Kuinka se tapahtui? Keskenmenosi..

En löytänyt ketjua missä olisi vain kerrottu miten keskenmeno tapahtui.. Tässäpä omani, ois "kiva" kuulla toisten kokemuksia vertaistueksi itselle. Tässä mitään kivaa ole, tyhmästi kirjoitettu.

Sain yllätys plussan testiin marraskuun alussa pilllereistä huolimatta. Melkoinen shokki, mutta päätettiin heti että kolmas lapsi saa tulla. Jo viikossa ajatukset kääntyi "miten me pärjätään kauhusta", "ihanaa pikku pallero höpöttelyksi"..

Varhais ultrassa viikolla 6+ säikähdettiin kun alkiota ei ollutkaan! Elämäni pisin viikko piti odottaa uutta ultraa. Vahinko muuttui sillä viikolla epätoivoiseksi ajatukseksi, että älä ole kuollut, älä tule pois!! Viikolla 7+ kohdusta löytyi syke ja pieni alkio, joka ei kuitenkaan ihan vastannut viikkoja, mutta kun syke löytyi niin kaikki oli hyvin!

Ensimmäinen neuvola oli viikolla 10+6 ja siellä ei saatu kuulumaan doblerilla sykettä. Myös ultralla kohtu näytti tyhjältä ja kohtua painelemalla terveyde hoitaja totesi kohdun olevan liian pieni viikoille. Sain ajan äitipolille tarkempaan ultraan jo seuraavaksi aamuksi.

Koko yö meni valvoessa. Rukoillessa, itkiessä. Välillä mietin ketä rukoilen kun en usko. Päätin että uskon mihin vaan jos pieni vaan on elossa! Aamulla oli jo luovuttanut olo. Tein lähtöä polille kuin kuolemaan tuomittu viimeiselle aterialle. Pistin vielä eteisessä kädet ristiin ja pyysin isääni ja veljeäni jotka ovat kuolleet, ottamaan pikkuiseni vastaan ja pitämään siitä huolta.

Äitipolilla lääkäri ultrasi ja sanoi heti, että älä vaan katso. Ehdin katsoa. Ruudulla retkotti sikiö jalat ja kädet levällään,yksi jalka oli vähän irti. Lääkäri sanoi, että tämä on kuollut jo jokin aikaa sitten ja alkanut hajota. Tyhjennetään lääkkeellisesti ja alkoi tehdä sanelua. Hoitaja istui viereen ja alkoi selostaa milloin otan lääkkeen ja milloin seuraavan ja mitä sitten tapahuu, en kuullut enää mitään.. Päässä oli tyhjyys. Huoneen ulkona mietin mihin jätin auton ja miten nämä lääkkeet otettiin..Piti mennä takaisin ja kysyä uudelleen tablettien laitto. Yksi piti syödä heti ja menin vessaa sen ottamaan. Huomenna olisi jouluaatto. Piti lähteä ostamaan piirakat vielä!

Kotiin mennessä hain vielä kaupasta ruokia ja itkin kassalla ja koko matkan kotiin. Ja koko päivän kotona. Ja koko yön.. Aamulla päätin että nyt on lapsilla joulu ja iloitaan. Vein hautuumaalle kynttilän vauvallekkin, vaikka se vielä on sisälläni. En ole vuotanut, ei ole kipuja vielä.

Aamulla laitan kapselit emättimeen. Ohjeen mukaan siitä alkaa neljä tuntia kestävä runsas vuoto. Kipulääkettä on valmiina. Panacodia,tramalia ja Litalginia. Niitä oli jo valmiina kotona ennestään. On joulupäivä kun vauvani valuu vessan pönttöön. Kielsin miestä ettei tänne saa tulla vieraita, ei ketään!! Huomenna minä vuodan verta ja itken. itken kivusta ja itken pettymystä ja ikävää. Itken miksi tämä sattuu minulle, vaikka miksei sattuis? Sattuuhan se niin monelle muullekkin. Oisin vaan niiiiiin toivonut, että tämä olisi sattunut jollekkin toiselle, ei minulle, ei nyt..

En yritä uudelleen. Enhän edes halunut lasta. Siksi se kuolikin. Rangaistukseksi minulle kun en halunnut tätä heti! En unohda tätä koskaan.Se on minun kipuni jota kannan mukana aina. Vaikka se kipu hellittää, niin se ei unohdu.

On jouluaamu. Klo 05.45. Heräsin jo puoli kolmelta,vaikka menin vasta puoliltaöin nukkumaan. Pyörin sängyssä puoli kuuteen ja sitten rohkaisin mieleni. Vessaan ja kaksi tablettia emättimeen. kahvi on tippumassa ja kaksi panacodia ja 1 Litalgin odottaa sivupöydällä. Otan ne heti kun alkaa jomottaa. Kyllä pelottaa. Vielä ei tunnu miltään..

Klo 8 otin kaksi panacodia kun kivut alkoi. Menkka jomotusta, ei sen pahempaa, mutta otin nyt tuhtit lääkkeet ennenkuin kipu pahenee. Litalginikin meni varmuuden vuoksi. Kymmenen jälkeen tuli ensimmäinen tippa verta. Säikähdin, mutta pysyn ihmeen tyynenä. Klo 11 otan vielä yhden panacodin, koska kivut voimistuu. Edelleen verrattavissa kuukautiskipuun ei pahempaa. Otan lääkettä enemmän pelkoon että kipu voimistuum kuin oikeaan tarpeeseen. Vailla 12 tuntuu että on mentävä vessaan. Jotain valuu nopeaan ulos, painaa vatsaa kuin supistus, ei koske kuitenkaan. En tiedä miksi kiusaan itseäni, mutta laitan käden alle kun iso möykky valuu ulos. Verinen sikiöpussi tai istukka, en tiedä. Nyrkin kokoinen. Seassa valkoinen,hapras "juttu". Sikiö? En tiedä. Vedän kaiken alas pöntöstä.

