Kuinka lähestyt elämän suuria kysymyksiä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja pez
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

pez

Vieras
Kysymyksiä rakkaudesta ja kärsimyksestä, elämän tarkoituksesta ja jumalasta? Kysymystä kuolemasta ja kysymystä omasta identiteetistä? Kuka minä todella olen ja miten minun tulee toisiin suhtautua, elämä? Mikä on totuus, totuus elämästä ja totuus minusta?
 
Puhun mieheni kanssa paljon, just em. asioista. On mukava saada näkemystä myös toisen kannalta ja kuulla hänen mielipiteitään. Silloin tulee itsekin kyseenalaistettua ja katsottua asioita monilta eri puolilta.
 
Olen löytänyt rauhan uskosta Jeesukseen. Tultuani uskoon en ole enää pelännyt kuolemaa. Elämäni tarkoitus on jakaa sitä mitä olen kokenut tässä uskossa oloni aikana eli miltei 20 vuotta.
 
Niin ja lisään vielä, että keskustelemalla asioista muiden samoin uskovien kanssa. Läheisin on toki tyttäreni, mutta palstan kautta olen ilokseni tavannut muitakin samooin ajattelevia.
 
laspettoman alta kolmikymppisenä pohdin paljon noita asioita, nykyään keksityn leikki-ikäisen äitinä nauttimaan elämästä. voi olla, että viidenkympin jälkeen tai kun lapsia alkaa asioita teininä pohtia on taas toinen tilanne.
 
Tohon Gracen vastaukseen lähinnä siis viittaan, en niinkään ap:n aloitukseen.

Musta vaan on jotenki niin ihmeellistä, että joku voi pelätä kuolemaa! Siihen kait vaan elämä loppuu (ja antaa itsensä ehkä uudelle elämälle ravintorikkaan mullan muodossa) tai sitten jos uskovainen on, niin menee jonnekin toisiin sfääreihin hengaamaan. Ja jos ei hyvä uskovainen ole ollut niin sitten helevetti ja kiirastuli tietty odottaa, mutta kait nyt jokainen älyää pedata siten kuin maata haluaa, joten mitä pelättävää kuolemassa on?
 
Alkuperäinen kirjoittaja sheep:
Tohon Gracen vastaukseen lähinnä siis viittaan, en niinkään ap:n aloitukseen.

Musta vaan on jotenki niin ihmeellistä, että joku voi pelätä kuolemaa! Siihen kait vaan elämä loppuu (ja antaa itsensä ehkä uudelle elämälle ravintorikkaan mullan muodossa) tai sitten jos uskovainen on, niin menee jonnekin toisiin sfääreihin hengaamaan. Ja jos ei hyvä uskovainen ole ollut niin sitten helevetti ja kiirastuli tietty odottaa, mutta kait nyt jokainen älyää pedata siten kuin maata haluaa, joten mitä pelättävää kuolemassa on?
Mä olin niin lyhyen aikaa ateisti, että en oikein osaa vastata tuohon. Evluttina pelkäsin kyllä kuolemaa enemmän kuin nyt pakanauskovaisena, sillä Raamattu on aika monimutkainen kirja sen suhteen, miten pitää loppujen lopuksi elää. Melkein kuin Kansanterveyslaki. Nykyinen uskoni on helppo: miten elän tässä elämässä, siitä maksan seuraavassa.

 
Jumalahan sanoo tuossa vain, että "Älä mulle rupee, mä oon sentään luonut kaiken! Tommosen pikkusen päiväperhosen tartte tulla mulle isotteleen, per****." Ei kovin rakentavaa filosofista keskustelua.

Ateistina en viitsi kysellä kysymyksiä, joihin ei ole olemassa oikeita vastauksia. Kuolemaakaan ei kannata pelätä, sillä se vain lopettaisi pelkäämisen.
 
Mä en aktiivisesti pohdi noita isoja asioita, mutta silti koen, että ne ovat läsnä mun mielessä koko ajan. Esim. kuolema on sellainen asia. Nuorempana en miettinyt sitä ollenkaan, tai ehkä järjellä. Nyt olen oivaltanut asian syvemmin, sydämen tasolla.

Tuntuu, että kuolema on läsnä jatkuvasti. Onhan se kääntöpuoli. Ja seuraa siis mukana jatkuvasti.

Olen uskovainen, kristitty siis. Uskon toiseen todellisuuteen, Jumalan todellisuuteen. Ja uskon ja tiedän, että myös se on läsnä koko ajan. Se tuo turvaa ja rauhaa.
Tietyllä tavalla kuolemaa ei kuitenkaan ole uskovaiselle. Vaikka on ero täällä maan päällä, on iankaikkisen jälleennäkemisen toivo. Se tuo myös lohtua.
Silti pelkään kuolemaa siksi, että se on luopumisen ja menettämisen hetki.
 

Yhteistyössä