V
vierailija
Vieras
Haluan kirjoittaa läheisriippuvuudesta, sillä olisin itse toivonut nuorempana apua siihen, kuinka selättää läheisriippuvuus silloin, kun on kyse riippuvuudesta seurustelukumppaniin.
Kun olin 20-vuotias, sain diagnoosin riippuvaisesta persoonallisuudesta. Diagnoosia edelsivät monet tuskalliset vuodet, joiden aikana olin takertunut miehiin ennennäkemättömällä tavalla. Kaipasin jatkuvaa hoivaa ja huomiota, enkä kestänyt olla yksin. Muistan, kuinka en 18-vuotiaana voinut antaa silloiselle poikaystävälleni yhtään omaa aikaa, vaan makasin lattialla itkien ja henkeäni haukkoen aina, kun hän ilmoitti minulle, että haluaisi viettää yhden illan yksin omissa oloissaan tai vaikka kavereidensa kanssa. Se oli vain yksinkertaisesti liikaa minulle. Soittelin hänelle muutaman minuutin välein hysteerisenä, ja vaadin päästä hänen luokseen keskellä yötä, sillä en kestänyt olla yksin. Yksin oleminen tuntui sanoinkuvaamattoman tuskalliselta ja pelottavalta. Ehkä minä pelkäsin, että jos annan hänen olla hetken erossa minusta, hän huomaakin olevansa onnellisempi ilman minua, ja päättää sitten jättää minut.
Sama toistui kahdessa seuraavassa parisuhteessa. Takerruin mieheen, ristikuulustelin ja valvoin hänen menemisiään ja tulemisiaan. Olin valmis muuttamaan miehen luokse jo pari viikkoa suhteen aloittamisen jälkeen. Pelkäsin hylätyksi ja torjutuksi tulemista, ja odotin mieheltä samankaltaista hoivaamista, kuin mitä pieni lapsi odottaa äidiltään. Voitte varmaan arvata, että parisuhteeni kärsivät menettelystäni. Rakkaus on kuin kukka, jonka on saatava happea ja tilaa kasvaakseen ja kukoistaakseen. Minä halusin poimia ja omistaa, pitää vain itselläni piilossa muilta.
Kun tapasin nykyisen poikaystäväni, minun oli aluksi todella vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että hän on muusikko, ja saattaa työnsä vuoksi lähteä toisinaan keikalle ulkomaille, jolloin en välttämättä saa häneen yhteyttä useaan päivään. Se tuntui ensin todella pahalta. Olisin halunnut täyttää hänen kalenterinsa meidän yhteisellä ajallamme, ja olla hänen kanssaan joka hetki. Mieleni olisi tehnyt kieltää häntä lähtemästä ulkomaille keikalle. Kyselin häneltä hänen naispuolisista kavereistaan, ja olin mustasukkainen ja vailla kykyä luottaa. Jokaisen poikkisanan ja riidan jälkeen pelkäsin, ettei hän haluaisi nähdä minua enää ikinä. Mutta sitten jokin minussa muuttui. Tajusin aiheuttavani sekä itselleni, että kumppanilleni suunnatonta kärsimystä käytökselläni. Minusta tuntui, että en voisi enää jatkaa niin. Halusin itsenäistyä.
Asuin väliaikaisesti vanhempieni luona. Eräänä päivänä tuli puhetta siitä, että vanhempani olivat aikeissa laittaa asuntonsa myyntiin. Minun oli muutettava pois. Olisin voinut muuttaa poikaystäväni luokse, mutta päätin tehdä toisin. Hankin itselleni vuokra-asunnon kaupungin keskustasta. Poikaystäväni asuu maaseudulla kaupungin ulkopuolella, jonne viimeinen bussi kulkee joskus iltayhdeksän maissa. Vietin monta yötä yksin vuoteessani hammasta purren. Jos vain olisin kyennyt, olisin kernaasti kasvattanut siivet, ja lentänyt ilmojen halki poikaystäväni luokse aamuyön vaikeina ja yksinäisinä tunteina. Ajoittain oloni oli todella tuskallinen, ja yksinäisyys tuntui siltä, kuin olisi niellyt hitaasti myrkkyä, joka kalvaa elimistöäni sisältä päin.
