Kun lapsella on (liiankin) voimakas temperamentti(7v.)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja T.P
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

T.P

Vieras
Meidän kuopuksella on tosi voimakas temperamentti. On menossa syksyllä ekaluokalle ja nyt on siis eskarissa. Siellä ei ongelmia ole ollut, opi jo lukemaan ja kirjoittamaan, on saanut kavereita. Tyttö on fiksu ja käyttäytyy yleensä julkisilla paikoilla hyvin, mutta kotona onkin sitten vaikeaa. Pettymysten sietokyky on vieläkin tosi heikko. Jos joku hänen lelunsa menee rikki tms. hän alkaa heti huutaa ja itkeä. Riitatilanteissa vanhemmat sisarukset antavat usein periksi siskolle, joka on niin voimakastahtoinen, että vie haluamansa asiat läpi vaikka harmaan kiven. Me vanhemmat olemme kuitenkin yrittäneet pitää hänellä samat rajat kuin muillakin... Huutamista ei saa oikein loppumaan mitenkään järkevästi keskustelemalla, mutta keskustelemalla ollaan saatu raivarit ainakin vähän vähenemään.

Oliko tähän aiheeseen olemassa jotain lastenkirjoja? Minulla on joku hämärä mielikuva jostakin kirjasta, jossa lapsen sisällä oli "tiikeri", joka saatiin kesytettyä..

Onko muilla tällaisia lapsia, jotka ovat hyvin temperamenttisia? Miten sujuu? Helpottaako sitten kun lapsi kasvaa?
 
Voin puhua omasta lapsuudestani. Helpotti kasvaessa eli ei aihetta huoleen. Kaveripiiri kyllä opettaa itsehillintää luonnollisesti, vaikka ottaa aikansa (parista vuodesta muutamaan). Tärkeintä on että tuet häntä ja kannustat vaikka hän menettääkin välillä itsehillintänsä.
 
Meillä saman ikäinen poika. Aikaisemmin saattoi viskoa tavaroita seinään kun suuttui,se ollaan saatu kitkettyä onneksi pois. Nykyään vaan möksähtää tosi pienestä ja saa enää pienempiä raivareita jos joku asia ei mene just niinkuin hän haluaa...ollaan yritetty kasvattaa tuota pettymysten sietokykyä. Kyllä tämä on helpottanut ainakin meillä kun vertaa mitä oli vaikka vuosi sitten,mitä vanhemmaksi tulee niin helpottaa varmasti. Meillä tosin molemmat vanhemmat yhtä tempperamenttisia.
 
Mun pikkuveljeni oli tuollainen. Vanhetessa meni siihen, että suuttuessaan hakkasi nyrkeillä seinään, karjui ja heitteli tavaroita. Hänellä raivo laimeni vasta joskus yläasteen loppupuolella...
 
Meillä ihan samanlaista kohta 5v täyttävällä tytöllä. Ollut ihan vauvasta asti hirveän tempperamenttinen ja ei anna periksi sitten ei millään. Viimeksi torstaina taistelin 2h hänen kanssaan huoneen siivouksesta (jonka oli sotkenut mullin mallin ) Isoveli on 6v ja aivan erilainen, joten ei voi kasvatuksestakaan olla kiinni. Isoveli myös usein kyllästyy tuohon tytön kiukutteluun ja menee auttamaan ja antaa periksi (ollaan kyllä tästä juteltu kymmeniä kertoja pojankin kanssa )

Julkisilla paikoilla ja päiväkodissa on hyvin kiltti, hyvin käyttäytyvä eikä kiukuttele. Kotona on välillä kuin raivopää!
 
Tässä joitakin ajatuksia mun omasta kokemuksesta. Ehkä se herättää joitakin ajatuksia teidän lapsen suhteen.

Mä olen ollut lapsena tosi temperamenttinen. Oon saanu raivareita myös julkisilla paikoilla vielä koululaisena. Kotona teininä kiljuin, löin, potkin oven rikki, heitin siskoa jakkaralla, syljin ja potkin äitiä. Meidän sisarusten riidat ja myös riidat äidin kanssa oli aina fyysisiä. Mun sisko repi yleensä tukasta ja esim kisko yhet mun korvikset korvasta. Kodin ulkopuolella olin ihan esimerkillinen kiltti tyttö.

En tiedä miksi olin noin väkivaltanen. Ainakin teininä ajattelin kostavani sitä, että äiti antoi selkään. En kunnoittanut sitä ollenkaan. Muutenkaan meidän koti ei ehkä edustanut sellaista esimerkkiä perheestä, jossa kasvatetaan tasapainoisia ihmisiä. Mutta mä olin meistä kolmesta lapsesta keskimmäinen ja se, joka kotona eniten "aiheutti ongelmia". Mä olin se "ilon pilaaja", joka lapsena jokaisella reissulla järjesti jonkun mökötyksen tai riidan. Mulla on sellanen muistikuva, että ajattelin ettei ilman tuollaista huonoa käytöstä mua olisi huomattu ollenkaan. Kaikki ylisti mun isosiskoa, joka oli esikoinen. Tai pikkuveljeä, joka oli pienin. En tiedä, kuinka suuri merkitys sillä tunteella on tuon riehumisen kanssa. Joka tapauksessa musta kasvoi nuori nainen, joka luuli olevansa aivan mitätön paska, ei mitään siskoonsa verrattuna ainakaan.

Nykyään oon ihan järkevä (kai). Terapiassa on istuttu kolme vuotta, mikä on auttanut ymmärtämään kliseisesti juurikin kaikkea lapsuudessa tapahtunutta. En ole ikinä lyönyt miestäni tai lastani, tai riehunut muutenkaan. Temperamentti on jäljellä kyllä siinä, että välillä tekee mieli sanoa asiat aika suoraan, mutta useimmiten suodatin on päällä ja valtaosa siitä jää oman pään sisään. Ja niiden ajatusten purkamiseen on mulla niin lapsena kun aikuisena auttanu päiväkirjan kirjottaminen ja juoksulenkit.

Kaikkea hyvää teidän perheelle ja pienelle koulun aloittajalle.
 
Kiitos kaikille vastauksista! Meillä kukaan muu perheenjäsenistä ei ole läheskään yhtä temperamenttinen kuin tämä pienin. Me vanhemmat ollaan hyvin rauhallisia ja onkin erikoista, että näistä geeneistä on tuollainen pippurinen tyttö kasvanut. Pikkumyy kuvaa häntä hyvin. Toivotaan että ikä tuo lisää itsehillintää myös kotioloihin...
 
Meillä on kaksi tuollaista lasta. Ihan samanlaista. Positiivinen huomiointi auttaa paljon. Kun ei huomioi negatiista huomionhakua, lapsi hakee sen eri tavalla, eli käyttäytyy kiltimmin.

Kuitenkin tulistuvat lapset on aina vaarassa räjähtää, sitä ominaisuutta ei saa pois. Se vain on. Sitä ei kuitenkaan kannata yrittää estellä tai miellyttää lasta loputtomiin. Ihan normisäännöt, jotka pitää joka tilanteessa auttaa paljon. Lapsen ei saa antaa pompottaa, eikä lapsen oikkuihin kannata lähteä mukaan.

Liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa. Paljon tekemistä ja energianpurkua, sekin helpottaa meillä.
 

Yhteistyössä