Toggle sidebar

Kuinka pääsen tästä asiasta yli :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Mirna"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

"Mirna"

Vieras
Onko muita joilla lapset on vauvana sairastaneet vakavasti?

Meillä molemmilla lapsilla on ollut syntymästä n. puolenvuoden ikään saakka vakava sairaus molemmilla. Esikoinen sai onneksi olla ja elää kotona, mutta oli todella kipeä. Kärsi elämänsä ensimmäiset 6kk kovista kivuista ja kaikista valokuvistakin paistaa se tuska :( Kuopuksen kanssa jouduimme elelemään sairaalassa osastolla jonkinaikaa. Vauva oli vasta viikon ikäinen kun jouduimme osastolle. Kamalaa oli katsoa kun vauvalle tehtiin kokeita ja rassukka oli letkuissa niin, ettei saanut kunnolla edes sylissä pidettyä. Jatkuva nenämahaletkun huolto ja esim virtsakokeiden otto vatsan läpi, kummittelee edelleen mielessäni. En vain pääse tästä yli.

Tänä päivänä molemmat lapset on (luojan kiitos) terveitä ja vauvaiän sairastelu on vain ikävä muisto. Mutta minulla se muisto elää liiankin vahvasti mielessä edelleen. Suren sitä, kuinka paljon kipua ja tuskaa lapseni on joutuneet kokemaan ja monesti mietin, vaikuttaako nämä kokemukset jotenkin lapsen henkiseen kehitykseen.

Suren asiaa (ehkä epänormaalin) paljon. Mikä tähän auttaisi :(
 
Mullakin tuli heti mieleen, että jonnekin amattilaisen juttusille, he osaavat varmasti auttaa. Jos aloittaisit vaikka neuvolasta, jos neuvolan piirissä vielä olette.. Onneksi teillä kaikki nyt hyvin, paljon olette joutuneet kestämään :hug:
 
Tottakai lapsen sairastaminen koskettaa ja saa tuntemaan itsensä voimattomaksi.

Kaikki on kuitenkin ilmeisesti hyvin, vaaraa ei enää ole, joten ei ole kyllä aiheellista eikä hyväksi jatkuvasti vatvoa ikäviä muistoja mielessään.

Minulla on etenkin kuopus (nyt 2 v) sairastellut paljon ja värikkäästi (mikä nyt on vakavaa, kuolemanvaarassa hän ei ole), mutta en minä niitä asioita vatvo.
Etenkin kun sairaus on jokapäiväisessä elämässä läsnä, tulee siitä aika pian hyvin arkinen asia.

Jos muistosi vaivaavat sinua häiritsevän paljon, pyydä ihmeessä itsellesi keskusteluapua.
 
Tuttua.. Meidän lapsella ei tosin ole mitään ns. älyttömän vakavaa ollut, mutta sen tyylistä sairastelua että useammin kerran oltiin viikon päivät sairaalassa.
Mulle on siitä jo jäänyt iso kammo, ahdistaa lääkärasematkin, tuntuu että en saa happea ja menee taju pelkästään sairaalan käytävistä. :/
Pelkään myös näiden uusiutumista, ihan hirveästi.

Olen harkinnut itsekin terapiaa.. en vaan tiedä saanko itseni sinne koskaan vietyä, en tiedä osaisiko puhua ns. vieraalle..
 
Mä kävin psykologin juttusilla käsittelemässä oman vauvan kuolemaa. Siitä oli kyllä apua, mutta nyt monen vuoden jälkeen on tullut olo, että vielä jäi jotain käsittelemättä. Asia kannattaa ottaa neuvolassa puheeksi tai soittaa suoraan lääkärille niin saa apua. Mulla on tarkoitus myös seuraavalla neuvolakäynnillä ottaa omat asiat puheeksi ja pyytää päästä jonnekin. Lokakuu tulla lompsottelee ja se on se pahin aika vuodesta (vauva syntyi lokakuun lopussa ja kuoli marraskuun alussa). Tähän aikaan vuodesta mulla on aina vähän vaikea olla, mutta nyt homma tuntuu entistä raskaammalta taas.

:hug:
 
Olen kahden pikku keskosen äiti. Esikko syntynyt rv30, kuopus rv27+5. Kumpikin viettänyt elämän aluan vastasyntyneiden teholla laitteissa ja letkuissa. Sylittely oli alkuu harvinaista herkkua ja pelko oli läsnä joka ikinen päivä. EN kotiin pääsyn jälkeenkään (olivat tuolloin 2kg) osannut pitkiin aikoihin luottaa että säilyvät hengissä. Vaikka perusterveitä jo olivatkin.

Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin -reippaita pojan-alkuja. Eikä keskosuudesta ole kuin muisto äidin mielessä ja toki ne kaikki pikkuruiset vaatteet ja kuvat sisupusseista teholla. Mä kanssa toisinaan itken. Itken sitä kaikea mitä silloin koimme miehen kanssa. Itken sellaistakin hassua asiaa kuin että en koskaan ole saannut pitää vastasyntynyttä ihollani. En ole kokenut äitiyden ensi huumaa vaan helvetillistä pelkoa menettämisestä. Asia on kuitenkin helpottanut vuosien ja terapian myötä. Nyt olen äärimmäisen ylpeä pikku sisseistäni. He ovat uskomattomia elämänsä sankareita kun ovat jaksaneet pienenä sinnitellä kaiken sen kurjan läpi.

minäkin suosittelen terapiaa. Nyt on sinun vuoro olla heikko. Olet ollut vahva läpi lasten sairastelun. Äitikin saa kuitenkin romahtaa, eikä se ole lapsilta kuitenkaan pois. Sinä olet ihminen yhtälailla ja kaipaat hoivaa ja huolta. Apua noihin kurjiin tuntemuksiin
 
  • Tykkää
Reactions: jaassi
Ihanaa, että sain asiallisia vastauksia. Kiitos niistä!
Ehkä mun todella täytyy varata itselleni aika jonnekkin.. Että saisin tän ahdistuksen pois. Tiedän kyllä järjellä, ettei vanhojen vatvominen mitään auta. Ja lapset on tänäpäivävä iloisia ja onnellisia.
Tämä vanha sairastelu/sairaala-mörkö vain valtaa mielen säännöllisin väliajoin ja sittenhän äitiä itkettää.. Surullista, että joku ihan oikeasti menettää lapsensa. Meille ei onneksi niin käynyt, mutta se pelko on jäänyt asumaan mun ajatuksiin.
 
[QUOTE="Mirna";26854930]Ihanaa, että sain asiallisia vastauksia. Kiitos niistä!
Ehkä mun todella täytyy varata itselleni aika jonnekkin.. Että saisin tän ahdistuksen pois. Tiedän kyllä järjellä, ettei vanhojen vatvominen mitään auta. Ja lapset on tänäpäivävä iloisia ja onnellisia.
Tämä vanha sairastelu/sairaala-mörkö vain valtaa mielen säännöllisin väliajoin ja sittenhän äitiä itkettää.. Surullista, että joku ihan oikeasti menettää lapsensa. Meille ei onneksi niin käynyt, mutta se pelko on jäänyt asumaan mun ajatuksiin.[/QUOTE]

Pelko todellakin jää helposti asumaan. Mulla meni tosi kauan ennen kuin uskoin että lapset selviävät hengissä. Vallakin tuon kuopuksen syntymän jälkeen jäi sellainen "taasko" olo, että eikö voisi päästä hieman helpommalla.

Nyt kun asiaa on käsitellyt on myös hyväksynyt ne itkut joita tulee esim. lasten syntymäpäivinä. Tai jos näen yhdenki keskosvauvan telkkarissa tai luen tarinaa keskoisuudesta. Mitäs jos- ajatukset valtaa mielen. Mutta saavat vallatkin välillä. Meillä on sellainen vauva-ajan alku ollut ja olen todella ylpeä pojista, miehestä ja minusta. Me olemme käynneet elämän oppikoulussa sellaisen kurssin jota kaikki eivät käy (onneksi). Se hitsasi meitä yhteen ja pisti elämän arvoja uuteen uskoon. Meillä on tämä päivä jonka saamme elää yhdessä. Huomisesta ei tiedä vaikka toivomme saavamme olla yhdessä. Mennyt on mennyttä. Muistoja, hyviä ja pelottavia.

Jutteleminen todella auttaa. Tuo erillaista perspektiiviä asiaan kun saa "samasta asiasta" jauhaa uudelleen ja uudelleen ammattilaiselle. Joka kykenee kyselemään ja auttamaan itseä huomaamaan ne hyvät puolet ja jumikohdatkin.
 
[QUOTE="kkkk";26854744]Kannattaa mennä terapiaan käsittelemään nää asiat. Lapset ei muista noista ajoista mitään, ne on raskaita sulle. Voimia, ja ota tosiaan apu vastaan :hug:[/QUOTE]


Lapsen mieli ei ehkä muista asioista, koska vauvalla ei ole sellaista psyykkistä rakennetta kuin isommalla lapsella. Mutta keho muistaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja erf:
Lapsen mieli ei ehkä muista asioista, koska vauvalla ei ole sellaista psyykkistä rakennetta kuin isommalla lapsella. Mutta keho muistaa.
Click to expand...

Nämä on niitä kommentteja joita jotkut kokee tarpeelliseksi jakaa meille vanhemmille joilla lapsen kanssa on ollut vaikeaa. Vääntäen veistä haavassa. On asioita joille me emme voi mitään, ja ihminen on kuitenkin luotu hieman kestämäänkin. Ei ole hyöötyä lietsoa pelkoa tai pahaa oloa asiasta jolle kovia kokeneet vanhemmat eivät ole voinneet mitään. Vaikka kuinka tosi onkin. Ihminen ja mieli on parantuvaista. Olettaisin lapsellakin näin. Kovia kokenut lapsi ei ole rikki koko elämäänsä kun saa tarvittavaa huomiota, rakkautta ja läheisyyttä vanhemmiltaan. JA turvallisen kodin jossa eheytyä.


Pahoittelen että provosoidun aiheesta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lex:
Kaikki on kuitenkin ilmeisesti hyvin, vaaraa ei enää ole, joten ei ole kyllä aiheellista eikä hyväksi jatkuvasti vatvoa ikäviä muistoja mielessään.
Click to expand...

Olen samaa mieltä.
Ammatti-ihmisen juttusille, jotta saa nuo asiat käsiteltyä ja jatkamaan elämää eteenpäin.

Mun lapsi sairastui pysyvästi, kun oli 10v. Hyvällä hoidolla elää tavallista elämää, huonolla hoidolla ei elä ollenkaan. En ole katkera enkä vatvo asiaa, tälle vaan ei mitään voi.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa