Kuinka paljon näette puolisoanne päivisin?

Eikö ketään muuta ahdista jatkuva ihmisten läsnäolo? Aina ihmisten ympäröimänä, eikä koskaan yksin. Hyvä jos paskalla ehtii käydä ilman, että siinä on joku jo kuikkimassa. Kotona ei ikinä yksin. Töissä ei ikinä yksin. Työmatkatkin ja nukkuminen jonkun seurassa. Ei mua ainakaan huvita tehdä puolison kanssa enää mitään ylimääräistä tai suunnitella mitään "mukavaa" kun tossa se on aina kuitenkin. Metrin päässä.

 

Mies lähtee töihin aamulla ennenkuin herään, laitan lapset kouluun ja töihin, omalla autolla yksin, mies tulee noin 17-19 aikoihin, yrittäjänäei koskaan tiedä milon tulee. Että eipä tuossa paljon näe, töissä toki olisi kiva kun olisi hengähdyshetki jossain välissä, koulussa v ain tahtoo olla että yksinäistä hetkeä ei ole.

 

Liian vähän arkena, viikonloppuna paremmin.

 

No ei kannata ainakaan vauvaa tehdä, jos ei halua olla 24/7 jonkun kanssa (joka mahdollisesti nukkuukin tissi suussa) Me ollaan miehen kanssa koko ajan kaksin ja ahdistaa jos joutuu jonnekin yksin. Me ajetaan autoakin käsi kädessä. Ihmisiä on erilaisia...

 

Mies ei ole koskaan läsnä

 

Iltapäivästä nukkumaanmenoon asti, joinain päivinä en ollenkaan.

Väsyn seurassa tosi helposti, mutta onneksi teen töitä yksin ja yleensä ihan rauhassa, niin ei tule kotona sellaista oloa, vaikka oltaisiinkin tiiviisti pidempiä pätkiä.

 

Arkisin n 18 -> kunnes mennään nukkumaan. Jos illalla ohjelmassa kauppaa, harrastuksia, ystäviä jommalla kummalla, silloin tietysti vähemmän. Viikonloppuna onneksi enemmän Mutta mäkin tykkään tehdä asioita ihan yksikseni, joten en ahdistu tästä.

 

Paljon nähdään. Itse teen 3-vuorotyötä, mies tekee päivätyötä. Päivittäin. Molemmat ollaan kotihiiriä eikä juuri kuljeta missään. Ei ärsytä yhtään. Saan kuitenkin olla yksinkin kuten nytkin, kun mulla on vapaata ja mies töissä ja lapset koulussa. Eilen samoin sain viettää 7 tuntia yksin. Ensi viikollakin kaksi vapaapäivää, jolloin muut koulussa ja töissä.

 

Ei ahdista Ollaan totuttu olemaan paljon yhdessä. Ollaan myös samassa työpaikassa, tosin hyvin erilaisissa työtehtävissä. Työajatkin eroavat melko paljon. Joskus voi olla, että työpäivän aikana ei nähdä ollenkaan, joskus nähdään useammin. Ainakin illat vietetään aina yhdessä, jos ei aikataulut muuten natsaa.

 

Riippuu miten hän tulee töistä, saattaa tulla klo 15 tai sitten 17. Voi myös tehdä kotoa töitä, eli sillon nähdään koko päivä. Ja viikonloput toki.

Ei ahdista yhtään, päinvastoin.

 

Mies tekee reissu hommia aika paljon joskus kaksikin viikkoa putkeen jottei nähdä. Joskus on taas paljon kotona parikin kuukautta jotta vain ykköspäiviä töissä. Tykkään kun vaihtelee eikä ahdista ollenkaan..

 

Mä olen "erakko"-luonteinen johon ainoan poikkeuksen tekee mieheni. Hänen kanssaan voisin olla aina. Hänen läsnäolonsa ei koskaan ahdista. Ei edes riitojen aikana. Toki hetken voi tarvita hiljaisuutta että saa itsensä rauhoitettua. Mutta riidankaan ainaka en voi kuvitella käveleväni pois, kauas. Sama miehellä. Me ollaan kai jotenkin ällöjä. Mutta meillä on jännä yhteys. Muiden seuraa ei määrää enempää siedetä. Toki omat lapset, he kuuluvat yhtä kiinteästi tähän sisäpiiriin.

Arki toki pitää meitä erossa töineen Muutoin teemme paljon asioita yhdessä, perheenä. Oli sitten siivous, pyykinpesu, renkaiden vaihto tai klapitalkoot. Aina yhdessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita riippuvuutta. Kyllä, meillä on välillä asioita joita teemme erikseen. On tilanteita jolloin ollaan yksin eikä niissä ole mitään erikoista. Ei siis pelkoa yksinolosta tai että ei selviäisi/pärjäisi. Toisen läsnäolo on vaan kuin toinen iho. Osa minua,osa häntä

 

Mies on töissä aina 6-14 tai 14-22, itse käyn toimistolla yleensä jossain vaiheessa 07-17 välillä. Ellei salilla käymistä ja muita menoja ole (yleensä nämäkin hoidetaan yhdessä), ollaan yhdessä ihan vähintään klo 22 eteenpäin ja valvotaan pitkälle yöhön.. Viikonloppuisin nähdään ystäviä, mutta lähes poikkeuksetta yhdessä silloinkin. Valtaosa ajasta ollaan siis toistemme kanssa, ellei satuta olemaan töissä.

Eikä ahdista yhtään, viihdytään toistemme seurassa ja olemme todella hyvät ystävykset keskenämme. Mitään pakottavaa tarvetta yhdessäoloon ei todellakaan ole, vaan voidaan kyllä hyvin olla erikseenkin (mies teki viime vuoden töitä ulkomailla ja pääsi kotiin vain viikonloppuisin, arki toimi silti moitteetta ilman suuria ikävän tunteita). Oltiin tällaisia jo seurusteluaikoina ja muutettiin yhteenkin vain neljän kuukauden seurustelun jälkeen, kun ei ollut järkeä pitää kahta erillistä asuntoa.