Kun ei tunne enää läheisyyttä lapsuuden perheeseensä

[muuttunut...]

Ja kun se tunne on vain minulla itselläni ilmeisestikin. Vanhempieni ja sisarteni mielestä kaikki on niinkuin ennenkin ja jos koen, että jotain on vialla, niin sehän tarkoittaa vain sitä, että minä teeskentelen, enkä ole sellainen kuin mitä vanhempieni mielestä olen oikeasti.

(No, ei näistä asioista ole koskaan sinänsä puhuttu, mutta joskus on vain tullut jostain sivulauseista ja tällaisista ohimennen sanotuista jutuista selville, että vanhempani oikeasti luulevat tietävänsä minua itseäni paremmin millainen ihminen olen -tai ainakin mitä minun pitäisi olla. Tietenkään he eivät tätä myönnä itselleenkään, sanoisin).

Mutta siitä vieraantumisesta siis. En tiedä mistä se on tullut. Ei meillä koskaan ole ollut mitään suuria riitoja ja välien katkaisuja ja sellaista. Ja ehkä juuri siksi koen syyllisyyttä asiasta; siis että minulla ei ole oikeutusta tuntea näin, koska vanhempani ja sisareni eivät ole millään tavoin loukanneet minua.

Mutta siltä... Nyt tulin joulunaikaan vanhempieni luokse ja tapasin sisareni ja heidän perheensä, ja jälleen kerran huomasin, kuinka vähän yhteistä meillä on; kuinka vähän puhuttavaa ja sen sellaista, olipa sitten kyseessä kuka tahansa lapsuuden perheestäni

Välillä olen jopa ollut pitkiä aikoja tapaamatta ketään sisariani tai vanhempiani, mutta jotenkin tunnen siitä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, sillä tiedän asian loukkaavan etenkin äitiäni ja koska mitään konkreettista ei ole tapahtunut, mikä oikeuttaisi jättäytymiseni pois.

 

[ruuuuut]

No, hoida kuitenkin "pakolliset" yhteydenpidot ja kyläilyt ym. kunnolla. Tapaa silloin tällöin sisariasi ja vanhempiasi vähän useammin. Ole ystävällinen, vaikka et tuntisikaan nyt erityistä läheisyyttä. Sellaista elämä nyt on, ja tuohon vaikuttaa varmaan sun nykyinen elämäntilannekin paljon (?). Myöhemmin tilanteet saattaa taas muuttua ja lähennytte. Tai sitten ei. Mutta miks noita vatvoa nyt liikaa. Perhe on kuitenkin perhe, eikä sitä voi muuksi muuttaa.

 

["vieras"]

miksi teeskennellä ja olla feikki? älä elä/tapaa/järjestele asioitas ainakaan niiden pillin mukaan. mä en ikinä ole ollu yhtyedessä niihin joihin ei oikeesti mätsää ja oon siten paljon onnellisempi.

 

["been there"]

eli tiivistettynä: heiii älä koskaan ikinä muutu...
kuule, muutu vaan. Koska jos et ole sitä minä sinua pidetään ja yrität leikkiä olevasi, teet itsellesi vääryyttä. Viime kädessä teet silloin vääryyttä muillekin. Kenellekään ei ole annettu takuita, että perheenjäsenten täytyy pysyä ennallaan iäti. Miksi olet sellaiseen takuulappuun suostunut nimesi kirjoittamaan?

Se on sitten toinen juttu, ettei välttämättä ole hyvä alkaa vaatia toisilta jotain, kun ei itsekään tiedä mitä. Jos sun on paha olla, ota ihan rauhassa etäisyyttä, ja jos tulee uteluja niin kerro että sulla on joku kriisi etkä oikein tiedä mikä ja ettet halua siitä puhua. Etsi kuuntelijat muualta. Usein se lisäetäisyys auttaa näkemään asioita kirkkaammin, ja samalla oma olo on helpompi. Ei ole kenellekään kunniaksi, jos sinä vedät itsesi piippuun teeskennellessäsi että sulla menee Ihan Kivasti.

 

[jjjjfj]

jos sun elämäs on ollu niin kriisitöntä ja tasaista, että olet kadottanut näkyvyn sen suhteen mikä merkitys perheellä voi olla. mutta annas jos sun elämässä tapahtuu jotain mullistavaa, sairastut vakavasti tai jotain...niin tuletkin huomaamaan,että se tuttu perhe onkin mitä parhain tuen antaja.

 

[ap.]

jos sun elämäs on ollu niin kriisitöntä ja tasaista, että olet kadottanut näkyvyn sen suhteen mikä merkitys perheellä voi olla. mutta annas jos sun elämässä tapahtuu jotain mullistavaa, sairastut vakavasti tai jotain...niin tuletkin huomaamaan,että se tuttu perhe onkin mitä parhain tuen antaja.

Tuo minua kieltämättä pelottaakin, että mitä jos sitä jää sitten kokonaan yksin (Olen muutenkin erittäin huono tutustumaan ihmisiin ja ystävystymään kenenkään kanssa; jonkinlainen erakkoluonne, sanoisin).

No, toisaalta taas, välillä se avun saaminenkin on ollut tietyllä tapaa ongelmissa aika henkisesti raskasta, sillä etenkin äitini ja toinen sisaristani ovat sellaisia ihmisiä, jotka mielestään tietävät aina kaiken paremmin kuin muut ja kaiken pitää mennä heidän mielensä mukaan, ja eivätkä suostu kuuntelemaan, että missä ja miten esimerkiksi minä sitä apua tarvitsisin. Ja olen myös ppinut -ikävä kyllä- olemaan hieman varovainen sen suhteen, kuinka paljon asioistani kerron äidilleni. Hän on erinäisiä kertoja kertonut luottamuksella kertomiani asioita muillekin ihmisille ja lisäksi hän ei kerta kaikkiaan pysty unohtamaan virheitä. Jos hänen mielestään olen tehnyt jotain väärin, niin siitä sitten jaksetaan muistuttaa ajasta ikuisuuteen.

Mutta kyllä toisaalta uskon, että jos oikein paha tilanne tulee, niin saan kyllä apua ja tukea perheeltäni, jos vain haluan, ja toisaalta olen valmis tukemaan ja auttamaan muita. Tosin sitä tilannetta ei varmaan tule koskaan, että joku lapsuudenperheestäni tarvitsisi minun tukeani; kaikki kun ovat tällaisia aina pärjääviä ja aina osaavia ihmisiä.

(Ja täytynee vielä tuohon yhteydenpitojuttuun lisätä, että eipä ole sisarenikaan juuri minulle soitelleet ja kuulumisiani kyselleet, ja mitä vanhempiini tulee, niin minä olen miltei aina se, joka soittaa heille. Kovasti kyllä tulee valituksia ja kyselyjä, että miksi en ole soitellut, mutta kummasti eivät kovin innokkaasti ja usein ole minulle soittelemassa hekään.)

 

[W.S]

jos sun elämäs on ollu niin kriisitöntä ja tasaista, että olet kadottanut näkyvyn sen suhteen mikä merkitys perheellä voi olla. mutta annas jos sun elämässä tapahtuu jotain mullistavaa, sairastut vakavasti tai jotain...niin tuletkin huomaamaan,että se tuttu perhe onkin mitä parhain tuen antaja.

Aika mustavalkoinen ajattelumalli.Ikään kuin tekisi kauppaa lähiomaisten kanssa, että nyt kun olen kiva saan siitä aikanaan palkkioksi siskoni lapset pesemään pyllyäni kroonikko-osastolle. Siis kun ei se niin vaan yleensä käy. Vaikka olisi luonteeltaan taivaan enkeli hyvää tekemässä, niin ihmissuhteissa tarvitaan aina kaksi tai useampia osapuolia rakentamaan niitä. Omiin ajatuksiin ja tunteisiin on täysi oikeus ja jos lapsi ei kykene läpikäymään suhdettaan vanhempiin pitäisin sitä äärettömän huolestuttavana ilmiönä. Läheisriippuvuus kun joskus voi syntyä siitä, miten perheessä ei anneta tuumaakaan tilaa erilaisille tunteille ja lupaa olla se, joka on. Kaikki perustuu syyllistämiseen ja kuinka muiden rakkaus voitetaan vain tukahduttamalla omia ajatuksia. Sairasta ja hirveää!

Jokaiseen perheeseen syntyy erilaisia ihmisiä erilaisine temperamentteineen. Joskus sitä yhteistä ei vaan ole olemassa ja vuodet valitettavasti saattavat erottaa ihan liikaa. Hyvätapaisuudella ja huomaavaisuudella selviää sukutapaamisista ja ymmärtämällä sen, että sisko on kuusta ja minä Marsista. Mutta läheisyyttä ei voi pakottaa ja se on kovin surullista huomata, mutta niitä sukulaissielujaan voi hakea muualta. Yhtä lailla hyvät ystävät saattavat olla enemmän perhettä kuin biologinen perhe. Se asia tuppaa joskus unohtumaan. Ainakin minä olen valmis pitämään ystävistäni huolen tilanteen niin vaatiessa, mutta en kykenisi samaan siskoni kanssa. Ja mikä mukavaa siskoni pärjää loistavasti ilman minuakin.

Kukaan ei toivoisi omalle kohdalleen tunnetta ulkopuolisuudesta, mutta kasvaminen on joskus sitäkin. Uskon ap:n kohdalla siteiden lähiomaisiin pysyvän kyllä kunnossa, vaikka sitä yhteistä ei olisikaan.