Kuinka valmistautunut olit ensimmäiseen synnytykseesi?

Tuosta "synnytysraiskaus"-ketjusta tuli mieleen tällainen kysymys.

Omat muistoni ensimmäisestä synnytyksestäni ovat pelon ja kaaoksen täyttämiä. Se ei johdu henkilökunnan toimista, vaan siitä, etten mitenkään osannut valmistautua siihen, mitä oli edessä. Kaikki se kipu ja kroppani oudot, ennen kokemattomat tapahtumat saivat minut valtavan pelon valtaan.

Kuvittelin että kestän kipua tosi hyvin, koska en ole mikään ruikuttajatyyppi. Ajattelin kaiken menevän jotenkin luonnostaan. En ollut mitenkään valmistautunut siihen, että kaikki ei menekään putkeen ja todellakin haluan kaikki mahdolliset kipulääkkeet. Onneksi en myöskään hellinyt mielessäni minkäänlaisia synnytyselämys-ajatuksia.

 

Minulla oli runsaasti teoriatietoa ja myös toisen käden kokemusta, psyykkasin itseäni lähinnä menemään vaistojeni ja tuntemusteni ohjaamana ja tilanteen mukaan. Toivoin kaikilta osin säännöllistä synnytystä ja tervettä ja hyvinvoivaa vauvaa, kivuttomuutta en osannut toivoa saati odottaa mutta toivoin kestäväni koettelemuksen ja saavani siitä ehkä voimaa.

Synnytys yllätti kivuliaisuudellaan ja kokonaisvaltaisuudellaan, tunsin etten enää tietyn vaiheen jälkeen hallinnut tilannetta vaan se hallitsi minua. Aloin pelätä, tunsin avuttomuutta ja hätää. Synnytyksen jälkeen kesti jonkin aikaa toipua henkisesti rajusta kokemuksesta. Tärkein kuitenkin tapahtui: Vauva syntyi terveenä ja hyvinvoivana ja minä jäin henkiin

 

Mä suunnittelin vain, että jo ovella vaadin kaikki mahdolliset kivunlievityslääkkeet, jotten kärsi kivuista sitten ollensakaan. Sen jälkeen oli ajatuksena vaan kuunnella, mitä henkilökunta ehdottaa mun tekevän. Ihan ensimmäisen kohdalla kärsin synnytyspelosta läpi raskauden ja meinasin vaatia sektiota, mutta sitten aloinkin pelkäämään enemmän sektiota niin vaihdoin suunnitelmani epiduraaliin ynnä muihin. Oikeastaan mä olen hiukan pelännyt jokaista synnytystä.. Nyt neljä hoidettu enkä niitä kivunlievityksiä ole koskaan saanut. Osaavan henkilökunnan onneksi.

 

En ollut. Messusin ennen synntystä että luomuna mennään, on sitä ennenkin sillain synnytetty...kun ensin käynnisteltiin pari päivää ja kolmantena alkoi tapahtumaan niin kyllä mää kokeilin kaikki tiedossa olevat kipulääkkeet.
Se kipu kyllä järkytti, ihan hemmetin paljon.
Ja muutoinkin kaikki oli niin outoa ja erilaista kun koskaan ennen, koko elämä muuttui sinä iltana.

 

Olin lukenut kaikkia mahdollisia synnytystarinoita ja -vinkkejä, joita netistä löysin. Lisäksi olin kerran ollut tukihenkilönä mukana synnytyksessä. Ja pari eläinten synnytystä olin myös nähnyt. Aika mukavasti ensimmäinen synnytys sujui näillä eväillä. Tiesin, miten normi synnytys etenee ja sen että se ei ole kivutonta touhua. Omani sujui hyvin ja suht koht nopeasti ja kivut pystyi sietämään. Tietysti, jos olisi tullut jotain poikkeavaa omassa synnytyksessä, olisi tilanne varmaan ollut toinen.

 

mä olin kattellut ennen ensimmäistä synnytystäni monet kaudet synnytys ohjelmia, ja lukenut kokemuksia ja vaikka mitä! en kuitenkaan miettinyt omaa synnytystäni sen kummemmin, vaan ajattelin, että menen virran mukana kun se ei kuitenkaan mene niinkuin suunnittelen. kauheasti jännitin!
kokemus sitten oli, noh, pitkä ja todella kivulias. Epiduraalin otin. Ilokaasua en uskaltanut kokeilla, kun olin siitä lukenut paljon, ja pelkäsin sitä huonoa oloa ja oksentamista mitä siitä on monelle tullut. En halunnut alkaa oksentamaan niissä kivuissa.
Pienet traumat jäi, jotka sitten korjaantuivat toisessa synnytyksessä, joka syntyi rytinällä kotiin.
hassua, että syöksysynnytyksen myötä minulla unohtuivat ensimmäisestä saamani traumat, koska toinen synnytykseni oli paljon paljon rajumpi.

