V
väsyny
Vieras
En tiedä mitä teen. En todellakaan tiedeä enää. Siks tää tunne pelottaakin koska en ole koskaan elämässäni kokenut itseäni yhtä voimattomaksi, epäonnistuneeksi, lannistuneeksi, vihaseksi, surulliseksi ja tyhjäksi. Kaiken mahdollisen elämässäni olen käynyt läpi mitä ihmisen elämään voi 24vuoteen mahtua.
Mutta mikä muu saa ihmisen yhtä voimattomaksi kuin se että oman lapsen kanssa on ongelmia.
Ja kun lapsi on 5vuotias eikä mikään murrossikänen. Mulla on niin poikkeuksellinen ja hankala lapsi että tekis mieli vaan heittää hanskat tiskiin
Ollaan erottu lasten isän kanssa pari vuotta sitten. Ollaan hyvissä väleissä ja siis poikani 5v ja tyttöni 3v. tapaavat säännöllisesti isäänsä joka toinen vkloppu.
Minulla on myös käytännössä ihan hyvä tukiverkosto joten en voi sanoa että olisin yksin lasten kanssa. Mutta siis lasten isä asuu eri kaupungissa. Poikani on erittäin vaativa lapsi ja käymme perheneuvolassa seuraamassa pojan kehitystä. tyttöni 3v on täysin normaalisti kehittynyt lapsi.
Neuvolassa laittoivat lähetteen eteenpäin koska epäilevät että lapsella on joku neurologinen ongelma. Kukaan joka ei ole elänyt arkea tällasen lapsen kanssa ei voi tajuta miltä musta tuntuu
Poika siis on hieman epäsosiaalinen, tai siis hän kyllä tutustuu uusiin lapsiin ihan hyvin eikä pelkää mitään sosiaalisia tilanteista tms. Mutta hän ei siis ihan täysin pysy mukana ikäistensä leikeissä. Hän ei pysty keskittymään mihinkään. Hän ei tottele mtään mitä sanon. Hän on todella levoton ja rauhaton koko ajan. Hän juttelee ihan ihme juttuja välillä mistä en minäkään ymmärrä mitään. Sosiaalisissa tilanteissa hän alkaa höpöttään ihan mitä sattuu ja mua hävettää kun ihmiset kattoo ja sitten tunnen siitä syyllisyyttä että ikäänkuin häpeä välill' omaa lastani ja se tunne on ihan kamala koska rakastan häntä kuitenkin. Tunnen kaikesta syyllisyyttä. Olen hermona koko ajan koska en tiedä milloin poika saa taas jonkun kohtauksen ja pelkään että mulla menee kontrolli häneen. Tuntuu että kaikki mitä yritän menee vaan pieleen
Neuvolatäti sanoi mulle että ei tämä ole minun vika, ettei mun pitäs syyttää itseeni (en tiedä mistä hän arvas että teen juuri niin) hän sanoi että ei ole kasvatuskysymys vaan pojalla on jokin kehitysongelma tms.
Silti mietin päivin ja öin mitä mun pitäs tehdä. Eniten mulla on niin paska olo koska ihmiset ei tajua miten vaikeaa tämä mulle on. Noh tässä 2 päivä aikana parista tapahtuneesta annan esimerkin, eilen mentiin bussilla kaupunkiin. Sanoin pojalle 100 kertaa että menee istumaan siihen penkille koska bussi heiluu ettei kaadu ja loukkaa. Noh menin siis pienemmän kanssa istumaan mutta poika ei totellut vaikka komensin ja ennekuin edes ehdin hakea häntä niin bussikuski alkaa huutamaan että pojalle että mene istumaan. No hyvähän se oli että ulkopuolinen komensi koska poika tosiaan totteli ja istu koko matkan paikallaan. Kaikki ihmiset supatteli ja vilkuili.
