P
Päähän potkittu
Vieras
Kaikki alkoi kun tutustuin nykyiseen mieheeni. Olin 17-vuotias ja kyseessä ensirakkaus. Kaikki tapahtui nopeasti.
Kahden kuukauden seurustelun jälkeen menimme kihloihin ja muutimme yhteen.
Mies oli ihana ja olin rakastunut. Ensimmäistä kertaa!
Vajaa vuosi yhdessäoloa ja tulin raskaaksi. Lapsi oli toivottu ja suunniteltu. Olin 18-vuotias.
Elämämme oli päällisin puolin hyvää ja onnellista. Riitelimme ja paljon mutta ajattelin sen olevan normaalia parisuhteessa.
Pikkuhiljaa mies alkoi salakavalasti erottaa minua ystävistä, perheestäni, jopa koulussa ja töissä käynti oli vaikeaa mieheni mustasukkaisuuden vuoksi.
Menimme naimisiin vuosi kihlautumisesta.
Vauva syntyi ja vauva-arki alkoi. Mies hoiti vauvaa ensimmäiset kuukaudet, jonka jälkeen innostus loppui. Viikonloppuisin joi kaljaa ja minä hoidin vauvaa. Mies tuli ja meni miten halusi.
Aloimme kuitenkin yrittämään toista lasta. Vuoden yrityksen jälkeen onnistui! Olin raskaana!
Se odotusaika oli henkisesti yhtä helvettiä! Toisia naisia, pettämistä lähes silmieni edessä, ryyppäämistä, syyllistämistä.. Mies itki ja aneli anteeksi antoa. Lasten takia annoin anteeksi. Elämä jatkui mutta luottamus oli mennyt.
Kului pari vuotta ja siinä enemmän ja vähemmän hyviä hetkiä. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen jäätyäni työttömäksi, mies työtön, silti hoidin lapset, kodin ym, parisuhde meni päin persettä ja uskoin että kaikilla olisi parempi ilman minua. Sain lääkkeet, jotka auttoi.
Tovin kuluttua ajatus kolmannesta lapsesta tuntui ihanalta. Ja sehän tärppäsi ensimmäisellä yrityksellä. Olin jälleen raskaana.
Odotus meni hyvin ja oltiin onnellisia.
Kului 9kk kun huomasin olevani taas raskaana. Ei, tätä ei suunniteltu. Siitä alkoi alamäki. Mies ei olisi lasta halunnut mutta kuitenkin oli itsestään selvyys että lapsi tottakai pidetään.
Pikkuhiljaa alkoi epäilyt ja syyttelyt siitä kenen lapsi oikeasti on!?
Odotus eteni ja mies alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti. Löi, hakkasi, potki.. Milloin mistäkin syystä. Alkoholi oli jo vahvasti kuvioissa. Mies haukkui, alisti, syyllisti... Sanoi että minä ja tuleva lapsi olemme pilannut hänen elämän ja olemme vain pallo jalassa.
Olin jo yli puolivälin raskaana kun lyöminen jatkui, uhkailua, olen seissyt talvipakkasella ilman kenkiä, ilman sukkia lumihangessa miehen katsellessa ikkunasta omahyväinen hymy naamalla.
Koko odotusaika oli kamalaa helvettiä. En osannut suhtautua raskauteen iloisesti kun tiesin ettei mieskään ollut kiinnostunut.
Laskettu aika lähestyi. Synnytys käynnistettiin pari viikkoa aikaisemmin ja mies oli paikalla. Selvinpäin! Sekään ei ollut enää itsestään selvyys. Mies ryyppäsi ihan sinne synnytyksen alkuun saakka huoletta..
Synnytys meni hyvin, paitsi ettei mies kovinkaan minua siinä tulemassa ollut. Oli mukana vaan velvollisuuden tunnosta.
Vauva aika alkoi taas. Väkivalta, uhkailu, ryyppääminen jatkuu.
