En löytänyt ketjua missä olisi vain kerrottu miten keskenmeno tapahtui.. Tässäpä omani, ois "kiva" kuulla toisten kokemuksia vertaistueksi itselle. Tässä mitään kivaa ole, tyhmästi kirjoitettu.
Sain yllätys plussan testiin marraskuun alussa pilllereistä huolimatta. Melkoinen shokki, mutta päätettiin heti että kolmas lapsi saa tulla. Jo viikossa ajatukset kääntyi "miten me pärjätään kauhusta", "ihanaa pikku pallero höpöttelyksi"..
Varhais ultrassa viikolla 6+ säikähdettiin kun alkiota ei ollutkaan! Elämäni pisin viikko piti odottaa uutta ultraa. Vahinko muuttui sillä viikolla epätoivoiseksi ajatukseksi, että älä ole kuollut, älä tule pois!! Viikolla 7+ kohdusta löytyi syke ja pieni alkio, joka ei kuitenkaan ihan vastannut viikkoja, mutta kun syke löytyi niin kaikki oli hyvin!
Ensimmäinen neuvola oli viikolla 10+6 ja siellä ei saatu kuulumaan doblerilla sykettä. Myös ultralla kohtu näytti tyhjältä ja kohtua painelemalla terveyde hoitaja totesi kohdun olevan liian pieni viikoille. Sain ajan äitipolille tarkempaan ultraan jo seuraavaksi aamuksi.
Koko yö meni valvoessa. Rukoillessa, itkiessä. Välillä mietin ketä rukoilen kun en usko. Päätin että uskon mihin vaan jos pieni vaan on elossa! Aamulla oli jo luovuttanut olo. Tein lähtöä polille kuin kuolemaan tuomittu viimeiselle aterialle. Pistin vielä eteisessä kädet ristiin ja pyysin isääni ja veljeäni jotka ovat kuolleet, ottamaan pikkuiseni vastaan ja pitämään siitä huolta.
Äitipolilla lääkäri ultrasi ja sanoi heti, että älä vaan katso. Ehdin katsoa. Ruudulla retkotti sikiö jalat ja kädet levällään,yksi jalka oli vähän irti. Lääkäri sanoi, että tämä on kuollut jo jokin aikaa sitten ja alkanut hajota. Tyhjennetään lääkkeellisesti ja alkoi tehdä sanelua. Hoitaja istui viereen ja alkoi selostaa milloin otan lääkkeen ja milloin seuraavan ja mitä sitten tapahuu, en kuullut enää mitään.. Päässä oli tyhjyys. Huoneen ulkona mietin mihin jätin auton ja miten nämä lääkkeet otettiin..Piti mennä takaisin ja kysyä uudelleen tablettien laitto. Yksi piti syödä heti ja menin vessaa sen ottamaan. Huomenna olisi jouluaatto. Piti lähteä ostamaan piirakat vielä!
Kotiin mennessä hain vielä kaupasta ruokia ja itkin kassalla ja koko matkan kotiin. Ja koko päivän kotona. Ja koko yön.. Aamulla päätin että nyt on lapsilla joulu ja iloitaan. Vein hautuumaalle kynttilän vauvallekkin, vaikka se vielä on sisälläni. En ole vuotanut, ei ole kipuja vielä.
Aamulla laitan kapselit emättimeen. Ohjeen mukaan siitä alkaa neljä tuntia kestävä runsas vuoto. Kipulääkettä on valmiina. Panacodia,tramalia ja Litalginia. Niitä oli jo valmiina kotona ennestään. On joulupäivä kun vauvani valuu vessan pönttöön. Kielsin miestä ettei tänne saa tulla vieraita, ei ketään!! Huomenna minä vuodan verta ja itken. itken kivusta ja itken pettymystä ja ikävää. Itken miksi tämä sattuu minulle, vaikka miksei sattuis? Sattuuhan se niin monelle muullekkin. Oisin vaan niiiiiin toivonut, että tämä olisi sattunut jollekkin toiselle, ei minulle, ei nyt..
En yritä uudelleen. Enhän edes halunut lasta. Siksi se kuolikin. Rangaistukseksi minulle kun en halunnut tätä heti! En unohda tätä koskaan.Se on minun kipuni jota kannan mukana aina. Vaikka se kipu hellittää, niin se ei unohdu.
On jouluaamu. Klo 05.45. Heräsin jo puoli kolmelta,vaikka menin vasta puoliltaöin nukkumaan. Pyörin sängyssä puoli kuuteen ja sitten rohkaisin mieleni. Vessaan ja kaksi tablettia emättimeen. kahvi on tippumassa ja kaksi panacodia ja 1 Litalgin odottaa sivupöydällä. Otan ne heti kun alkaa jomottaa. Kyllä pelottaa. Vielä ei tunnu miltään..