Sitten liityin juuri kuntosalille missä on lapsiparkki ja lapset oli eilen ekaa pvää siellä hoidossa. Kun menin jumpan jälkeen hakeen lapsia niin poika alkaa kiukutteleen ettei aio lähteä kotiin ja juoksee pakoon ja kaataa sellasen leikkikeittiön juostessaa. Molemmat ne lastenhoitajat katsoo toisiaan siihen malliin et ei varmaa tarvi kysyä mit ne ajatteli. Lähtiessä kumpikaan ei edes tervehtinyt minua tai lapsia ja oli vähän sillain et toiv. me ei tulla uudestaan. Jäi kyllä niin paska fiilis tostakin koska tuo lapsiparkki on ainoa mahd. päästä liikkumaan täällä ja jotenkin tuntuu tyhmältä viedä lapsia enää sinne ku selvästikkää he eivät pitäneet noista mun lapsista koska eivät ole mitään maailman rauhallisimpia enkeleitä ja on varmaan joutunut tosiaan vahtimaan niitä.
Tänään oli kyllä kaiken huippu kun hain lapset tarhasta.
Käveltiin sellasella pikkutiellä missä ei siis jalkakäytävää ja työnnän 3v. rattaissa. Poika lähtee sitte juokseen eteenpäin ja suoraan auton eteen. No siis autot ajaa siinä ehkä 5km/ h eli ei lujaa mutta kuitenkin poika siis menee sinne keskelle tietä seisoon ettei autot pääse kulkemaan. Huusin että menee heti tiensivuun ja sitten hän meni. kun auto jatkoi matkaa poika meni taas siihen auton eteen tekeen tällasta kiusaa. Hän ei siis tunntu tajuavan että tuo on vaarallista ja typerää.
Joku nainen sitten alkaa huutamaan ja haukkumaan mua autosta ja tuntu et kuolen häpeeseen. Olis tehnyt niin mieli antaa joku selkäsauna jätkälle siinä mutta mitähän sekin olis auttanut. Tää oli vaan tällasta ajatustenpurkamista enkä siis tosiaan tarkottanut etä kenenkään pitää alkaa mitään neuvoja antamaan. Ja varmaan tuhat ja sata kirjotusvirhettä ja kirjoitin vaan ajatuksia tähän joten ehkä nyt tästä ei saantu mtään selvää mut ainakin mieli parani kun sai vähän purettua edes.
Mutta mikä muu saa ihmisen yhtä voimattomaksi kuin se että oman lapsen kanssa on ongelmia.
Ja kun lapsi on 5vuotias eikä mikään murrossikänen. Mulla on niin poikkeuksellinen ja hankala lapsi että tekis mieli vaan heittää hanskat tiskiin
Ollaan erottu lasten isän kanssa pari vuotta sitten. Ollaan hyvissä väleissä ja siis poikani 5v ja tyttöni 3v. tapaavat säännöllisesti isäänsä joka toinen vkloppu.
Minulla on myös käytännössä ihan hyvä tukiverkosto joten en voi sanoa että olisin yksin lasten kanssa. Mutta siis lasten isä asuu eri kaupungissa. Poikani on erittäin vaativa lapsi ja käymme perheneuvolassa seuraamassa pojan kehitystä. tyttöni 3v on täysin normaalisti kehittynyt lapsi.
Neuvolassa laittoivat lähetteen eteenpäin koska epäilevät että lapsella on joku neurologinen ongelma. Kukaan joka ei ole elänyt arkea tällasen lapsen kanssa ei voi tajuta miltä musta tuntuu
Poika siis on hieman epäsosiaalinen, tai siis hän kyllä tutustuu uusiin lapsiin ihan hyvin eikä pelkää mitään sosiaalisia tilanteista tms. Mutta hän ei siis ihan täysin pysy mukana ikäistensä leikeissä. Hän ei pysty keskittymään mihinkään. Hän ei tottele mtään mitä sanon. Hän on todella levoton ja rauhaton koko ajan. Hän juttelee ihan ihme juttuja välillä mistä en minäkään ymmärrä mitään. Sosiaalisissa tilanteissa hän alkaa höpöttään ihan mitä sattuu ja mua hävettää kun ihmiset kattoo ja sitten tunnen siitä syyllisyyttä että ikäänkuin häpeä välill' omaa lastani ja se tunne on ihan kamala koska rakastan häntä kuitenkin. Tunnen kaikesta syyllisyyttä. Olen hermona koko ajan koska en tiedä milloin poika saa taas jonkun kohtauksen ja pelkään että mulla menee kontrolli häneen. Tuntuu että kaikki mitä yritän menee vaan pieleen
Neuvolatäti sanoi mulle että ei tämä ole minun vika, ettei mun pitäs syyttää itseeni (en tiedä mistä hän arvas että teen juuri niin) hän sanoi että ei ole kasvatuskysymys vaan pojalla on jokin kehitysongelma tms.
