kuinka nopeasti ollette ajatelleet..

uutta raskautta keskemennon jälkeen etenkin kaikki joilla raskaus on edennyt rv 19 eteenpäin???
Miten uusi raskaus on sujunut ja onko se ollut henkisesti rankkaa?
Kuinka kauan olette surrreet kuolutta vauvaanne ja miten??

 

Kuollutta vauvaa suree lopun elämää, mutta suurin tuska helpottaa joskus. Seuraava raskaus on henkisesti todella rankkaa (lue:helvettiä) ja se vaatii paljon, paljon hermoja. En ainakaan itse pysty nauttimaan ja olemaan "normaali" odottaja, sillä pelkoja on niin paljon. Vieläkään (rv 24) en uskalla luottaa, että elävän vauvan saan. Sitä kun ei kukaan voi luvata, mutta täytyy vain uskaltaa ottaa vastaan se mitä annetaan ja yrittää jaksaa..

Enkelitytön ja -pojan äiti

 

Meidän poika kuoli kohtuuni rv 27. Aluksi minusta tuntui että kyllä minä tästä selviän. Alkuviikot meni itkiessä, mutta sitten ajattelin että on vain pakko selvitä ja huomasin etten osannut enään itkeä. Se oli tosi ahdistavaa ja tunsin olevani huono äiti kun en itke lastani. Mutta jonkinajan kuluttua tuo itku taas palasi ja se helpotti aina vähänaikaa. Nyt vauvan kuolemasta on kulunut 7kk ja koko juhannus oli yhtä itkua. Yhtäkkiä vaan tuli niin kauhea ikävä poikaa, että itkusta ei ollut tulla loppua...ikävä on niin suuri. En unohda pientä poikaamme koskaan, enkä haluakkaan unohtaa, mutta elämän on kuitenkin jatkuttava. Monta itkua on varmasti vielä itkemättä.
Meillä ei ole lapsia ja vauvakuume on edelleen kova. Nyt ollaan yritetty lasta. Ei siihen ole mitään aikaa. Jokainen tekee niinkuin itselle ja miehelle parhaiten sopii. Kannattaa kuunnella omaa sisintään. Pitää olla valmis siihenkin, että jos raskaus meneekin kesken, niin jaksaako sen surun käydä taas läpi. Mutta mun mielestä jokainen tekee niinkuin itestä hyvälle tuntuu. Voimia kaikille :hug:

 

vauvamme kuoli alkuvuodesta, mutta nyt odotan jo seuraavaa hiukan pelonsekaisin tuntein, laskettu aika helmikuussa 2006, jos kaikki menee hyvin. enkelivauvamme syntyi hiukan ennen laskettua aikaa kuolleena

 

Ajattelin oikeastaa heti, mutta en sanonut sitä heti ääneen, koska en halunnut ihmisten ajettevan, että en vauvaani sure. Synnytyksestä 19+6 on nyt kuukausi ja odotan plussaa tai menkkoja tulevaksi. En usko koskaan enää pystyväni iloitsemaan raskaudesta, mutta vauvan silti haluan ja poikani kuolemasta yritän samalla toipua.

 

Mulla meni kaksi ekaa viikkoa shokissa,itkin ja itkin.
Seuraava puolivuotta oli pelkkää masennusta.
Sit jaksoin alkaa vauvakuumeilee ja tulin raskaaksi heti.
Se raskaus oli henkisesti hyvin rankka ja fyysisesti myös.
Vieläkään en ole selvinnyt lapseni menetyksestä.Vaikka päiviä menee,etten ajattele enkeliäni,enkä enää itke häntä,niin viikottain muistuu mieleen pieni enkelini ja joskus jopa hätkähdän siihen,kun kyyneeleet virtaavat pitkin poskiani.Uskon,etten koskaan pysty unohtamaan häntä,hän on merkannut olinpaikkansa sydämeeni ja hidan häntä siellä ikuisesti.