[QUOTE="vieras";27531527]Sitä paitsi kyllä siinä olen edellisen kanssa eri mieltä, että parisuhteessa pitää kyllä asioita sietää ja kestää.
Nykyään suurin ongelma on siinä, että mitään ei siedetä eikä kestetä, vaan ollaan ensimmäisen ongelmatilanteen myötä eroamassa ja viemässä lapsilta perhettä. [/QUOTE]
Eihän normaali elämän ongelmien ratkonisen pitäisi tuntua sietämiseltä ja kestämiseltä. Siinävaiheessa, kun elämä on yhtä sietämistä ja kestämistä lapset luultavasti elää keskellä sellaista helvettiä, että niidenkin elo helpottuisi eri osoitteista.
Ihmiset on helposti parisuhde asioissa liian mustavalkoisia; ainoana parisuhteen mallina nähdään se että asutaan yhdessä ja piste. Kuitenkin esim. tilanteissa, joissa molemmilla on rikkinäinen tausta, voisi olla kummankin etu asua erillään ainakin niin kauan, että molemmat pääsevät jaloilleen.
Rikkinäiset ihmiset yleensä hakevat parisuhteesta paikkausta ongelmiinsa josta todellakin seuraa melkoisia kahden eritavoin rikkinäisen ihmisen katastrofeja, kun kumipikin odottaa toisen korjaavan omat haavansa. Se ei toimi. Ensin pitää parantaa ne haavansa ja vasta sitten lähteä parisuhteeseen, muuten syntyy erilaisa kieroutuneita hoitajan ja hoivattavan välisiä suhteita ja ne eivät koskaan toimi pidemmän päälle.
Normaalit arjen myötä- ja vastoinkäymiset eivät yleensä tunnu kestämiseltä tai sietämiseltä, vaan kyllä ne ovbat ihan ihmisyyttä. Jos elämä on yhtä sietämistä ja kestämistä kannattaa miettiä miksi -tosin se parisuhde harvoin on syynä asiaan, vaan päinvastoin, parisuhde on olemassa, kun niitä tunne-elämän haavoja on yritetty lähteä korjaamaan perustamalla perhe; ensin tulee kun mulla vaan olis kumppani, kaikki olis hyvin, sitten kun me vaan oltais kihloissa...naimisissa. Seuraavaksi kun meillä vaan olis lapsi niin kyllä se toinen sitten muuttuu sellaiseksi kuin minä haluan!