 

Olin olevinaan valmistautunut, ja olin jo suunnitellut mitä kivunlievitystä haluan ja haluan allasta kokeilla jne, vesi lievittää kipua. No, ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti, synnytys käynnistettiin, kyllä joo se allas auttoi kipuihin, mutta ei synnytys edennyt. Loppupeleissä tehtiin kiireellinen sektio lapsen sydänäänten kohotessa korkeiksi ja minulle paukahti yli 39 asteen kuume.

Toisen kohdalla sitten ajattelin, että menee paremmin ja synnytän alateitse. No sekin meni yliaikaiseksi kuten ensimmäinen, mutta menin kuitenkin sairaalaan itse kipeiden supistusten vuoksi. Sydänkäyrille laiteltiin siinä ja sitten kävikin niin, että sydänäänet romahtivat. Kiireellinen sektiohan se sitten oli taas edessä.

Joten valmistautuminen oli melko turhaa, suunnitelmista poikettiin ja aika roimasti. Nyt jos lapsia vielä siunaantuu, niin ne syntyvätkin sitten järjestään suunnitellulla sektiolla.

 

Mä vaan lueskelin netistä ja kattelin kaikki synnytyssarjat, mutta muuten ei synnytys käynyt pahemmin edes mielessä !

Ja tällä hetkellä olen sitä mieltä että esikoisen syntymä oli ihana koska ei tiennyt kaikkea, ja melkein kaikki tuli aivan yllätyksenä.

Nyt nuorimmaisen kanssa synnytys oli hirveää, oli jo liikaa tietoa !

 

En yhtään mitään. Tiesin että sattumaan tulee, verta tulee ja vauva täytyy punkea ulos. Enempää en halunnut tietää ja hyvä niin. Minulla ei ollut oletuksia, olin valmis kokeilemaan kaikkea ja vaikka synnytys olikin monien mielestä, mukaan lukien kätilöt, hirveä, minulle ei jäänyt mitään traumoja. Nyt tiedän suunnilleen mitä se on ja ensi kerralla ehkä paremmin, mitä sitä turhaan etukäteen stressaamaan.

 

Yritin olla etukäteen visioimatta kun yleisin "ohje" tuntui olevan että suotta suunnittelet, se menee niinkuin menee. Olin jotenkin ajatellut että se on semmoinen pitkä päivä missä ulospäin näyttää tapahtuvan sitä loppuhuipennusta lukuunottamatta vähän. Semmoista kärvistelyä siis enimmäkseen. Ei pelottanut kun ajattelin että ei se nyt loputtoman kauaa kestä vaikka olisi kamalaakin. Yllätys sitten olikin että en ollut kovin kipeä, homma meni täysin asiallisesti ja hyvissä fiiliksissä ja ennenkaikkea varsin sukkelasti.

 

En ollenkaan valmistautunut. Synnytys käynnistyi 30+5 vesien menolla. En ollut käynyt vielä synnytysvalmennuksessakaan, joten huoletti että osaanko edes ponnistaa. Hyvin se kuitenkin meni.

 

Luin Synnytysopin ja naistentautien oppikirjan. Otin synnytyksen sellaisena kuin se tulee. Valmistauduin myös siihen, että pahimmassa tapauksessa synnytykseen voi kuolla, äiti tai lapsi tai molemmat. Synnytyskipuja pahempaa oli repeämisen aiheuttamat kivut ja hidas parantuminen niistä.

 

Luulin olleeni valmistautunut, todellisuudessa en osannut mitään, eikä mikään vastannut sitä mitä olin kuvitellut, paitsi se että lopussa sulla on ihana vauveli sylissä...

 

Ensimmäinen oli suunniteltu sektio.
Minua jännitti, jouduin sairaalaan seurantaan paria päivää ennen leikkauspäivää muiden ongelmien vuoksi. Makasin pari yötä prenatal-osastolla ja sain seurata sivusta muiden naisten tuskia. Miehet eivät saaneet jäädä sinne makuusaliin ellei ollut tiedossa että muutaman tunnin kuluttua lähdetään synnytyssaliin, eli naiset kärvisteli yksin ja välillä hoitajat kävivät auttamassa.

Sairaalan ja oman lääkärini puolesta minua oli hyvin valmisteltu tulevaan, kerrottiin vielä kertaalleen mitä tapahtuu ja itse leikkauksen aikanakin hoitajat kertoivat missä mennään ja toipuminen pääsi alkuun.

Toinen synnytys oli alateitse ja silloin itseopiskelin runsaasti kaikkea mahdollista, etenkin halusin tietää mitkä tilanteet voivat johtaa toiseen sektioon, onko jotain toimenpiteitä mitä minulle ei voida tehdä ym. Hain kirjastosta mm. kätilötyön oppikirjan, minun pelkoa ja epävarmuutta rauhoitti faktat ihan siitä lähtien kuinka puudutteet laitetaan, miten ne vaikuttaa, mihin suuntaan eppari tehdään ja miten jne.

