Kuinka rasvaisessa kunnossa naisen pitää oikein olla, että se ei vituta kanssasisaria?

[huooh]

Olen treenaillut ja syönyt tavoitteellisesti nyt vajaan vuoden ja tulosta on tullut. Lähtömitat oli 170/73 kg ja nyt painoa on 59kg ja voin rehellisesti sanoa, että olen todella timmissä kunnossa. Ikää 28v ja viimeksi 10 vuotta sitten olen tainnut olla näissä rasvoissa ja mitoissa

Projektin tarkoitus oli parantaa mun omaa oloa ja ulkonäköä. Halusin ennen kolmekymppiä päästä hyvään kuntoon ja kumota sen luulon, että kolmenkympin lähestyessä nainen lihoo ja muuttuu ryhdittömäksi pullaksi (miten minullekin meinasi käydä).

En ole sanallakaan puhunut asiasta, tai hehkuttanut, en tuonut itseäni esille, mutta silti se tuntuu ärsyttävän muita. Minua saa haukkua turhamaiseksi, luuviuluksi (jota en todella ole), itseään parempana pitäväksi jne. Yritän välttää keskusteluja aiheesta, mut aina joku alkaa aukomaan.

Johtuuko tämä siitä, että en enää kuulukaan siihen samaan "heimoon" muiden kanssa ja käytän surutta tietyn ajan viikossa treeniin (joka usein mielletään jostain ihmeellisestä syystä turhamaisuudeksi)? Mun kanssa ei voi enää voivotella painonnousua ja hakea tukea, että joku muukin on yhtä iso/isompi kuin itse ja että kolmekymppisenä se lihominen ja repsahtaminen nyt vaan on väistämätöntä.

Miten ihmeessä mun hyvä kroppa ja kunto on muilta pois? Varsinkin, kun en ikinä asiasta mitään puhu. Toki pukeudun nyt hieman eri tavalla, kun voin. En myöskään voi yhtyä läskien valitteluun tai keskusteluihin siitä, miten pitäisi saada kiloja pois ja silti vaan tulee vedettyä suklaata. Olen hiljaa, mut sekin tuntuu ärsyttävän.

 

[nbm]

Onnea, hienoa, että olet saanut itsesi haluamaasi kuntoon! :flower:

Saanko udella, millaisella taktiikalla pääsit tuloksiin? Eli mitä söit ja miten liikuit? Itselläni olisi samanmoinen urakka edessä näin 34-vuotiaana, kolmen lapsen jälkeen. En ajatellut luovuttaa, vaikka ikää onkin jo päälle 30 vuotta.

Mä luulen, että kyse saattaa olla kateudesta. Todennäköisesti muita huonommassa kunnossa olevia ärsyttää oma tilanteensa, eli se, että itse eivät ole tehneet asialle mitään. Näin se ärsytys omaa saamattomuutta kohtaan voi sitten purkautua tuollaisena käytöksenä kuin mainitsit (mikä ei tietenkään ole ollenkaan hyväksyttävää). Mä olen hyvään kuntoon "päässeen" tuttavan nähtyäni ajatellut pikkuisen kateellisena, että voi kun minäkin. Ja silti olen samalla ollut vilpittömästi iloinen tuon tuttavan puolesta. Eikä tulisi mieleenkään alkaa latistaa tai mitätöidä toisen saavutusta ja hyvää oloa.