Nyt se on ohi. Tuskin enää tulee isoja yllätyksiä. Vain verta ja hyytymiä. Lääkkeet oli aika vahvat, mutta kipujen suhteen pääsin sitten helpommalla. Ei ollut pahempaa kuin kukautis krampit, turhaa pelkäsin kipua. Veren vuoto on ihan hallinassa. Yö side riittää hyvin. Tunteeton olo. Väsyttää, ei muuta. Ei itkua,ei surua,ei vihaa,ei pettymystä, ei kertakaikkiaan mitään. Tyhjä kohtu,tyhjä mieli. Joskus ne tunteet vielä tulee sen tiedän. Suru joka pitää käydä läpi. Liekkö nyt joku shokki jonka avulla pääsee verisen osan yli, ettei ihminen sekoa ihan täysin. Vai joko itkin perjanataina niin paljon että kyyneleet loppui..

Onneksi kirjoitin tämän tänne. Ei kukaan ymmärrä jos ei ole samaa kokenut. En itsekkään pitänyt keskenmenoa niin suurena suruna, en ennen perjantaita. Se on kuolema. Jos ei oikean ihmisen, niin unelman. Aina voi yrittää uudestaan,mutta se ei ole sama asia. Oisin halunnut pitää juuri tämän heinäkuisen vauvan. Tämän unelman.

 

Voimia sulle tähän raskaaseen päivään, olen niin niin pahollani puolestasi.

Itse suren täällä juuri 2004 keskenmennyt, luen kirjoituksia joita olen tuolloin kirjoittanut, satutan itseäni - tyhmä minä. Mutta ehkä nyt on taas jostain syystä aika käydä läpi tätä keskenmenoa.

Enkä tosiaan osaa nyt sen tarkemmin käydä tuota keskenmenoa läpi, hienosti olet kirjoittanut tuosta omasta kokemuksestasi.
:hug:

* jää itkeskelemään *

 

Voimia oikein paljon! Itsellä enne omaa rakasta poikaa 2 kkm joista yksi tapahtui juuri niin että ultrassa rv 10 ei löytynyt enää sykettä vaikka rv 7 kaikki oli hyvin. Silloin oli 21.12 ja jouduin viettämään joulua kuollut pieni vielä kohdussa koska KOS ei tee tyhjennyksiä jouluna...Elämäni hirvein joulu. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tunnetta. Ei edes tullut itkupotkuraivaria vaan aivan mykkä suru. Voimia!!!

 

Mulla ensimmäinen raskaus oli kemiallinen. Itse tosin ajattelen sitä varhaisena keskenmenona ennemmin kuin kemiallisena raskautena. Olin lopettanut pillerit marraskuussa 2010 ja heti ensimmäisestä kierrosta tärppäsi. Oltiin aivan suunnattoman onnellisia ja yllättyneitä kun olimme saamassa esikoisemme. Plussatestin tein vähän ennen joulua. Samana päivänä alkoi kuitenkin tuhruvuoto. Päivien kuluessa se yltyi kunnon vuodoksi ja joulu meni itkiessä.

Tämän jälkeen oli yksi normaali kierto, jonka jälkeen olinkin taas raskaana. Raskausoireita oli vaikka mitä. Varhaisultra oli varattu viikolle 7+0. Siellä näkyi kuitenkin melkein viikon verran liian pieni alkio, jolla ei ollut sykettä. Sain kontrolliajan viikon päähän. Lääkäri yritti antaa toivoa ehdottamalla että ehkä raskaus on vain alkanut luultua myöhemmin. Tiesin kuitenkin, ettei se ollut mahdollista. Olin tikuttanut oviksen ja myös saanut raskaustestiin plussan melko ajoissa. Kontrollikäynnillä todettiinkin, että alkio ei ole kasvanut, vaan raskaus on keskeytynyt. Mies ei päässyt tälle käynnille mukaan. Koko kotimatkan ja loppupäivän vaan itkin. Pääsin polille 8+1, jossa vielä ultrattiin varmuuden vuoksi. Sain tyhjennyslääkkeet. Yhden otin sairaalalla suun kautta ja parin päivän päästä laitoin loput lääkkeet. Tyhjennys oli mielestäni helppo. Otin jo ennen cytotecejä Panacodia, ja kivut olikin melko vähäiset. Vuotoa tuli ekana päivänä paljon ja istuinkin melkeinpä vessassa sen päivän. Yhteensä vuotoa kesti viisi päivää. En mennyt mihinkään jälkitarkastukseen, kun kaikki tuntui olevan ihan kunnossa. Menkat tulikin viiden viikon kuluttua tyhjennyksestä.

Seuraavasta kierrosta tulin taas raskaaksi. Tänään rv 35+6. Jospa tämä nyt onnistuu.