Lopulta ihme tapahtui, ja opin ajan kanssa sietämään yksin olemista ja sitä, etten välttämättä pääse kiinni poikaystäväni kylkeen silloin, kun haluan. Minä tavallaan vain totuin.
Tein myös tietoisesti sen päätöksen, että en enää ristikuulustele poikaystävääni hänen menemisistään tai naispuolisista ystävistään. Minun piti sisäistää kantapään kautta se, että tehtäväni on valita seuraavista vaihtoehdoista:
1. Yritän kaikin tavoin turhaan ennaltaehkäistä poikaystäväni mahdollisen uskottomuuden tai sen, että hän jokin päivä haluaakin jatkaa eteenpäin elämässään ilman minua rinnallaan, jolloin joudun elämään jatkuvassa paineessa, stressissä ja tuskaisuudessa.
2. Yritän hyväksyä sen faktan, että parisuhteessamme saattaa jokin päivä tapahtua jotakin sellaista, joka satuttaa minua syvästi, mutta että on tärkeämpää elää tässä hetkessä, ja olla onnellinen siitä, mitä elämä pitää sisällään juuri nyt.
Päätin kohdata pelkoni hylätyksi, petetyksi ja satutetuksi tulemisesta, ja aloin elää tietoisesti tässä hetkessä siitäkin huolimatta, että en voi olla oikeasti varma mistään. Mutta kas kummaa, kaikkeen voi näköjään tottua. En voi enää sanoa olevani riippuvainen persoonallisuus. Yritän parhaani mukaan luottaa poikaystävääni, ja annan hänelle aikaa harrastaa omia menoja kavereidensa kanssa. Yksin oleminen ei enää ahdista. Nautin omasta ajasta ja tilasta. Kaikki tämä tosin vaati aivan käsittämättömän määrän aktiivista omien heikkouksien ja pelkojen työstämistä, mutta voin näin jälkikäteen sanoa koko työmäärän olevan pieni hinta mielenrauhasta.
Rakkaus on sitä, että on valmis päästämään toisen menemään, jolloin toinen voi palata takaisin niin halutessaan. Sitä se tosirakkaus on.
Kun olin 20-vuotias, sain diagnoosin riippuvaisesta persoonallisuudesta. Diagnoosia edelsivät monet tuskalliset vuodet, joiden aikana olin takertunut miehiin ennennäkemättömällä tavalla. Kaipasin jatkuvaa hoivaa ja huomiota, enkä kestänyt olla yksin. Muistan, kuinka en 18-vuotiaana voinut antaa silloiselle poikaystävälleni yhtään omaa aikaa, vaan makasin lattialla itkien ja henkeäni haukkoen aina, kun hän ilmoitti minulle, että haluaisi viettää yhden illan yksin omissa oloissaan tai vaikka kavereidensa kanssa. Se oli vain yksinkertaisesti liikaa minulle. Soittelin hänelle muutaman minuutin välein hysteerisenä, ja vaadin päästä hänen luokseen keskellä yötä, sillä en kestänyt olla yksin. Yksin oleminen tuntui sanoinkuvaamattoman tuskalliselta ja pelottavalta. Ehkä minä pelkäsin, että jos annan hänen olla hetken erossa minusta, hän huomaakin olevansa onnellisempi ilman minua, ja päättää sitten jättää minut.
Sama toistui kahdessa seuraavassa parisuhteessa. Takerruin mieheen, ristikuulustelin ja valvoin hänen menemisiään ja tulemisiaan. Olin valmis muuttamaan miehen luokse jo pari viikkoa suhteen aloittamisen jälkeen. Pelkäsin hylätyksi ja torjutuksi tulemista, ja odotin mieheltä samankaltaista hoivaamista, kuin mitä pieni lapsi odottaa äidiltään. Voitte varmaan arvata, että parisuhteeni kärsivät menettelystäni. Rakkaus on kuin kukka, jonka on saatava happea ja tilaa kasvaakseen ja kukoistaakseen. Minä halusin poimia ja omistaa, pitää vain itselläni piilossa muilta.