Alkoholista on tullut iso ongelma! Mies ryyppää, makaa sohvalla ja arvostelee tekemisiäni. Kämpän on oltava siisti, ruoka laitettuna, lapset hoidettuna.. Jos ei ole saan kyllä kuullakin.
Alkoholi on todella ottanut vallan. Määrät on nykyään suuria ( 2 laatikkoa kaljaa/viikonloppu) eikä ne todellakaan rajoitu pelkästään v-loppuun vaan on myös ihan viikottaista/päivittäistä..
Olen täysin romuna! En jaksa enää... Olen kyllästynyt pelkäämään henkeni puolesta. En uskalla tehdä sitä ensimmäistä siirtoa ja lähteä!
Itsetuntoni on hävinnyt, koen että minusta ei ole mihinkään
En osaa enää edes normaaleja arkipäiväisiä asioita kuten: kaupassa käynti, ihmisten kanssa normaali keskustelu. Minulla ei ole mielipiteitä tai ei ainakaan omia.
Tällä hetkellä taistelen sen suuren päätöksen kanssa lähtemisestä.
Kerään voimia ja rohkeutta. Mutta mä pelkään! Mä pelkään niin paljon että haluaisin käpertyä peiton alle hiiren hiljaa, nukahtaa. Nukkuisin syvää ikuista unta.\
Minulla on kuitenkin 4 lasta, ne tarvitsevat äitiä. Heille olen vahva mutta sydämeni on pirstaleina ja koko omakuvani on sumentunut. Sisältä olen tyhjä. Kumpa kaikki tämä olisi vain pahaa unta...
Syyllistäkää vain, siihen olen kuulkaa jo tottunut. Enää ei satu, enää ei itketä...
Kahden kuukauden seurustelun jälkeen menimme kihloihin ja muutimme yhteen.
Mies oli ihana ja olin rakastunut. Ensimmäistä kertaa!
Vajaa vuosi yhdessäoloa ja tulin raskaaksi. Lapsi oli toivottu ja suunniteltu. Olin 18-vuotias.
Elämämme oli päällisin puolin hyvää ja onnellista. Riitelimme ja paljon mutta ajattelin sen olevan normaalia parisuhteessa.
Pikkuhiljaa mies alkoi salakavalasti erottaa minua ystävistä, perheestäni, jopa koulussa ja töissä käynti oli vaikeaa mieheni mustasukkaisuuden vuoksi.
Menimme naimisiin vuosi kihlautumisesta.
Vauva syntyi ja vauva-arki alkoi. Mies hoiti vauvaa ensimmäiset kuukaudet, jonka jälkeen innostus loppui. Viikonloppuisin joi kaljaa ja minä hoidin vauvaa. Mies tuli ja meni miten halusi.
Aloimme kuitenkin yrittämään toista lasta. Vuoden yrityksen jälkeen onnistui! Olin raskaana!
Se odotusaika oli henkisesti yhtä helvettiä! Toisia naisia, pettämistä lähes silmieni edessä, ryyppäämistä, syyllistämistä.. Mies itki ja aneli anteeksi antoa. Lasten takia annoin anteeksi. Elämä jatkui mutta luottamus oli mennyt.
Kului pari vuotta ja siinä enemmän ja vähemmän hyviä hetkiä. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen jäätyäni työttömäksi, mies työtön, silti hoidin lapset, kodin ym, parisuhde meni päin persettä ja uskoin että kaikilla olisi parempi ilman minua. Sain lääkkeet, jotka auttoi.
Tovin kuluttua ajatus kolmannesta lapsesta tuntui ihanalta. Ja sehän tärppäsi ensimmäisellä yrityksellä. Olin jälleen raskaana.
Odotus meni hyvin ja oltiin onnellisia.