 

Toivottu ja odotettu viitosemme antoi merkkejä tulostaan marraskuun puolessa välissä ja vapisevin sormin tein parit raskaustestit, jotka vahvistivat sen minkä jo tiesin. Meille tulee kesävauva!
Pian alkuoireet katosivat ja vasta viikolla 6+ alkoi ällötys ja pahoinvointi väsymyksen seuraksi. Huono olo lisääntyi, mutta silti olin koko ajan epäluuloinen raskautta kohtaan. Alavatsalla tuntui silloin tällöin kramppimaisia kipuja ja iltaisin sänkyyn asetuttuani tunsin painetta ja vahvaa tykytystä kohdun seudulla.

Kävin neuvolassa 8+3 ja kerroin lievistä masennusoireista, minkä raskaus toi tullessaan. Vaikka raskaus oli enemmän kuin toivottu, niin kummastelin mieleni reaktiota terveydenhoitajalle ja laitoimme pimeyden piikkiin ankeat fiilikset.
Väsymys oli suurimmillaan ja pahoinvointia lähes päivittäin.
Mies oli todella innoissaan ja jutteli vauvalle höpöjään ja puhui koko ajan tytöstä. Sanoin ettei voi olla tyttö, me teemme vain poikia, mutta mulla ei ollut minkäänlaista tunnetta sukupuolesta ja tuntui kuin en saisi muutenkaan yhteyttä koko raskauteen.

Emme olleet kertoneet lapsille, mutta vanhimmat arvasivat vuorotellen salaisuuden ja suunnittelimme ja haaveilimme mitä kaikkea pienen sisaruksen kanssa voisimme tehdä. Hekin toivoivat siskoa, jotta saisivat suojella häntä isommilta kiusaajilta ja huonoilta poikaystäviltä..

8+6, viikko ennen joulua tunsin sen niin selvästi. Olin pojan jääkiekkomatsissa ja housuihin lorahti jotain, valkkaria on lorahdellut jo pitkään, mutta tämä oli erilainen tunne. Tiesin satavarmana että se oli verta!
Juoksin hädissäni vessaan ja näinhän se oli; ruskea limainen klöntti. "Voi helvetti tämä oli nyt tässä" oli ensimmäinen asia mitä kuiskasin itselleni ja samantein lohduttelin itseäni, että kuopuksenkin kanssa vuosin verta ja kaikki päättyi hyvin..
Tungin housuihin paperia ja menin katsomaan pelin loppuun.
Mies tuli luokse ja naureskeli, että mitäs nyt aloit murjottaa. Sanoin että vuodan taas, hän kaappasi syliin ja lohdutteli että katso noihin rattaisiin. Siellä on vuoto, joka viime kerralla sai heti keskenmenodiagnoosin ja siinä se naureskelee.

Päätin, etten panikoi vielä. Katson mitä tuleman pitää. Illan aikana ei tullut enää mitään ja rauhotuin hieman.
Seuraavana aamuna pikkareissa oli taas tuhrua, vanhaa verta. Kelasin kaikki vaihtoehdot, toissailtainen seksi=kuivat limakalvot, istukka kohdunsuulla, menkkojen aika.. En halunnut antaa ajatusta keskenmenolle.

Soitin aikaa np-ultraan ja samalla kerroin vuodosta. Ja sain kehoituksen seurata tilannetta, ei kuulosta vakavalta. Keskustelimme pitkään ja puhelu rauhoitti hieman mieltä. Jatkoin normi arkea.
Siinä vaiheessa sanoin ensimmäisen kerran ääneen, etten halua huonoja uutisia ennen joulua. Heitin pienen rukouksen, että kävi miten kävi, niin vadta joulun jälkeen. En halua pilata lasten joulua huonoilla uutisilla.

Vuoto jatkui ja aika ajoin tunsin kramppimasta särkyä alavatsalla, mutta ihan hetken aikaa. Kun puuhastelin enemmän, vuotokin lisääntyi ja niinpä määräsin itseni lepoon ja valjastin kotijoukot ekstrahommiin.
Lisäksi kasvoilla kulmakarvojen liepeillä molemmin puolin nousi erittäin kipeät paukamat. Samat pisteet olivat olleet kipeät lähes koko raskauden ajan ja nyt ne olivat kosketusarat. Se oli viimeinen merkki, josta päättelin että kohdussa ei kaikki ole hyvin. Aloin surutyön mielessäni ja varauduin pahimpaan.

Kokeilin useampaan otteeseen kotidopplerilla, mutta vastassa oli vain syvä hiljaisuus.
Joulun pyhinä vuoto lisääntyi ja muuttui punaiseksi. Isoin hörppy tuli Tapanina, kun pidin kuopusta sylissäni ja hän jotenkin painoi alavatsaani. Verta tuli niin paljon, että pikkuhousunsuoja petti ja veri tuli housuista läpi. Tämän jälkeen tein päätöksen soittaa aamulla gynepolille ja pyytää päästä tutkittavaksi.
Mies oli toiveikas, itse olin varma totuudesta.. Pahoinvointikin oli lähes poissa

Soitin aamulla sairaalaan. Juttelin taas pitkät tovit hoitajan kanssa ja hän oli edelleen sitä mieltä, että vuoto on vaaratonta, koska kipuja ei ole. Mutta vasta kerrottuani kyseessä olevan viides lapsi ja mulla vaan hajoo pää miettiessä tätä koko ajan, hän antoi ajan seuraavalle aamulle

Anoppi tuli lapsenvahdiks ja menin lääkäriin. Vuotoa oli jo jonkin verran. Lääkäri lohdutteli ja kertoi vuotofaktoja. Kun kävin pöydälle, tuntui että maailma pimeni. Jännitti ihan hirveästi, lääkäri oli ihana symppis nuorehko nainen ja silitteli välillä jalkoja ja lohdutti ettei mitään hätää.

