Siis tokihan nämä ovat jokaiselle henk.koht. määritelmiä usein. Mutta mitä mieltä olette? Mikä on kohtuullisen ja tavallaisen riitelyn määrä ja laatu?
Elän parisuhteessa jossa ei ole lapsia (vielä!). Rakastan miestäni, hänkin minua, mutta meillä on kovin riitaisa/väittelyherkkä suhde. Epäilyttää, kannattako tällaiseen suhteeseen lapsia tehdä. Muuten uskon mieheni kyllä kelpaavan hyvin isäksi.
Lähiaikoina olemme riidelleet/väitelleet lähes joka toinen päivä, vaikka suhteemme voi kai paremmin kuin koskaan. (Tosiaalta koska pohdinnassa on olleet häät/lapsi, se on ehkä herkempikin kuin aiemmin).
Riidan syy sattaa olla mikä tahansa, yleensä joko minä nalkutan miehen käytöksestä jonka koen kohtuuttomaksi tai mies suuttuu minulle jostain omasta mielestäni epäolennaisesta asiasta, kuten rätin puristamisesta kuivaksi (koomisinta on, että minähän täällä aina siivoan). Olemme olleet jo vuosia yhdessä, kolme vuotta asuneet kimpassa. Tämä käytännön arki on ollut aina tällaista. Nykyään olemme oppineet kuitenkin nauramaan asialle ja vitsailemaankin omilla vaateillemme.
Välillä on sitten huutoitkuraivaririitoja, ehkä noin kerran kuussa. Usein (ei aina!) humalassa, tosin oma tarkoitukseni on lopettaa oma juominen lähes kokonaan heti kun vauvaprojekti lähtee tosissaan liikkeelle (eikä jatkaa sitä enää odotuksenkaan jälkeen). Jos olemme yhdessä samoissa juhlissa, on tuloksena yleensä riita, jos kumpikin juo. Se on aika surkeaa, vaikka saammekin yleensä riidan sovittua. Yleensä minä en suostu enää puhumaan ja menen vaikka toiseen huoneeseen möksäämään tai sitten pyydän anteeksi. Yleensä vaihtelevan ajan kuluessa mies rauhoittuu ja pyytää anteeksi.
Omituisinta tässä on se, etten ikinä ole riidellyt muissa parisuhteissani näin, enpä juuri ollenkaan, vähäistä väittelyä lukuunottamatta. En yleensäkään riitele kenenkään kanssa, siis etenkään tuolla tavalla huutoriitele. Se on itselleni ihan vieras käyttäytymismalli, mutta on vahvistunut suhteen myötä, kun olen kokenut, että minun pitää puolustaa itseäni miehen pikkumaisilta ja kohtuuttomilta syytöksiltä (sellaisiksi ne koen). Mies ei taas ymmärrä mököttämistä tai riidan välttelyä, hänestä asia pitäisi "hoitaa" riitelemällä. Omassa lapsuudenperheessäni ei riidelty ikinä huutamalla (siis aikuiset), mieheni perheessä otetaan yhteen useinkin. Ja silti ihan pitävät toisistaan ja ovat onnellisia. Itse kuitenkin pelkään tehdä lapsia näin riitaisaan kotiin. Luulen, että lasten myötä ne riidan aiheet vaan lisääntyvät. En haluaisi antaa "riitelevää" mallia ja kokemusta lapselle.
Eilen oli tas riita, nyt vähän vaikeammasta aiheesta, eli tästä lapsenteosta. Riidoissa on tietenkin se hyvä puoli, että asiat tulevat oikeasti käsitellyiksi, vaikkakin usein aika inhottavalla tavalla. Mutta kissan kun nostaa pöydälle se on pakko siivota poiskin. Joskus vain tuntuu, että mieheni päämääränä on vain loukata minua (vaikka en koe olevani mitenkään herkkänahkainen, miestäni lähinnä ärsyttää kun en ärsyynny).
Tästä kaikesta huolimatta siis meillä menee ihan hyvin kaikki muut ajat, suhde on intohimoinen ja meillä on tosi hauskaa. Mutta riittääkö se?
Tulipa oman nanavan kaivamista tästä... Sorry.
Vastaanotetaan samanlaisia kokemuksia ja neuvoja, jos vain löytyy...?
