Kun aina sanotaan, että on normaalia

[tia]

että äiti ei heti rakasta äärettömästi omaa lastaan, vaan rakkaus syntyy pikkuhiljaa, niin ovatko vastakkaiset tuntemukset normaaleja?

Tai tarkoitan siis sitä, että itse rakastuin vauvaani aivan valtavasti ja ensisilmäyksellä. Vauva tuntui heti tutulta ja omalta. Nyt taas joskus kun katson tuota 10kk raivopäätä, mietin, että ihanko tosissaan tämä pieni karjuva villi-ihminen on minun lapseni. Tottakai rakastan häntä, ja valtavasti, mutta tunne ei ole niin puhtaan auvoinen kuin alussa...

 

[LisaMarie]

Mä en käsitä, että on mahdollista, ettei rakastu vauvaan heti :heart: Vauvat on ihania, niitä on pakko rakastaa, vaikka ne ei olis omia, mutta isommat lapset on paljon vaikeampi juttu, vaikka ne olis omia. Rakkauden osoittaminen niille on paljon haasteellisempaa. Pitää miettiä oikeaa ja väärää ja sitä onko nyt kohtuuton ja kieltää asioita omaa egoaan pönkittääkseen vai onko oikeasti aihetta asettaa joku raja.

 

[Leksa]

Ei tuollaista saa ääneen sanoa.

 

[hitaasti lämpiävä:)]

Molemmat on normaaleja tuntemuksia, näin olen ymmärtänyt. Jotkut tuntevat suunnattoman kiinteää yhteydentunnetta lapseen jo odotusaikana ja/tai rakastuvat häneen heti kun syliin lasketaan. Ja se kai on oletuskin. Mutta tosiaan kuten tohon toiseen ketjuun jo kommentoin, niin minusta puhutaan liian vähän siitä, miten kauan sen yhteyden ja kiintymyksen syntyminen voi kestää. Tulee tuoreille äideille turhaan syyllisyydentunteita, kun alkuun tuntuu, ettei vauvaa kohtaan ole mitään suuria tunteita. Se taas, että tommosen 1v:n ja sitä vanhemman kanssa vanhemmilla menee välillä hermot, niin sitä kai pidetään yleisesti ymmärrettävämpänä..??