Ensin normi sisätutkimus, kohtu on hyvön kokoinen. Niinkuin tässä vaiheessa pitääkin jo olla..
Kurkkaus kohdunsuulle, verta näkyy joo, mutta kohdunsuu on kiinni. Muutamat näytteet.
Sitten ultra, käännän pääni pois, en halua nähdä..
Mutta seinällä, mihin käänsin katseeni, olikin peili js näin heti, että vauva on liian pieni viikoihin nähden. Eikä sykettä
Itku tuli ja hoin vain taukoamatta, mä niin tiesin tämän. Mä tiesin tämän.. Hoitaja tuli luo ja silitti olkapäätäni.
Lääkäri sanoo ettei koko vastaa viikkoja. Olisi 6+3.
Sanoin ettei ole mahdollista, mutta lääkäri sanoi vielä katsovansa eri suunnista josko saisi sykkeen näkyviin. Mutta sitten tovin jälkeen pahoitteli, että sykettä ei löydy.
Pukeuduin turtana ja keskustelimme jatkosta.

Lääkkeellinen tyhjennys joko kotona tai polilla. Valitsin polin tarkkailuhuoneen, kun pelkäsin lasten reaktiota jos tulisin kamalan kipeäksi.
Soitin suru-uutisen miehelle ja hän oli ihan murtunut. Hän oli varma, että kaikki olisi kunnossa. Koska viimeksikin oli..
Lohduttelimme toisiamme ja hän soitti äidilleen josko hän voisi jäädä vielä meille tyhjennyksen ajaksi

Hoitaja laittoi tabletit ja siitä alkoi odottelu. Neljän tunnin aikana ei tapahtunut mitään ja kun kuulin juteltuani miehen kanssa, mitä älyttömyyksiä anoppi on taas ladellut tilanteestamme, päätin lähteä kotiin.

Kotona alkoi pian tapahtua. Tunsin ensimmäisen hulahduksen ja menin vessaan.
Istuessani katsoin siteeseen ja siinä hän oli. Niin pienenpieni enkelimme.
Pieni istukka, jossa oli kiinni joku isompi riekale, pätkä napanuoraa, joissa näkyi verta suonissa ja sen päässä vaalea möhkäle, josta lähti hahtuvia.. Kädet ja jalat? Koko setti olisi mahtunut peukalon kynnelle.
Otin kaiken pumpulipuikolla paperille ja taittelin sen paketiksi ja vein roskiin.

Sen jälkeen alkoi vuoto ja puolen tunnin ja kolmen yösiteen jälkeen luovutin ja taittelin kylpypyyhkeen vaipaksi.
Nyrkin kokoisia klimppejä tuli joka kerta kun nousin pystyasentoon ja pyyhkeitä kului. Lapset olivat huolissaan ja suruissaan ja yksi poti kovaa mahakipua.
Jossain vaiheessa aloin epäillä verimäärää ja kun heikotus iski, niin alkoi jo hieman pelottaakin.
Väsymys silti voitti ja menin nukkumaan.
Kipuja ei ollut koko iltana

Aamulla ylösnoustua meinasi lähteä taju. Olin todella heikossa hapessa ja hädintuskin sain pikkumiehen aamutoimet hoidettua. Otin tv:n hoitoavuksi ja lepäsin, join ja söin. Onneksi vuotoa ei oikeastaan enää ollut nimeksikään.
Hoitaja soitti päivällä ja kyseli kuulumisia. Pyysi näytille jos heikotus vielä jatkuu, muuten lepoa ja lisärautaa heti.

Seuraavana yönä alkoivat painajaiset. Etsin tyhjästä jättiroskiksesta lastani.
Olin eksynyt jonnekin, enkä löytänyt perille. Heräsin kolahdukseen ja päänsärkyyn
Aamuteellä istuessani kaduin nyytin laittoa roskiin ja juoksin roskikselle pelastaskseni sen ja haudatakseni liljapenkkiin..
Roska-auto oli käynyt jo, se oli se kolahdus mihin heräsin.. Itkin hetken ajatukselle, että nyytti on roskalavalla kaiken seassa, tai kaatopaikalla..

Tästä on suunta vain eteenpäin. Kun en vielä tiennyt varmuudella tilannetta kohdussani, ajattelin ettei enää koskaan.
Mutta tämä pieni lähti varmasti hakemaan meidän pikkuista, jonka on tarkoitus tulla perille asti
Luojan kiitos tälle äijäköörille, joka jaksaa paijata ja lohduttaa surevaa äitiä ja vaimoa. Ja nyt itsekin jaksaa lohduttaa takaisin..

Ajattelen vain, että miten äidinvaisto voi olla niin vahva, että tiesin tämän.
Masennus suojasi liialta ilolta, yhteys vauvaan puuttui, lisäksi fyysiset oireet, vihjeet, että joku on vialla ja puuttuvat/kadonneet raskausoireet. Vaikka joka raskaus on erilainen, niin..

