. Mä en ole valmis keinohedelmöityshoitoihin ja mun mies ymmärtää sen, vaikkakin toivoo, että jostain löytäisin rohkeuden. Mä haluan lapsen, mutta olen tyytyväinen mun elämään näinkin. Adoptio kuulostaa musta hyvälle vaihtoehdolle, mies taitaa vielä tarvita hiukan aikaa sen suhteen.

Nämä on vaikeita asioita purkaa ja itse olen nyt hakeutunut vyöhyketerapeutille, joka on antaa psykologista vyöhyketerapiaa. Siellä voin myös avautua ja vaikka sekin tuntuu välillä ahdistavalta, uskon, että saan siitä myös apua.

Voimia kaikille, jotka kamppailee lapsettomuuden kanssa. :hug:

 

Heips!

Kuulostaa tosiaan siltä, että teillä on masennus ja paha olo hiipinyt yrityksen varjoksi. (Been there, done that... Eli tutulta kuulostaa.) Meilläkin mies oli aluksi/on joskus hirmu "kevyesti suhtautuva" koko asiaan ja tuntuu että lääkkeet ja toimenpiteet ja oireet ja jännäilyt on vaan mun harteilla. Oon kumminkin huomannu ettei oo siitä kiinni ettei sitä kiinnostais ja koskettais tää, sen onkin vaan vaikea kertoo siitä sanoilla. Raivostuttava pirteys ja positiivisuus sekä se ettei se tunnu kaipaavankaan sitä lasta ei välttämättä olekaan se totuus... Siis en tiiä saatko selvää mut mun pointti oli että ehkä miehet koettaa vältellä ikävien asioiden kohtaamista siten ettei ne huomaa/myönnä oikeesti kaipaavansa sitä vauvaa (vaan uppoutuu harrastuksiin kuten meillä tai sanoo ettei lapsettomaksi jääminen haittaa kuten teillä.)

Meidän omasta kokemuksesta (mulla ikää 21&PCO-ongelmia, mies 33v ja vauvanyritystä tuloksetta 08/07) voin kertoo et miehet ehkä haluaakin osallistua juuri konkreettisesti kuten käymällä klinikalla mukana. Omani ei ainakaan välitä tuon taivaallista testijännäilyistä ym. "vauvasivuilla vatvomisesta" mutta on hyvinkin innoissaan lähettämässä lääkärille kysymyksiä tai viemässä näytteitä. Ehkei niiltä koskaan saakaan juuri sellaista keskustelutukea tai tunteiden jakamiskaveria kun ite toivois. Olen omalta kohdaltani ratkaissu tän puhumalla psykoterapeutille ja (mieheni luvalla) valituille kavereilleni ja hoitamalla miehen kanssa niitä asioita mitkä molempia kiinnostaa. Ja kun miehellekin niitä vuosia karttuu, voi mieli lapsista ja niiden haluamisen aste vielä muuttua... Sinun miehesi on kumminkin vielä aika nuori, toivoa lienee Minun mieheni oli 31 kertoessaan että tuntisi tarvetta saada lapsi ja esim. hänellä on ennen kolmeakymppiä kuulemma ollut hyvin vähän kiinnostusta sitoutumiseen, lapsiin jne.

Toivon siis sulle (ja muille!) paljon voimia ja ymmärtämystä ja onnea! Kyllä ne vauvat ja kiinnostuneet isät vielä saadaan aikaiseksi

 

Ja kun miehellekin niitä vuosia karttuu, voi mieli lapsista ja niiden haluamisen aste vielä muuttua... Sinun miehesi on kumminkin vielä aika nuori, toivoa lienee Minun mieheni oli 31 kertoessaan että tuntisi tarvetta saada lapsi ja esim. hänellä on ennen kolmeakymppiä kuulemma ollut hyvin vähän kiinnostusta sitoutumiseen, lapsiin jne.

J3N3, luin postauksesi jo eilen, mutta en ehtinyt vastata. Mutta ajatukseni olivat jo silloin samoilla linjoilla kuin Ainokin. Miehillä (ainakin keskimäärin) kehittyy hitaammin halu saada lapsia, monilla se vahvistuu vasta tosiaan kolmenkympin paremmalla puolella, joskus vasta liki nelikymppisenä. Johtuneeko sitten siitä, että heillä ei biologisesti aika lopu kuten naisilla?
Siksi voi olla, että miehelläsi ei toistaiseksi ole vielä samanlaista, yhtä syvää tarvetta tulla isäksi kuin sinulla äidiksi. En siis tarkoita, ettei haluaisi lasta, mutta se ei ole ehkä vielä tällä hetkellä elämässä kaikkein tärkeimmältä tuntuva asia. Hän mahdollisesti kypsyy myös adoptioajatukseenkin, kun aika kuluu, joten älä vaivu vielä epätoivoon.

Ja lisäksi miehet (jälleen keskimäärin) tuntuvat olevan optimistisempia hoitojen suhteen olivat sitten nuorempia tai vanhempia. Uskovat kai lääketieteen apuun enemmän + eivät joudu samanlaisten tunteita kuohuttavien hormonihyökyjen kohteeksi, joten ehkä toisaalta pysyy "pää kylmempänä".

Kyllä miehesi kuitenkin projektissa mukana on, koska tulee kanssasi klinikalle, joten yritä iloita siitä. Tiedän, että se ei ole helppoa, kun haluaisi toisen keskustelevan, mutta putkiaivoilla varustettuna miehet harvoin vatvovat ja pohtivat asioita joka suunnalta kuten me naiset.

Tsemppiä teille yritykseen!

 

Olen muiden linjoilla siinä, että miehet kypsyvät hitaammin lapsentekoon kuin naiset. Oma mieheni ei tuolloin 24 ikäisenä uhrannut pienintäkään ajatusta lapsille, tai sille että niitä haluaisi. Päinvastoin.

Aloimme yrittää vauvaa kun olimme 26 ja 27 vuotiaita. Melko pian huomasimme ettei se käykään meidän kohdalla niinkuin saduissa, jätetään ehkäisy pois ja parin viikon kuluttua meitä onkin kolme. Meilläkin minussa on "vika" PCO, miehellä kaikki ok. Hoidot, ja epäonnistumiset olivat raskaita myös miehelle, vaikka siinä pyörityksessä kuvittelikin että mies sen kun truuttaisee purkkiin niin that´s it, helppoa kuin mikä. Mutta näin se ei ole. Jos et vielä ole lukenut ketjua Romahtamispisteessä, niin luehan, avaa silmiä myös miesnäkökulmaan.

Mitä tässä yritän sanoa sinulle? Ole kärsivällinen. Kuten aiemmin muutkin todenneet, miehesi on mukana yrityksessä koska osallistuu hoitoihin. Väitän että harva tuon ikäinen mies (anteeksi nyt ikään viittaaminen) olisi niin mukana. Usein lapsi on enemmän naisen projekti, naisella on vauvakuume jne. Omassa kaveripiirissäni on tapauksia joissa nainen on halunnut vauvaa ja vielä viikko ennen raskauden alkua mies on sanonut ettei haluaisi... Kelpo isiä näistäkin tullut.

Lapsettomuushoidot kuluttavat parisuhdetta, mutta jos tästä selviätte, selviätte mistä tahansa. Sinuna jättäisin sen adoptiosta keskustelun nyt kokonaan. Käykää hoidoissa ja katsokaa miten lähtee menemään. Oma lääkärimme antoi meille kullanarvoisen neuvon: muistakaa välillä unohtaa lapsettomuus ja keskittykää pitämään hauskaa keskenänne. Saman neuvon haluan jakaa. Riitoja tulee aina, niistä selvitään, kunhan perusta on kunnossa.

Voimia teille molemmille :hug:

 

Samaa sanon minäkin:
Anna miehellesi tilaa ja armoa. On paljon miehiä, jotka pitää pakottaa klinikalle.

On aivan mahdollista hän ei ymmärrä täysin tunteitasi. Tosiaan: miehet eivät joudu kohtaamaan biologista kelloaan vielä tuossa vaiheessa lainkaan. Kolmevitosena voi alkaa kurkkua kuristamaan kun kaverit puhuvat lapsistaan.

Hyvä suhde voi olla voimavara vaikkei aivan kaikkea jaettaisikaan samalla aaltopituudella. Suosittelen kuitenkin jakamaan tunteita ystävien tai ammattiihmisen kanssa,

Voimia ja Onnea yritykseen!!! :heart:

 

Niin samanlaiset tunteet kuin J3N3:lla!!! :hug:
Ehkäisyttä reilut 2 vuotta je hoitojen käynnistys helmikuussa, jonka jälkeen konkreettisesti eka inssi nyt kesän jälkeen, joka jäi puolitiehen. Kaiken lisäksi Tamofen ärsytti toista munasarjaa kystarutuuraan saakka, jonka vuoksi oon ollut sairaslomalla. Miehelle aluksi vaikea sulattaa, että tarvitaan apua lapsitoiveissa, vaikka kummassakaan ei mitään vikaa ole toistaiseksi löydetty.. Mies pohti ja sulatteli asiaa kevään ja kesän. Sovittiin, että inssiin lähdetään. Mietitään sitten taas tai hän miettii, jos tarvitaan rankempia keinoja.

Töissä ärsyttää raskautuvat työkaverit ja kotona miehen innottomuus puhua ylipäänsä mistään ja tuntuu koko parisuhde epävarmalta. Reilu vuosi sitten alkoi miehen oireilu kolmenkympin kriisinä, ei tiennyt mitä haluaa, toisinaan ei ollut varma lapsiasiastakaan ja taas toisaalta halusi ja ymmärsi miksi ahdistaa. Mun ahdistus on hänelle, jotenkin vaikeaa ja mun itkun sietäminen tuntuu hänestä tosi vaikealle. Kertoo haluavansa omaa tilaa ja sitä saanut reppureissuillaan kaverinsa kanssa, mutta valoa ei hänellä tunnelin päässä edelleenkään näy.. Anna mulle tilaa, oli kommentti viimeksi eilen, mietiskelee haluaako ylipäänsä olla parisuhteessa, mutta kertoo rakastavansa ja sanoo ettei kysymys ole musta vaan parisuhteesta ylipäänsä..