Kun tapasin nykyisen poikaystäväni, minun oli aluksi todella vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että hän on muusikko, ja saattaa työnsä vuoksi lähteä toisinaan keikalle ulkomaille, jolloin en välttämättä saa häneen yhteyttä useaan päivään. Se tuntui ensin todella pahalta. Olisin halunnut täyttää hänen kalenterinsa meidän yhteisellä ajallamme, ja olla hänen kanssaan joka hetki. Mieleni olisi tehnyt kieltää häntä lähtemästä ulkomaille keikalle. Kyselin häneltä hänen naispuolisista kavereistaan, ja olin mustasukkainen ja vailla kykyä luottaa. Jokaisen poikkisanan ja riidan jälkeen pelkäsin, ettei hän haluaisi nähdä minua enää ikinä. Mutta sitten jokin minussa muuttui. Tajusin aiheuttavani sekä itselleni, että kumppanilleni suunnatonta kärsimystä käytökselläni. Minusta tuntui, että en voisi enää jatkaa niin. Halusin itsenäistyä.
Asuin väliaikaisesti vanhempieni luona. Eräänä päivänä tuli puhetta siitä, että vanhempani olivat aikeissa laittaa asuntonsa myyntiin. Minun oli muutettava pois. Olisin voinut muuttaa poikaystäväni luokse, mutta päätin tehdä toisin. Hankin itselleni vuokra-asunnon kaupungin keskustasta. Poikaystäväni asuu maaseudulla kaupungin ulkopuolella, jonne viimeinen bussi kulkee joskus iltayhdeksän maissa. Vietin monta yötä yksin vuoteessani hammasta purren. Jos vain olisin kyennyt, olisin kernaasti kasvattanut siivet, ja lentänyt ilmojen halki poikaystäväni luokse aamuyön vaikeina ja yksinäisinä tunteina. Ajoittain oloni oli todella tuskallinen, ja yksinäisyys tuntui siltä, kuin olisi niellyt hitaasti myrkkyä, joka kalvaa elimistöäni sisältä päin.
Lopulta ihme tapahtui, ja opin ajan kanssa sietämään yksin olemista ja sitä, etten välttämättä pääse kiinni poikaystäväni kylkeen silloin, kun haluan. Minä tavallaan vain totuin.
Tein myös tietoisesti sen päätöksen, että en enää ristikuulustele poikaystävääni hänen menemisistään tai naispuolisista ystävistään. Minun piti sisäistää kantapään kautta se, että tehtäväni on valita seuraavista vaihtoehdoista:
1. Yritän kaikin tavoin turhaan ennaltaehkäistä poikaystäväni mahdollisen uskottomuuden tai sen, että hän jokin päivä haluaakin jatkaa eteenpäin elämässään ilman minua rinnallaan, jolloin joudun elämään jatkuvassa paineessa, stressissä ja tuskaisuudessa.
2. Yritän hyväksyä sen faktan, että parisuhteessamme saattaa jokin päivä tapahtua jotakin sellaista, joka satuttaa minua syvästi, mutta että on tärkeämpää elää tässä hetkessä, ja olla onnellinen siitä, mitä elämä pitää sisällään juuri nyt.
Päätin kohdata pelkoni hylätyksi, petetyksi ja satutetuksi tulemisesta, ja aloin elää tietoisesti tässä hetkessä siitäkin huolimatta, että en voi olla oikeasti varma mistään. Mutta kas kummaa, kaikkeen voi näköjään tottua. En voi enää sanoa olevani riippuvainen persoonallisuus. Yritän parhaani mukaan luottaa poikaystävääni, ja annan hänelle aikaa harrastaa omia menoja kavereidensa kanssa. Yksin oleminen ei enää ahdista. Nautin omasta ajasta ja tilasta. Kaikki tämä tosin vaati aivan käsittämättömän määrän aktiivista omien heikkouksien ja pelkojen työstämistä, mutta voin näin jälkikäteen sanoa koko työmäärän olevan pieni hinta mielenrauhasta.
Rakkaus on sitä, että on valmis päästämään toisen menemään, jolloin toinen voi palata takaisin niin halutessaan. Sitä se tosirakkaus on.