Kului 9kk kun huomasin olevani taas raskaana. Ei, tätä ei suunniteltu. Siitä alkoi alamäki. Mies ei olisi lasta halunnut mutta kuitenkin oli itsestään selvyys että lapsi tottakai pidetään.
Pikkuhiljaa alkoi epäilyt ja syyttelyt siitä kenen lapsi oikeasti on!?
Odotus eteni ja mies alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti. Löi, hakkasi, potki.. Milloin mistäkin syystä. Alkoholi oli jo vahvasti kuvioissa. Mies haukkui, alisti, syyllisti... Sanoi että minä ja tuleva lapsi olemme pilannut hänen elämän ja olemme vain pallo jalassa.
Olin jo yli puolivälin raskaana kun lyöminen jatkui, uhkailua, olen seissyt talvipakkasella ilman kenkiä, ilman sukkia lumihangessa miehen katsellessa ikkunasta omahyväinen hymy naamalla.
Koko odotusaika oli kamalaa helvettiä. En osannut suhtautua raskauteen iloisesti kun tiesin ettei mieskään ollut kiinnostunut.
Laskettu aika lähestyi. Synnytys käynnistettiin pari viikkoa aikaisemmin ja mies oli paikalla. Selvinpäin! Sekään ei ollut enää itsestään selvyys. Mies ryyppäsi ihan sinne synnytyksen alkuun saakka huoletta..
Synnytys meni hyvin, paitsi ettei mies kovinkaan minua siinä tulemassa ollut. Oli mukana vaan velvollisuuden tunnosta.
Vauva aika alkoi taas. Väkivalta, uhkailu, ryyppääminen jatkuu.
Alkoholista on tullut iso ongelma! Mies ryyppää, makaa sohvalla ja arvostelee tekemisiäni. Kämpän on oltava siisti, ruoka laitettuna, lapset hoidettuna.. Jos ei ole saan kyllä kuullakin.
Alkoholi on todella ottanut vallan. Määrät on nykyään suuria ( 2 laatikkoa kaljaa/viikonloppu) eikä ne todellakaan rajoitu pelkästään v-loppuun vaan on myös ihan viikottaista/päivittäistä..
Olen täysin romuna! En jaksa enää... Olen kyllästynyt pelkäämään henkeni puolesta. En uskalla tehdä sitä ensimmäistä siirtoa ja lähteä!
Itsetuntoni on hävinnyt, koen että minusta ei ole mihinkään
En osaa enää edes normaaleja arkipäiväisiä asioita kuten: kaupassa käynti, ihmisten kanssa normaali keskustelu. Minulla ei ole mielipiteitä tai ei ainakaan omia.
Tällä hetkellä taistelen sen suuren päätöksen kanssa lähtemisestä.
Kerään voimia ja rohkeutta. Mutta mä pelkään! Mä pelkään niin paljon että haluaisin käpertyä peiton alle hiiren hiljaa, nukahtaa. Nukkuisin syvää ikuista unta.\
Minulla on kuitenkin 4 lasta, ne tarvitsevat äitiä. Heille olen vahva mutta sydämeni on pirstaleina ja koko omakuvani on sumentunut. Sisältä olen tyhjä. Kumpa kaikki tämä olisi vain pahaa unta...
Syyllistäkää vain, siihen olen kuulkaa jo tottunut. Enää ei satu, enää ei itketä...
haet lähestymiskieltoa niin sen jälkeen poliisi on se joka hoitelee miehesi mikäli vielä yrittää tunkeutua teidän elämään. Nyt sun pitää itsesi lisäksi myös ajatella niitä teidän lapsia,tuskin nekään haluavat nähdä ja kuulla kaikkea mitä sontaa miehesi sun päälle lastaa tulemaan. Tee se nyt kun vielä voit,älä jää odottamaan että miehesi tekee enempää pahaa..sä pärjäät kyllä kunhan pääset ensin turvaan lasten kanssa. Sata teräspotkua että uskallat tehdä sen <3