Silti mietin päivin ja öin mitä mun pitäs tehdä. Eniten mulla on niin paska olo koska ihmiset ei tajua miten vaikeaa tämä mulle on. Noh tässä 2 päivä aikana parista tapahtuneesta annan esimerkin, eilen mentiin bussilla kaupunkiin. Sanoin pojalle 100 kertaa että menee istumaan siihen penkille koska bussi heiluu ettei kaadu ja loukkaa. Noh menin siis pienemmän kanssa istumaan mutta poika ei totellut vaikka komensin ja ennekuin edes ehdin hakea häntä niin bussikuski alkaa huutamaan että pojalle että mene istumaan. No hyvähän se oli että ulkopuolinen komensi koska poika tosiaan totteli ja istu koko matkan paikallaan. Kaikki ihmiset supatteli ja vilkuili.
Sitten liityin juuri kuntosalille missä on lapsiparkki ja lapset oli eilen ekaa pvää siellä hoidossa. Kun menin jumpan jälkeen hakeen lapsia niin poika alkaa kiukutteleen ettei aio lähteä kotiin ja juoksee pakoon ja kaataa sellasen leikkikeittiön juostessaa. Molemmat ne lastenhoitajat katsoo toisiaan siihen malliin et ei varmaa tarvi kysyä mit ne ajatteli. Lähtiessä kumpikaan ei edes tervehtinyt minua tai lapsia ja oli vähän sillain et toiv. me ei tulla uudestaan. Jäi kyllä niin paska fiilis tostakin koska tuo lapsiparkki on ainoa mahd. päästä liikkumaan täällä ja jotenkin tuntuu tyhmältä viedä lapsia enää sinne ku selvästikkää he eivät pitäneet noista mun lapsista koska eivät ole mitään maailman rauhallisimpia enkeleitä ja on varmaan joutunut tosiaan vahtimaan niitä.
Tänään oli kyllä kaiken huippu kun hain lapset tarhasta.
Käveltiin sellasella pikkutiellä missä ei siis jalkakäytävää ja työnnän 3v. rattaissa. Poika lähtee sitte juokseen eteenpäin ja suoraan auton eteen. No siis autot ajaa siinä ehkä 5km/ h eli ei lujaa mutta kuitenkin poika siis menee sinne keskelle tietä seisoon ettei autot pääse kulkemaan. Huusin että menee heti tiensivuun ja sitten hän meni. kun auto jatkoi matkaa poika meni taas siihen auton eteen tekeen tällasta kiusaa. Hän ei siis tunntu tajuavan että tuo on vaarallista ja typerää.
Joku nainen sitten alkaa huutamaan ja haukkumaan mua autosta ja tuntu et kuolen häpeeseen. Olis tehnyt niin mieli antaa joku selkäsauna jätkälle siinä mutta mitähän sekin olis auttanut. Tää oli vaan tällasta ajatustenpurkamista enkä siis tosiaan tarkottanut etä kenenkään pitää alkaa mitään neuvoja antamaan. Ja varmaan tuhat ja sata kirjotusvirhettä ja kirjoitin vaan ajatuksia tähän joten ehkä nyt tästä ei saantu mtään selvää mut ainakin mieli parani kun sai vähän purettua edes.
Kun ihmiset ei tiedä teidän tilannetta, heidän on helppo tuomita ja arvostella. Toivota vaan tervetulleeksi kokeilemaan pojan kasvatusta! 