Elän parisuhteessa jossa ei ole lapsia (vielä!). Rakastan miestäni, hänkin minua, mutta meillä on kovin riitaisa/väittelyherkkä suhde. Epäilyttää, kannattako tällaiseen suhteeseen lapsia tehdä. Muuten uskon mieheni kyllä kelpaavan hyvin isäksi.
Lähiaikoina olemme riidelleet/väitelleet lähes joka toinen päivä, vaikka suhteemme voi kai paremmin kuin koskaan. (Tosiaalta koska pohdinnassa on olleet häät/lapsi, se on ehkä herkempikin kuin aiemmin).
Riidan syy sattaa olla mikä tahansa, yleensä joko minä nalkutan miehen käytöksestä jonka koen kohtuuttomaksi tai mies suuttuu minulle jostain omasta mielestäni epäolennaisesta asiasta, kuten rätin puristamisesta kuivaksi (koomisinta on, että minähän täällä aina siivoan). Olemme olleet jo vuosia yhdessä, kolme vuotta asuneet kimpassa. Tämä käytännön arki on ollut aina tällaista. Nykyään olemme oppineet kuitenkin nauramaan asialle ja vitsailemaankin omilla vaateillemme.
Välillä on sitten huutoitkuraivaririitoja, ehkä noin kerran kuussa. Usein (ei aina!) humalassa, tosin oma tarkoitukseni on lopettaa oma juominen lähes kokonaan heti kun vauvaprojekti lähtee tosissaan liikkeelle (eikä jatkaa sitä enää odotuksenkaan jälkeen). Jos olemme yhdessä samoissa juhlissa, on tuloksena yleensä riita, jos kumpikin juo. Se on aika surkeaa, vaikka saammekin yleensä riidan sovittua. Yleensä minä en suostu enää puhumaan ja menen vaikka toiseen huoneeseen möksäämään tai sitten pyydän anteeksi. Yleensä vaihtelevan ajan kuluessa mies rauhoittuu ja pyytää anteeksi.
Omituisinta tässä on se, etten ikinä ole riidellyt muissa parisuhteissani näin, enpä juuri ollenkaan, vähäistä väittelyä lukuunottamatta. En yleensäkään riitele kenenkään kanssa, siis etenkään tuolla tavalla huutoriitele. Se on itselleni ihan vieras käyttäytymismalli, mutta on vahvistunut suhteen myötä, kun olen kokenut, että minun pitää puolustaa itseäni miehen pikkumaisilta ja kohtuuttomilta syytöksiltä (sellaisiksi ne koen). Mies ei taas ymmärrä mököttämistä tai riidan välttelyä, hänestä asia pitäisi "hoitaa" riitelemällä. Omassa lapsuudenperheessäni ei riidelty ikinä huutamalla (siis aikuiset), mieheni perheessä otetaan yhteen useinkin. Ja silti ihan pitävät toisistaan ja ovat onnellisia. Itse kuitenkin pelkään tehdä lapsia näin riitaisaan kotiin. Luulen, että lasten myötä ne riidan aiheet vaan lisääntyvät. En haluaisi antaa "riitelevää" mallia ja kokemusta lapselle.
Eilen oli tas riita, nyt vähän vaikeammasta aiheesta, eli tästä lapsenteosta. Riidoissa on tietenkin se hyvä puoli, että asiat tulevat oikeasti käsitellyiksi, vaikkakin usein aika inhottavalla tavalla. Mutta kissan kun nostaa pöydälle se on pakko siivota poiskin. Joskus vain tuntuu, että mieheni päämääränä on vain loukata minua (vaikka en koe olevani mitenkään herkkänahkainen, miestäni lähinnä ärsyttää kun en ärsyynny).
Tästä kaikesta huolimatta siis meillä menee ihan hyvin kaikki muut ajat, suhde on intohimoinen ja meillä on tosi hauskaa. Mutta riittääkö se?
Tulipa oman nanavan kaivamista tästä... Sorry.
Vastaanotetaan samanlaisia kokemuksia ja neuvoja, jos vain löytyy...?
Nämä jos menee tarpeeksi pitkälle ovat sellaisia jolloin jo opitusta käyttäytymismallista on yhä hankalampaa päästä irti. Ei ne riidat koskaan hauskoja ole ja jos niitä on liian tiheään, varmasti se vaikuttaa väleihin. Kannattaa kysyä itseltä haluaako jopa välien viilenemistä?