Pakko ihmetellä, että onko tuo muka sen arvoista. Siis oikeasti lastenkaan kannalta. Kauheaa kituuttamista ja kärsimistä vuositolkulla... ei voi tehdä hyvää ihmisen hyvinvoinnille.
Emme me koe erityisesti kärsineemme. Ja miten lapsi tästä olisi kärsinyt varsinkaan silloin, kun ei edes ollut vielä olemassa? Kiitos kituuttamisen, nyt saamme ostettua kaiken tarpeellisen ja tarpeettomasta säästämme. Voimme viedä lapsemme hintaa katsomatta yksityislääkäriin vaikka olenkin hoitovapaalla. Samoin lapsi saa kaiken tarpeellisen ja vähän enemmän, juurikin siksi, koska elimme niin pihisti, että nyt on varaa.
Enkä ymmärrä miten lapsi kärsii rumista kylpyhuoneen kaakeleista tai sukulaisilta saaduista verhoista?
Imuria en edes kokenut tarvitsevani, pikkuruisen asunnon lattian pesee ihan yhtä nopeasti kuin imuroikin ja se veisi vaan turhaa tilaa. Nyt sellainen toki on ollut jo useamman vuoden. Pyykinpesukone on myös nyt, sitäkään ei ollut niin kauan kuin asuimme taloissa, joissa oli pyykkituvat.
Matkustaa en hirveästi ehtinyt, mutta opiskelin ja tein töitä eri paikkakunnilla ja maissa, joten maailmaa tuli nähtyä ihan riittämiin. Mies ei edes pidä matkustamisesta. Pari vuotias tuskin pahemmin kärsii siitä, ettei pääse ulkomaille. (Tai on hän kerran käynyt.) Eikä minua nyt edes huvita matkustaa.
En usko, että pikkulapsi kärsii suuresti myöskään lähiössä kasvamisesta ja jos kärsii, pihiyden ansiosta meillä saattaa olla mahdollisuus muuttaa kalliimpaan paikkaan, jos haluamme.
Enkä tiedä miten lapsi kärsii siitäkään, että rahatilanteemme on ihan ok ja emme joudu stressaamaan siitä, kiitos opitun elintavan.
Mikähän tässä oli nyt niin hirveää lapsen kannalta?
Joten kysymykseesi vastaan: ihan hyvin sillä pärjää!
