H
hanne
Vieras
Hei,
kertokaahan samassa tilanteessa olleet kanssasisaret, kuinka te jaksatte. Miehelläni on pahoja mielenterveysongelmia, pahin kriisi vuosiin on päällä juuri nyt, mutta ongelmia on ollut jo vuosia. Yhdessäoloa takana 10 vuotta, naimisissa niistä 5v, lapsia ei ole. Rakastan miestäni ja haluan olla tukena ja antaa voimaa, mutta nyt tämä viimeisin aallonpohjaan syöksyminen on syönyt voimani täydellisesti, en enää tiedä mistä löytää voimia tukea ja ylipäätään olla läsnä toiselle, joka tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen. Rakkaus ei ole kuollut, rakastan ja välitän hänestä edelleen hyvin paljon. Oma stressinsietokykyni on korkea ja pitkään olen jaksanut ihan silkalla tahdonvoimalla, nyt alkaa fysiikka pettää ja tuntuu, etten enää pysty antamaan mitään, vaikka kuinka haluaisin. Läheisyyttä ja rakkautta ei ole vuoteen enää ollut minkäänlaista, kun toinen on niin sairas ja olen alkanut viime aikoina kaivata ihan hirveästi läheisyyttä ja rakasteluakin, viimeisimmistä hyvistä ajoista on jo pari vuotta. Olen 35v, mies 45v ja vielä pitäisi olla paljon hyviä vuosi edessä, mutta nyt alkaa tuntua, ettei edessä ole enää yhtään mitään. Tunnen syyllisyyttä, kun en jaksa, en enää edes oikein hyvinäkään päivinä. Kuinka nousta tästä suosta? Mies on avohoidossa ja viime aikoina ollut hetkittäin myös laitoshoidossa, joten olen ""saanut"" lepoa, mutta jatkuva pelko huomisesta on läsnä koko ajan. Onko jollain kokemuksia mistä saisi voimia? Miehen omat sukulaiset ja poika ovat kyllä läsnä, mutta vain silloin kuin heille sopii. Ystävät yrittävät auttaa, mutta ei heitä voi koko ajan vaivata. Onkohan tästä mitään ulospääsyä vai tätäkö tämä nyt sitten on siihen hamaan loppuun asti? Eihän se mieheni syy ole, että hän on sairas, eikä se ole syy lopettaa hyvinä aikoina niin hyvää suhdetta, tunnen pahasti syyllisyyttä, kun edes ajattelen tällaista. Jokaisella vaan on vissiin joku raja, jonka ylitettyään ei enää jaksa... mitä sen jälkeen?
kertokaahan samassa tilanteessa olleet kanssasisaret, kuinka te jaksatte. Miehelläni on pahoja mielenterveysongelmia, pahin kriisi vuosiin on päällä juuri nyt, mutta ongelmia on ollut jo vuosia. Yhdessäoloa takana 10 vuotta, naimisissa niistä 5v, lapsia ei ole. Rakastan miestäni ja haluan olla tukena ja antaa voimaa, mutta nyt tämä viimeisin aallonpohjaan syöksyminen on syönyt voimani täydellisesti, en enää tiedä mistä löytää voimia tukea ja ylipäätään olla läsnä toiselle, joka tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen. Rakkaus ei ole kuollut, rakastan ja välitän hänestä edelleen hyvin paljon. Oma stressinsietokykyni on korkea ja pitkään olen jaksanut ihan silkalla tahdonvoimalla, nyt alkaa fysiikka pettää ja tuntuu, etten enää pysty antamaan mitään, vaikka kuinka haluaisin. Läheisyyttä ja rakkautta ei ole vuoteen enää ollut minkäänlaista, kun toinen on niin sairas ja olen alkanut viime aikoina kaivata ihan hirveästi läheisyyttä ja rakasteluakin, viimeisimmistä hyvistä ajoista on jo pari vuotta. Olen 35v, mies 45v ja vielä pitäisi olla paljon hyviä vuosi edessä, mutta nyt alkaa tuntua, ettei edessä ole enää yhtään mitään. Tunnen syyllisyyttä, kun en jaksa, en enää edes oikein hyvinäkään päivinä. Kuinka nousta tästä suosta? Mies on avohoidossa ja viime aikoina ollut hetkittäin myös laitoshoidossa, joten olen ""saanut"" lepoa, mutta jatkuva pelko huomisesta on läsnä koko ajan. Onko jollain kokemuksia mistä saisi voimia? Miehen omat sukulaiset ja poika ovat kyllä läsnä, mutta vain silloin kuin heille sopii. Ystävät yrittävät auttaa, mutta ei heitä voi koko ajan vaivata. Onkohan tästä mitään ulospääsyä vai tätäkö tämä nyt sitten on siihen hamaan loppuun asti? Eihän se mieheni syy ole, että hän on sairas, eikä se ole syy lopettaa hyvinä aikoina niin hyvää suhdetta, tunnen pahasti syyllisyyttä, kun edes ajattelen tällaista. Jokaisella vaan on vissiin joku raja, jonka ylitettyään ei enää jaksa... mitä sen jälkeen?