Tuntuu, että elän tätä suhdetta yksinäni, kun toinen elää omassa kuplassaan, omassa tilassaan. Riitoja tulee ja menee, kotityöt ovat mun harteilla ja lupaukset jäävät hänen puoleltaan katteettomiksi siihen nähden mitä tekee ja milloin. Remontin viimeistelyhommat vaan venyvät ja venyvät. Pikkuasioita, mutta alkaahan kaikki ärsyttää, kun tuntuu, ettei toista kiinnosta.

Hoidot ovat nyt mun vuoksi vähän jäässä, näiden kipujen vuoksi. Lähetettä psykologille ehdotettiin tänään asioiden käsittelemiseksi ja sen otin vastaan, mieskin oli samaa mieltä (on ollut jo jonkun aikaa, et apua tarvitaan solmujen aukaisemiseen), myös perheasiain neuvottelukeskukseen jonotellaan. Ymmärtääköhän tuo sitten, kun joku muu sanoo, että parisuhteeseen pitää panostaa ja hoitaa..?!

Tuntuu niin raskaalta, kun ei tiedä mitä tehdä, et sais kaivettua sen järkevän, huomaavaisen ja fiksun miehen sieltä kaiken alta esiin ja elämään tätä normaalia elämää :headwall: Sitä samaa, joka viimeksi kesälomareissulla oli pitkään oma ihana rauhallinen itsensä, kun ei tarvinnut miettiä mitään, eikä mun tarvinnut stressata valkoisista valheista..

Sekavaa, mutta ihanaa, kun saa kirjoitella!
Tsemppiä kaikkien arkeen :wave:

 

Moi!

Tulinpa tänne oman tarinani kertomaan aiheesta mies ja lapsettomuus.

Meilläkin vika on minussa, mies täysin ok. Kun joskus yli 10 vuotta sitten ehdotin, että mitä jos lähdettäisiin tutkimuksiin ja hoitoihin, miehen kommentti oli: "NO, sinähän sen (=lapsen) sitten hoidat."

Hoidot alkoivat. Mies kulki kiltisti antamassa simppansa, muttei puhunut asiasta mitään.

Seuraava kommentti oli jonkin punktion jälkeen kotimatkalla "en nyt ole ikinä niin lapsista välittänyt". Arg, arvatkaapa miltä se tuntui? En tiedä oliko se tarkoitettu lohdutukseksi, kun munasoluja ei tullut kuin yksi.

Kaikki hoidot kävimme läpi. Sen mies matkalla myönsi, että yritetään kaikki niin ei sitten tarvitse jossitella vanhana. Lopulta hoitonamme oli lahjoitettu munasolu. Kaksi raskautta lähti alkuunsa ja menivät kesken. Toisen keskenmenon jälkeen mies tuumasi:" ei minua muu harmita kuin se että sinua harmittaa."

Tässä olivat mieheni kommentit koko hoitoruljanssin aikana. Sitten koitti viimeinen lahjoituskerta ( uusi luovuttaja). Saimme aika huonot alkiot, mies vain tuumasi, että se on luonnosta kiinni, ei meistä. Raskaus lähti taas alkuunsa. Miehen mielestä asiasta ei heti kerrottu muille, eikä paljoa itse keskusteltu, kun ei tiedä mitä vielä tapahtuisi. "Ei kettaa vasikalle, ennen kuin vasikka on maailmassa", oli yksi mieheni kommentti kun mietin joitakin vauvantarvikkeita.

Saimme vauvan ja syntymähetkestä alkaen tyttö on ollut miehelleni tärkeintä maailmassa.
Kymmenen vuotta ja hyvä jos kymmenen lausetta hoidoista, tiedä siinä sitten mitä mies ajattelee. Itse epäilen, että meillä mies sulki ajatuksensa lapsettomuudesta ja epäonnistuneista hoidoista suojellen siten itseään. Hän ei osanut avautua ja tuoda ajatuksiaan esiin. Hän vain tuli mukanani kuin "pässi liekassa", mutta koskaan hän ei sanonut, että se on nyt loppu. Onneksi!

Suhteemme kesti hoidot ja lopputuloksena ihana lapsi, jolla on tosi hyvä isä.

Toivottavasti teidän kaikkien suhteen kestävät nämä raskaat hoidot. Antakaa toisillenne aikaa ja välillä tehkää jotakin yhdessä jossa sillä hetkellä ette ajattele lasta tai hoitoja. Saatte siitä molemmat uutta voimaa eteen päin.

Miilija

 

Hei.. Ottamatta kantaa tuohon psyykkiseen puoleen jne.. Mun hormonitoiminta kuulostaa hyvin samalta kuin sun ja mulle kokeiltiin Arimidexia Puregonin&Pregnylin kanssa ja sillä saatiin solut kasvamaan. Kysy lääkäriltäsi mitä hän olisi siitä mieltä! =)
Tosin meillä plussa tuli vasta ivf:llä mutta vaste oli hyvä jo Arimidex-kierroissakin. Ihan eri luokkaa kuin clomeilla.