Lievää pahoinvointia vielä on, mutta nuo kulmien kipeät heijasteet katosivat toissapäivän jälkeen kokonaan

 

Lääkäri siis totesi kkm:n rv 10+1

 

Marraskuun alussa tein raskaustestin, kaksi viivaa.. Olin kolmatta kertaa raskaana, edellisestä synnytyksestä oli kymmenen vuotta aikaa. Olimme yrittäneet lasta nykyisen mieheni kanssa vuoden ajan ja nyt se onnistui. Valtava väsymys ja pahoinvointi alkoivat heti. Kestin sen, olinhan raskaana, jota tuskin uskoin todeksi. Kävin neuvolassa 9+3. Sydänääniä ei kuunneltu vielä silloin. Alkoi 12. raskausviikko ja totesin ääneen, että töiden jälkeen en enää ottanutkaan päiväunia ja pahoinvointi oli kadonnut lähes kokonaan. Sitten töissä kipristeli vatsaa, ei kummempia. Tulin kotiin ja vatsaa alkoi taas hieman jomottaa, vessakäynti ja kauhistus.. verenvuotoa vähän. Yö meni nukkuessa ja vuoto jatkui. Aamulla menin tk:een. Päivällä sain ajan lääkärille, joka tutki ultraäänellä kohdun tilannetta, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Minut passitettiin sairaalaan, oli jo iltapäivä. Käytävää kulkiessani gynekologin huonetta kohti, tunsin kaiken valahtavan pois.. Housuista löytyi jotain, joka sai ajatukseni sumenemaan.. Minut tutkittiin heti, todettiin kohdussa olevan vielä raskausmateriaalia. Jäin yöksi osastolle. Kohtu tyhjeni lääkkeillä riittävästi, kaavintaa ei tarvinnut tehdä ja minut laitettiin kotiin. Seuraavana päivänä piti mennä töihin. Fyysisesti jaksoin, mutta henkisesti oli tyhjä olo. Itketti ja itkettää edelleen, aikaa on kulunut vähän yli kaksi viikkoa. Vuodan edelleen, hemoglobiini oli sairaalassa 100, väsyttää.. Kukaan ei kysynyt sairaalassa miten henkisesti jaksan. Tapaus oli minulle karmea kokemus, jota tuskin tajuan vieläkään. Heti pitäisi olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.. Minulla on kuitenkin suru ja ikävä. Menetin jotain. Selviän kyllä, mutta nyt on vielä niin paha olla. Kaikille saman kokeneille toivon voimia ja jaksamista, enkeleitä.

 

Liityin reilu viikko sitten heinäkuun vauvojen 2012 palstalle. Meille oli hyvin tuoreeseen suhteeseen tulossa täysin yllätyksenä leijonavauva, vahinko, mutta maailman ihanin sellainen. Kaiken käytännön murehtimisen keskellä olimme molemmat todella onnellisia pikkuisesta. Jouluaattoa edeltävällä viikolla kävimme jännittyneinä alkuraskauden ultrassa ja mies kuiskasi minulle äänettömästi rakastan sinua kun ruudulla näkyi pienen sydämen pompottelu. Meni joulu, ensimmäinen neuvolakäynti ja uusivuosi, jäimme odottelemaan kutsua np-ultraan.

Sunnuntaina, viikolla 10+6 alkoi pieni tihkuvuoto. Olimme pyörineet peiton alla ahkerasti, joten en osannut siitä kovasti huolestua, mutta murehdin vaimeita menkkakipujen tyylisiä kipuja, jotka alkoivat illalla. Sama jatkui maanantaiaamuna, ja sitten tuli jo vähän verta, kirkasta punaista. Pala nousi kurkkuun ja soitin kättärille. Sanoivat että koska kipuja on, kannattaa lähteä käymään. 2 tunnin odotuksen jälkeen pääsimme lääkärille, joka ensin kyseltyään sanoi että tuntemukset voivat olla ihan normaaleja, mutta tarkastetaan tilanne. Näyttö käännettiin meistä poispäin ja kun lääkäri hiljaa jatkoi tutkimusta sanomatta mitään, tiesin että kaikki on ohi Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri sanoi pehmeästi sanat, joita en ikinä unohda. Valitettavasti täällä ei näy sykettä. Paha olo ryöpsähti lävitse, itku tuli väkisin, vaikka yritin ajatella muuta. Pieni vastasi viikkoja 8, joten olin kantanut häntä mukanani kuolleena jo kolmisen viikkoa.

Puin päälleni, sain valita lääkkeellisen käynnistyksen tai kaavinnan. Valitsin lääkkeet. Istuimme käytävällä odottamassa hoitajalle pääsyä, itkin valtoimenaan miehen halatessa enkä jaksanut välittää muista potilaista. Saimme ohjeet ja lääkkeet. Kotona odotti 8-vuotias, jolle minun piti asia jotenkin selittää, näytin niin itkeneeltä. Sanoin että masussani on ollut pieni vauvan alku, joka ei sitten olekaan jaksanut kasvaa. Ja siksi olen surullinen ja vatsa kipeänä.

Otin lääkkeet iltapäivällä, ensin kipulääkkeet, puolen tunnin kuluttua 2 tablettia kielen alle sulamaan, 10 min päästä toiset 2. Neljän tunnin kuluttua, miehen juuri ehdittyä töistä kotiin alkoi vuoto. Ensin tuli lapsivesi ja limatulppa. Pelkäsin näkeväni pikkuisen, ja ehkä näinkin, pieni valkoinen, kuin hiutale. Sitten alkoi järkyttävä verenvuoto ja lähes nyrkin kokoisia hyytymiä tuli holisemalla seuraavat 6 tuntia, tunnin välein. Ja supistukset, jotka tuntuivat joka solussa kipulääkkeistä huolimatta. Yöksi rauhoittui, ja sain nukuttua osan yötä.

Seuraavat 2 päivää kotona itkemässä, nyt taas töissä. Ulospäin näytän kai samalta. Sisällä on kaikki muuttunut. Tuntuu oudolta ja tyhjältä, sunnuntaina herätessäni huokaisin onnellisena miehelle, että meille tulee vauva. Yhtäkkiä kaikki muuttui, kuoli pois. Haaveet ja toiveet, pitkäaikaiset unelmat. Kaikki sanovat että et ole vielä niin vanha, ettekö voisi yrittää uudelleen. Totta. Mutta minä olisin niin halunnut juuri tämän pienen ihmeen, rakkaudesta alkunsa saaneen, heinäkuun pienen leijonan.

 

Tein yllättäen positiivisen raskaustestin marras-joulukuun vaihteessa. Olo oli ihan uskomaton. Nuorin lapsi oli vasta alle 8kk. Koska en tiennyt yhtään milloin vauva oli saanut alkunsa, menin alkuraskauden ultraan joulukuun alussa. Kohdusta löytyi sikiö joka vastasi viikkoja 7+3 ja sydän löi. Lasketuksi ajaksi saatiin heinäkuun loppu.

Neuvolaan pääsin rv 9 tienoilla. Laitettiin sydänäänikontrolli vielä viikolle 10+4. Siellä ei sitten sydänääniä enää saatu kuulumaan joten varasin ajan jälleen yksityiselle ultraan. Lääkärin kauan tutkittua hän totesi että kohdussa on kyllä sikiö muttei sykettä. Vauva vastasi kooltaan 11 viikkoa. Maailmani pysähtyi siihen tutkimuspöydälle. Näin itsekin ultraruudusta että pieni ihmisen alku on ihan eloton. :'(

Sain lähetteen äitipolille missä minut ultrattiin vielä kertaalleen ja löydös oli sama, menehtynyt sikiö. Sain ensimmäisen lääkkeen lopettamaan istukan toiminta ja ajan keskeytykseen kahden yön päähän. Seuraava päivä meni itkiessä. Oli kurja mieli kantaa vielä päivä kuollutta vauvaa mahassaan. Yöllä alkoikin lapsivedet valua ulos. Aamulla vietiin lapset (3kpl) hoitoon ja miehen kanssa suunnattiin osastolle. Olin todella surullinen ja itkuinen, pian kaikki olisi ohi.

Ensimmäiset lääkkeet kohdunsuulle laitettiin klo 8, sain myös kipulääkityksen. Seuraavat lääkkeet suun kautta klo 11 jonka jälkeen vuodin erittäin paljon ja sikiö tuli ulos. Viimeinen lääkitys klo 14 ja loppu-ultra klo 16 jolloin lääkäri totesi kohdun tyhjentyneen hyvin. Kaiken kaikkiaan kivut olivat siedettäviä koko päivän ajan. Henkinen puoli onkin ollut koetuksella. Välillä tulee niin kova ikävä vauvaa ja raskautta.

Keskeytyksestä on nyt viikko. Vuodan edelleen mutta vähenemään päin. Mieli on aika ajoin erittäin surullinen vaikka hyviäkin hetkiä on jo seassa. Mietin itsekseni että koskahan mieli on normaali? Oli yllätys kuinka paljon keskenmenoa voikaan surra vaikka vauva ei valmis olekaan.

 

Minulla on takana 4 keskenmenoa, joista jokainen on täysin erilainen. Kun mieheni kanssa aloimme yrittämään vauvaa, tulin 3. yk:sta raskaaksi.

Alussa vähän väsytti ja kerran tuli rusehtavaa vuotoa, mutta kaikki vaikutti olevat hyvin. Raskaus oli todella oireeton ja siksi minua pelotti, että jotain vialla, mutta neuvolassa vakuutti, että jollain raskausoireet eivät vain ole vahvat. rv 8+3 alkoi vuoto tuhruttamalla muuttuen muutamassa tunnissa veriseksi, menimme sairaalaan, jossa ultratessa sikiö tuli ulos. Lääkäri esitteli sen meille jostain kumman syystä. Tämä keskenmeno oli kaikista pahin, koska sitä vauvaa oli niin pitkään kuitenkin toivottu vaikka ei kauaa ehditty yrittämään. Kun kotona ei ollut lapsia, asiaa ehti oikeasti murehtia ja surra. Aloimme heti yrittää uudestaan, mutta kun uutta raskautta ei alkanut, hakeuduimme lapsettomuusklinikalla. Pyysimme kaikki mahdolliset testit, jolla seuraava raskaus voitaisiin "pelastaa". Hyytymistekijät minulla oli ok, mutta vasta-aineet olivat hieman koholla. Lääkäri selitti, että kehoni ns. hylkii vierasta kudosta mikä voi aiheuttaa ettei alkio pääse kiinnittymään tai sitten aiheuttaa keskenmenon. Päätettiin tehdä ovulaation induktio eli avuksi clomifen+pregnyl+lugestron ja prednisol (kortisoni) auttaa kiinnittymään ja ehkäisemään km:a. Toisesta yk:sta sai sitten alkunsa esikoisemme, jälleen todella oireeton raskaus, joten pelko perseessä koko ajan.

Imetyksen loputtua päätimme alkaa yrittämään toista, ovulaatio tuntui tosi hyvin, joten tulin samantien raskaaksi. Soitin lapsettomuusklinikalle, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että kun raskaus oli alkanut niin helposti niin lääkkeitä ei tarvitse, no keskenhän meni taas rv 6+3, alkoi tuhrulla ja muuttui veriseksi vuodoksi muutamassa tunnissa. Tämä keskenmeno ei tuntunut niin pahalta, kotona oli alla 1 v, joka piti kiireisenä ja raskaus oli alkanut niin nopeasti. Jälkitarkastuksessa, huomattiin jo kypsä munarakkula, joten päätettiin yrittää raskautta suoraan, avuksi otettiin lugestron ja prednisol ja siitä raskaudesta syntyikin kuopuksemme. Raskaus aika ihan erilainen kuin aikaisemmin, pahoinvointi rv 16 asti.

Kuopuksen jälkeen laitatin kierrukan. Kesällä 2011 päätimme kuitenkin, että haluaisimme 3. lapsen. Sain prednisol ja lugestron reseptin valmiiksi, mutta olinkin tullut raskaaksi viikko kierrukan poistosta, mutta heti raskauden alusta hematooma vuoteli, joten luulin menkoiksi enkä tajunnut raskautta. Rv 6 tajusin ovulaatiotesteistä raskauden ja aloitin prednisol-lääkityksen. Mutta liian myöhään, hematooma vuoteli pitkin raskautta, mutta alkiolla kuitenkin sykkeet ja kaikki hyvin 9+3. Olin todella pahoinvoiva, joten jotenkin toivoin että raskaus kestäisi. Sain määräyksen lopettaa prednisolin ja 9+5 ultrassa huomattiin sykkeiden loppuneen. Sain keskeytyslääkkeet kotiin, 4 tuntia laitosta, tuli sikiön kädet ja toinen jalka ulos, mutta ei kunnon vuotoa. 3 päivää lääkkeistä alkoi vuotokin ja ultrassa kohtu vaikutti tyhjältä.

10 viikkoa kuitenkin kesti, että hcg laski neutraaliksi ja pääsi ovulaatio tapahtumaan, taas tulin raskaaksi siitä. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että kun nykyisin tulen raskaaksi niin helposti, ei tarvita lääkitystä. No taas alkoi hematooma vuotelemaan heti, mutta ultrassa kuitenkin 6+3 kaikki hyvin ja alkion sydän löi, pahoinvointikin alkoi vaikka muuten aika oireeton raskaus. rv 7+4 menin ultraan ja huomattiin, että syke loppunut koon mukaan edellisenä päivänä. Tyhjennyslääkkeet sain kotiin ja 4 tuntia lääkkeistä tuli sikiöpussi ulos, jossa alkio sisällä. Pientä vuotoa vaan, 3 päivää sen jälkeen alkoi kunnon vuoto joka jatkuu edelleen. Ultraava lääkäri oli sitä mieltä, että ongelma on ollut juurikin tuossa prenisolin puute näissä edellisissä raskauksissa eli kiinnittymisessä tulee ongelmaa, joka aiheuttaa hematooman. Nyt siis oikeasti ottaa päähän tuon meidän hoitavan lääkärin toiminta, jonka mielestä lääkettä en enää tarvinnut ja se on nyt maksanut meille 2 raskautta...Voihan olla ettei syy ole siinä, mutta ajateltiin nyt yrittää vielä pari kuukautta uutta raskautta, jossa lääkkeen otan käyttöön. Jos siitä tulee onnistunut raskaus, niin siinä sen sitten näkee.

 

Keskenmeno.... Sain kauan odotetun plussan viime syyskuun lopulla. Alkuraskauden ultrassa vk 8+0 kohdusta löytyi sikiö joka vastasi vk 6+2 ja pienen sydän sykki. Mietin kuinka sikiö oli noin paljon luultua pienempi, mutta lääkäri sanoi sen olevan aivan normaalia minun kohdalla koska kiertoni on todella epäsäännöllinen.

Raskausoireitakin löytyi, kova väsymys ja oksentelua (kuten esikoisestakin) joten olin positiivinen, joskin jokin vaivasi mieltäni "normaalia" enemmän.
NP-ultrassa vk13 menkoista ja 11+2 varhaisultrasta, kohdussa ei näkynyt kuin pienen pieni "möykky" pelkkää mustaa tyhjyyttä....
koko vastasi vk 6+6 eli oli mennyt kesken heti alkuraskauden ultran jälkeen.
Joten kroppani oli pistänyt kunnolla hanttiin, eikä antanut periksi sille ettei meille kevät vauvaa tulekaan, koska oireita oli ja minkäänlaista vuotoa ei ollut.

Lääkkeellinen tyhjennys aloitettiin, ekan pillerin sain siellä ja tarkoituksena oli mennä osastolle seuraavana päivänä "lopulliseen" tyhjennykseen. Lääkäri ei halunnut ottaa riskiä esikoisen sectioarven kanssa ja halusi minut päiväksi osastolle.
Noh loppujen lopuksi jo sinä iltana palasin osastolle kovien kipujen ja vuotojen kanssa jossa vietinkin sitten kokonaiset viisi päivää joista neljänä päivänä koitettiin lääkkeellisesti saada kohtu tyhjenemään, mutta lopuksi jouduin viidentenä päivänä kaavintaan kun kaikki ei ollut siltikään tullut pois, eli niinkuin sanoin jo aikaisemmin kroppa ei näköjään suostunut antamaan periksi....