Klo 8 otin kaksi panacodia kun kivut alkoi. Menkka jomotusta, ei sen pahempaa, mutta otin nyt tuhtit lääkkeet ennenkuin kipu pahenee. Litalginikin meni varmuuden vuoksi. Kymmenen jälkeen tuli ensimmäinen tippa verta. Säikähdin, mutta pysyn ihmeen tyynenä. Klo 11 otan vielä yhden panacodin, koska kivut voimistuu. Edelleen verrattavissa kuukautiskipuun ei pahempaa. Otan lääkettä enemmän pelkoon että kipu voimistuum kuin oikeaan tarpeeseen. Vailla 12 tuntuu että on mentävä vessaan. Jotain valuu nopeaan ulos, painaa vatsaa kuin supistus, ei koske kuitenkaan. En tiedä miksi kiusaan itseäni, mutta laitan käden alle kun iso möykky valuu ulos. Verinen sikiöpussi tai istukka, en tiedä. Nyrkin kokoinen. Seassa valkoinen,hapras "juttu". Sikiö? En tiedä. Vedän kaiken alas pöntöstä.
Nyt se on ohi. Tuskin enää tulee isoja yllätyksiä. Vain verta ja hyytymiä. Lääkkeet oli aika vahvat, mutta kipujen suhteen pääsin sitten helpommalla. Ei ollut pahempaa kuin kukautis krampit, turhaa pelkäsin kipua. Veren vuoto on ihan hallinassa. Yö side riittää hyvin. Tunteeton olo. Väsyttää, ei muuta. Ei itkua,ei surua,ei vihaa,ei pettymystä, ei kertakaikkiaan mitään. Tyhjä kohtu,tyhjä mieli. Joskus ne tunteet vielä tulee sen tiedän. Suru joka pitää käydä läpi. Liekkö nyt joku shokki jonka avulla pääsee verisen osan yli, ettei ihminen sekoa ihan täysin. Vai joko itkin perjanataina niin paljon että kyyneleet loppui..
Onneksi kirjoitin tämän tänne. Ei kukaan ymmärrä jos ei ole samaa kokenut. En itsekkään pitänyt keskenmenoa niin suurena suruna, en ennen perjantaita. Se on kuolema. Jos ei oikean ihmisen, niin unelman. Aina voi yrittää uudestaan,mutta se ei ole sama asia. Oisin halunnut pitää juuri tämän heinäkuisen vauvan. Tämän unelman.
Sain yllätys plussan testiin marraskuun alussa pilllereistä huolimatta. Melkoinen shokki, mutta päätettiin heti että kolmas lapsi saa tulla. Jo viikossa ajatukset kääntyi "miten me pärjätään kauhusta", "ihanaa pikku pallero höpöttelyksi"..
Varhais ultrassa viikolla 6+ säikähdettiin kun alkiota ei ollutkaan! Elämäni pisin viikko piti odottaa uutta ultraa. Vahinko muuttui sillä viikolla epätoivoiseksi ajatukseksi, että älä ole kuollut, älä tule pois!! Viikolla 7+ kohdusta löytyi syke ja pieni alkio, joka ei kuitenkaan ihan vastannut viikkoja, mutta kun syke löytyi niin kaikki oli hyvin!
Ensimmäinen neuvola oli viikolla 10+6 ja siellä ei saatu kuulumaan doblerilla sykettä. Myös ultralla kohtu näytti tyhjältä ja kohtua painelemalla terveyde hoitaja totesi kohdun olevan liian pieni viikoille. Sain ajan äitipolille tarkempaan ultraan jo seuraavaksi aamuksi.
Koko yö meni valvoessa. Rukoillessa, itkiessä. Välillä mietin ketä rukoilen kun en usko. Päätin että uskon mihin vaan jos pieni vaan on elossa! Aamulla oli jo luovuttanut olo. Tein lähtöä polille kuin kuolemaan tuomittu viimeiselle aterialle. Pistin vielä eteisessä kädet ristiin ja pyysin isääni ja veljeäni jotka ovat kuolleet, ottamaan pikkuiseni vastaan ja pitämään siitä huolta.
Äitipolilla lääkäri ultrasi ja sanoi heti, että älä vaan katso. Ehdin katsoa. Ruudulla retkotti sikiö jalat ja kädet levällään,yksi jalka oli vähän irti. Lääkäri sanoi, että tämä on kuollut jo jokin aikaa sitten ja alkanut hajota. Tyhjennetään lääkkeellisesti ja alkoi tehdä sanelua. Hoitaja istui viereen ja alkoi selostaa milloin otan lääkkeen ja milloin seuraavan ja mitä sitten tapahuu, en kuullut enää mitään.. Päässä oli tyhjyys. Huoneen ulkona mietin mihin jätin auton ja miten nämä lääkkeet otettiin..Piti mennä takaisin ja kysyä uudelleen tablettien laitto. Yksi piti syödä heti ja menin vessaa sen ottamaan. Huomenna olisi jouluaatto. Piti lähteä ostamaan piirakat vielä!