Huomasin kuitenkin synnytyksen loppuvaiheessa että kun yksi päätös oli tehty, lähdetiin kuin valmiiksi päätettyjä raiteita pitkin menemään, toimenpide toisensa jälkeen. Toki ymmärsin miksi ne tehtiin ja oli ihan ok, mutta se miten automaattisesti se vaihde lähti käyntiin jäi mieleen.

 

Tiesin miten homma etenee, mutten halunnut suunnitella asiaa yhtään. Kaikki meni loputa nopeasti ja just hyvin, vaikka synnärin pihalla halusin perua koko synnyttämisen

 

meni nuteliaana, koska en yhtään tiennyt mitä tulevan pitää. en ollut käynyt valmennuksissa tai muissakaan jutuissa. olin lähinnä utelias ja synnytyksestä jäi todella positiivinen mielikuva. oli helppo ja nopea.

 

Mä menin synnytykseen ihan turistifiiliksellä. Tiesin tukihenkilönä olleena suunnilleen miltä se touhu näytää ja eläintekin (isojen ja pienten) kätilönä on tullut toimittua.
Menin koko hommaan sillä fiiliksellä, että katsotaan kuinka kauan kestän ilman lääkkeitä yms.
Synnytin ilman tukihenkilöä ja loppujen lopuksi ilman kivunlievityksiäkin. Se oli loistava kokemus. Ponnistusvaiheessa ei enää tuntunut supistukset kipuna yms. Koko ajan mulla oli vahva fiilis, että mun kroppa tietää mitä sen pitää tehdä yms. Kätilö neuvoi mua hyvin ja antoi palautetta lopuksi, että hyvin olin kuunnellut ohjeet ja osannut tehdä oikein hommat.

Nyt vaan innolla odotan kesäkuun alkua, kun pääsen kokemaan tän tosen synnytyksen.

 

Ajattelin, että katsotaan mitä vastaan tulee. Tiesin synnytyksen vaiheet ja synnytysvalmennuksesta mielessä oli yksi vinkki -kun rentouttaa kaulan ja leuan, myös lantionpohja rentoutuu. Ajattelin, että synnytys saattaa kestää kauan.

Synnyttämään mennessä yllätys oli iloinen, kun heti alkutarkastuksessa kohdunsuu oli 6cm auki enkä ollut mitenkään hirveän kipeä, joten en halunnut tarjottua epiduraalia. Kaiken kaikkiaan koko homma kesti 5,5 tuntia eikä ollut mitenkään kamalaa. Synnytyksen jälkeen mulle kyllä tuli sellainen miks kukaan ei kertonut -olo, kun jälkivuodon takia ihaniin pitsipöksyihin laitettiin kroonikkovaippa

 

Tiesin, että synnytys tekee kipeetä, mutta en ollut muutoin ehtinyt valmistautumaan koska lapsi päättikin syntyä ennenaikaisena.

 

En ollenkaan valmistautunut. Synnytys käynnistyi 30+5 vesien menolla. En ollut käynyt vielä synnytysvalmennuksessakaan, joten huoletti että osaanko edes ponnistaa. Hyvin se kuitenkin meni.

Vähän sama meillä. Ehdittiin aloittaa synnytysvalmennus, mutta vasta tutustumisvaihe. Suunnittelin perehtyväni synnytysasioihin lähempänä laskettua aikaa, jotten turhaan jännittäisi. Hyvin se muuten meni, mutta turhaan nöyristelin. Olisi pitänyt viestiä suoremmin mitä oma keho sanoi. Tuntui että ajelehdin tilanteessa.

Seuraava synnytys meni paljon paremmin, kun tajusin että MINÄ olen asiantuntija oman kehoni tuntemusten suhteen ja minulla on oikeus avata suuni jos joku toimenpide ei tunnu hyvältä tai en ymmärrä sen tarkoitusta. Ensimmäisessä synnytyksessä ei tullut juuri minkäänlaista suhdetta kätilöön, joka tuntui olevan vain lääkäreiden pikkuapulainen.

 

Olin valmistautunut henklisesti etsimällä tietoa kaikesta aiheeseen liittyvästä. Synnytyksen nopeus aiheutti tajunnan räjäyttävän kivun joka pysyi hallinnassa ilokaasulla, mutta se taas sekoitti pään niin totaalisesti että koko touhusta on aika leijuvat muistot. ponnistaessa kipu hävisi täysin mutta palasi imukupin takia. En ole koskaan tuntenut mitään niin järkyttävää!!! Ensikerralla toivon ettei imukuppia tarvita ja toivon pääseväni suihkuun tai sit et maskita annetaan huomattavasti laimeampaa ilokaasua tai pelkkää happea-ilmaa.