Kotiin päästyäni olin aivan rikki, mun ei ole helppo tulla raskaaksi ja toista lasta oli odotettu kuitenkin jo melkein 2 vuotta ja nyt kävi näin.. En tiennyt mitä tekisin, halusin unohtaa asian ja niinkai osittain teinkin... En halunnut puhua koko asiasta enempää kuin oli pakko, sanoin miehelle pari iltaa itkettyäni että kaikki on okei, ei tässä mitään, jatketaan elämää, eikä puhuta tästä enää...

Se miksi kirjoitan tätä nyt, johtuu siitä että kuulin tänään miehen serkun saavan vauvan, LA on sama kun meillä olisi ollut..... Itken, olo on entistä tyhjempi, nyt en voi lakata miettimästä, että miksi juuri minä? Mikä tarkotus tällä muka oli? Eli selvästikään en ollut asiaa käsitellyt loppuun vaan olen halunnut vain unohtaa... Miten tästä eteenpäin? onko tyhmää surra tätä tässä vaiheessa? Ja koska tästä pääsee yli?

Olen onnellinen tietysti siitä että saan olla äiti yhdelle ihanalle lapselle, mutta minulla olisi riittänyt rakkautta kahdellekin lapselle :heart:


"Vaikka pitäisi niin itke en
Kun hautaan (kuolleena syntyneen)
Unelman jostain siitä
Mikä rakkaudeksi piirrettiin"

Eniten tykkään tässä biisissä juuri tuosta kohdasta "unelman jostain siitä mikä rakkaudeksi piirrettiin" Se kuvaa mun mielestä hyvin tätä olo tilaa....

 

Kovasti toivon voimia sulle AliceInWonderland!! :hug:
Samaa mietin minäkin, koska tästä pääsee yli?
En olisi koskaan ennen tätä omaa keskenmenoa voinut kuvitella miten paljon se sattuu.
Eilen tuli postissa neuvolakortti sairaalasta. Se taas laittoi miettimään.

 

Ensimmäinen keskenmenoni tapahtui spontaanisti raskausviikolla 5 syyskuussa 2010. Kovista vatsakivuista ja verenvuodosta tiesin heti mistä on kyse. Keskenmeno alkoi illalla ja kävimme seuraavana aamuna vielä varmistamassa asian sairaalassa ultrassa; keskenmeno. Lasta oli yritetty vuosi ja pettymys oli valtava. Pääsin kuitenkin asiasta yli melko pian ajattelemalla, että nyt ainakin olin raskautunut. Lisäksi ajattelin lääkärin sanoja, että keskenmenon jälkeen usein raskautuu helposti. Ajattelin siis, että ei se mitään, kyllähän näitä sattuu ja kohta olen jo uudestaan raskaana.

Kuukaudet lähtivät kulumaan eikä uusi raskaus alkanut. Kävimme tutkimuksissakin ja olimme juuri aloittamassa hoitoja, kun raskaustesti näytti plussaa syyskuussa 2011. Keskenmenosta oli kulunut vuosi. Pelkäsin, että raskaus menee jälleen kesken, mutta voitin pelon ajattelemalla, ettei meillä voi olla nin huono tuuri, että tulisi toinen keskenmeno. Raskaus oli jälleen oireeton, kuten viimeksikin. Alkuraskauden ultrassa viikolla 7 kaikki oli kunnossa ja aloin iloita, että meille tulee vauva. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä rv11 neuvolantäti ei saanut sydänääniä kuulumaan. Sanoi, ettei siinä vaiheessa välttämättä kuulu. Olin kuitenkin itse todella huolissani ja sain seuraavalle päivälle ultra-ajan. Ultrassa tiesin heti, ettei kaikki ole kunnossa - sikiö oli liian pieni eikä liikkunut. Vauvamme kehitys oli loppunut viikolla 8 eli pian varhaisultran jälkeen, keskeytynyt keskenmeno siis. Tuolloin oli perjantai, sain valmistavat lääkkeet kotiin ja maanantaina menisin sairaalaan tyhjennykseen. Viikonloppu oli kamala, tiesin että mahassani oli kuollut "vauvamme" - toisaalta olin yhä raskaana, toisaalta taas en. Maanantaina menimme heti aamulla sairaalaan ja sain tyhjennyslääkkeet. Ei vaikutusta, vain valtaisat vatsakivut, vaikka sain reilusti särkylääkkeitäkin. Muutaman tunnin odottelun jälkeen emättimeen laitettiin toinen samanmoinen lääkesatsi. Ja taas odoteltiin. Piti kävellä ympäri sairaalaa ja hyppiä ja juosta, josko sitten keskenmeno käynnistyisi. Lopulta verenvuoto alkoi. Olin viikon sairaslomalla työstäni lasten parissa. Olin vihainen, katkera, surullinen, masentunut... Lueskelin paljon netistä keskenmenotarinoita ja muunmuassa kaksplussasta löytämiäni runoja luin monta kertaa päivässä ja itkin ja itkin ja itkin.

Tästä on nyt muutama kuukausi aikaa. Olen taistelijaluonne ja vaikka keskenmenot ovat satuttaneet pahasti ja olen ajatellut, etten enää jaksa, niin melko pian toisen keskenmenon jälkeen päätin, että kyllä meille se lapsi vielä tulee. Yritän myös ajatella, että kaksikin keskenmenoa on vielä ihan normaalia. Vielä en ole raskaana. Suurin pelkoni ei enää ole että mitä jos en tulekaan raskaaksi, vaan se että jos tulen raskaaksi niin miten raskaus etenee. En usko, että voin nauttia ja iloita mahdollisesta tulevasta raskaudesta ennenkuin vauva on elävänä sylissäni.