Kotiin mennessä hain vielä kaupasta ruokia ja itkin kassalla ja koko matkan kotiin. Ja koko päivän kotona. Ja koko yön.. Aamulla päätin että nyt on lapsilla joulu ja iloitaan. Vein hautuumaalle kynttilän vauvallekkin, vaikka se vielä on sisälläni. En ole vuotanut, ei ole kipuja vielä.
Aamulla laitan kapselit emättimeen. Ohjeen mukaan siitä alkaa neljä tuntia kestävä runsas vuoto. Kipulääkettä on valmiina. Panacodia,tramalia ja Litalginia. Niitä oli jo valmiina kotona ennestään. On joulupäivä kun vauvani valuu vessan pönttöön. Kielsin miestä ettei tänne saa tulla vieraita, ei ketään!! Huomenna minä vuodan verta ja itken. itken kivusta ja itken pettymystä ja ikävää. Itken miksi tämä sattuu minulle, vaikka miksei sattuis? Sattuuhan se niin monelle muullekkin. Oisin vaan niiiiiin toivonut, että tämä olisi sattunut jollekkin toiselle, ei minulle, ei nyt..
En yritä uudelleen. Enhän edes halunut lasta. Siksi se kuolikin. Rangaistukseksi minulle kun en halunnut tätä heti! En unohda tätä koskaan.Se on minun kipuni jota kannan mukana aina. Vaikka se kipu hellittää, niin se ei unohdu.
On jouluaamu. Klo 05.45. Heräsin jo puoli kolmelta,vaikka menin vasta puoliltaöin nukkumaan. Pyörin sängyssä puoli kuuteen ja sitten rohkaisin mieleni. Vessaan ja kaksi tablettia emättimeen. kahvi on tippumassa ja kaksi panacodia ja 1 Litalgin odottaa sivupöydällä. Otan ne heti kun alkaa jomottaa. Kyllä pelottaa. Vielä ei tunnu miltään..
Klo 8 otin kaksi panacodia kun kivut alkoi. Menkka jomotusta, ei sen pahempaa, mutta otin nyt tuhtit lääkkeet ennenkuin kipu pahenee. Litalginikin meni varmuuden vuoksi. Kymmenen jälkeen tuli ensimmäinen tippa verta. Säikähdin, mutta pysyn ihmeen tyynenä. Klo 11 otan vielä yhden panacodin, koska kivut voimistuu. Edelleen verrattavissa kuukautiskipuun ei pahempaa. Otan lääkettä enemmän pelkoon että kipu voimistuum kuin oikeaan tarpeeseen. Vailla 12 tuntuu että on mentävä vessaan. Jotain valuu nopeaan ulos, painaa vatsaa kuin supistus, ei koske kuitenkaan. En tiedä miksi kiusaan itseäni, mutta laitan käden alle kun iso möykky valuu ulos. Verinen sikiöpussi tai istukka, en tiedä. Nyrkin kokoinen. Seassa valkoinen,hapras "juttu". Sikiö? En tiedä. Vedän kaiken alas pöntöstä.
Nyt se on ohi. Tuskin enää tulee isoja yllätyksiä. Vain verta ja hyytymiä. Lääkkeet oli aika vahvat, mutta kipujen suhteen pääsin sitten helpommalla. Ei ollut pahempaa kuin kukautis krampit, turhaa pelkäsin kipua. Veren vuoto on ihan hallinassa. Yö side riittää hyvin. Tunteeton olo. Väsyttää, ei muuta. Ei itkua,ei surua,ei vihaa,ei pettymystä, ei kertakaikkiaan mitään. Tyhjä kohtu,tyhjä mieli. Joskus ne tunteet vielä tulee sen tiedän. Suru joka pitää käydä läpi. Liekkö nyt joku shokki jonka avulla pääsee verisen osan yli, ettei ihminen sekoa ihan täysin. Vai joko itkin perjanataina niin paljon että kyyneleet loppui..
Onneksi kirjoitin tämän tänne. Ei kukaan ymmärrä jos ei ole samaa kokenut. En itsekkään pitänyt keskenmenoa niin suurena suruna, en ennen perjantaita. Se on kuolema. Jos ei oikean ihmisen, niin unelman. Aina voi yrittää uudestaan,mutta se ei ole sama asia. Oisin halunnut pitää juuri tämän heinäkuisen vauvan. Tämän unelman.
Viimeksi muokattu: