Kuinka äiti oppisi viihtymään leikkipuistossa? :)

[ap.]

Juups, hymyilyt ja tervehdykset ovat kyllä hallinnassa. Se siinä mättääkin, kun tuntuu että oma ystävällisyys on kuollut noiden puistokäyntien myötä. Olen tullut niin varautuneeksi osittain siksi, kun ystävällisyydestä ei tunnu olevan mitään hyötyä. En siis enää uskalla ottaa sitä riskiä, että juttelen innokkaasti jollekin ja sitten saan taas kerran negatiivisen vastakaiun. Kun noissa puistoissa pitäisi jutella vain tietyistä aihepiireistä. Jos erehtyy sanomaan jotain muuta, alkaa tuijottaminen ja selvä vieroksunta.

Tuntuu myös jotenkin puristavalta ajatukselta, että lapsen kanssa todellakin pitää viettää niin yhdenmukaistettua elämää. Klo. 10-12 puistoon, sitten syömään, sitten taas iltapäivällä taas samaan tylsään puistoon. Eikö lapsen kanssa saisi olla hauskaakin?

Lapset aistivat nopeasti, jos äidillä on kurja olla. Ainakin omani rupeaa kiukuttelemaan heti kun aistii, etten ole jossain paikassa kotonani. Meillä on ihan todella mukavaa perheenä, kun lapset tulevat mukaan muuhun elämään.

Käydään siis kävellen kaupassa, ulkoillaan siinä samalla, tavataan mummoja ja pappoja (siis vieraita), höpötellään kaupan tädin kanssa jne. Ja sitten, kaksi kertaa viikossa muksu on kerhossa ja viihtyy siellä hyvin. Joskus käytiin muskarissakin, mutta nyt ei päästy ryhmään, oli täyttä.

Ja Citruuna, sellaisten lempeiden tyyppien kanssa mekin lapseni kanssa viihdytään. En nyt arvota mitenkään hiljaisia ja kovaäänisiä, kysymys on henkilökemiasta. Minulla on jotenkin kovasti epämieluisa olo sellaisten kovaäänisten komennushenkisten ihmisten parissa, on aina ollut. En osaa olla luontevasti, vetäydyn kuoreeni. Vieroksun myös sitä kovaäänistä "tarhatäti-asennetta", tavallaan sellaista että kohdellaan lasta tyhmänä ihmisenä. Sellainen asenne sopii varmasti ihan hyvin toisille, eikä se ole mitenkään huonompi tapa, mutta minulle vaan tosi vieras.

Kysymys on siis taas kerran siitä, että olo on epämieluisa, ei ylemmyydentuntoinen tai negatiivisesti arvottava.

Puistoissa on siis teidän mielestänne pakko käydä? Säännöllisesti, joka päivä? Entäs maaseutu, joissa ei leikkipuistoja edes välttämättä ole?

 

[jaapajuu]

Mielestäni ei ole pakko käydä puistossa joka päivä. Välillä voi askarrella/lueskella kotona, olla omalla pihalla(jos on), olla kauppakeskuksessa, käydä kylässä, kävelyllä metsässä... Ei puisto ole lapselle mikään pakollinen paikka. Kukin elää tavallaan.

 

[jaa-a-a]

Ei puistoissa ole pakko käydä kovin usein, mutta on se varmaan lapselle ihan hyväksi aina joskus. Pääsee siis kiipeilemään, keinumaan ym. ja ehkä leikkimään myös muiden kanssa. Me käymme puistossa kerran pari viikossa, usein niissä ei muita lapsia silloin ole ja on meillä omassakin pihassa pelit ja vehkeet, mutta silti lapsi haluaa joskus puistoon keinumaan ja kiipeilemään... Mielestäni on tärkeämpää ulkoilla kuin puistoilla

 

[jaa-a-a]

Ei puistoissa ole pakko käydä kovin usein, mutta on se varmaan lapselle ihan hyväksi aina joskus. Pääsee siis kiipeilemään, keinumaan ym. ja ehkä leikkimään myös muiden kanssa. Me käymme puistossa kerran pari viikossa, usein niissä ei muita lapsia silloin ole ja on meillä omassakin pihassa pelit ja vehkeet, mutta silti lapsi haluaa joskus puistoon keinumaan ja kiipeilemään... Mielestäni on tärkeämpää ulkoilla kuin puistoilla

 

[Dragora]

Erakko, pohdintasi kuulostaa todella tutulta! Olen itse hyvin samanlaisessa tilanteessa - lapsi tosin on vasta vähän yli vuoden vanha, mutta olen alkanut miettiä sitä, pitäisikö noihin leikkipuistoihin ja perhekahviloihin ym. lähteä.

Kuten sinäkin, viihdyn parhaiten omissa oloissani, yksin tai oman perheen kanssa. Sosiaalisia tilanteita jännitän hurjasti - tiedostan jännityksen kohtuuttomaksi ja turhaksi, mutta sille ei oikein silti mitään mahda. Nykyisin onneksi uskon ja tiedän selviytyväni sosiaalisistakin tilanteista, mutta en silti niihin juuri koskaan vapaaehtoisesti hakeudu (poikkeuksena tietenkin sukulaisten ja tuttujen kanssa vietetty aika). Tykkään vain puuhastella itsekseni (lukea, kirjoittaa, kuunnella musiikkia) enkä koe minkäänlaista kiinnostusta ns. äitipiirejä kohtaan. Mieluiten vaihdan ajatuksia äitiydestä, vanhemmuudesta ja siihen liittyvistä iloista ja ongelmista parin harvan "lapsellisen" ystävän kanssa (jotka tosin asuvat niin kaukana että yhteydenpito tapahtuu sähköpostitse) - mutta yhtä lailla tai enemmänkin kaipaan juttelua aivan muista asioista. Kotiäitinä pyörin lapsen kanssa kotona koko päivän joka päivä, ja miehenkin kanssa jutut koskevat usein juuri tuota rakasta pienokaista. En välttämättä kauheasti innostu ajatuksesta, että pitäisi leikkipuistossa jutella - taas - lapsista. Täällä moni jo totesikin, että eihän siellä puistossa pakko jutella ole. Ei tietenkään. Itse kuitenkin kokisin yhtä vaivaannuttavaksi rupattelun ulkopuolelle jättäytymisen kuin sellaisen keskustelun jossa joudun koko ajan miettimään että "mitähän sanottavaa nyt seuraavaksi keksisi".

Ensimmäisessä viestissäsi mainitsit sen, miten yksin viihtyminen tuntuu olevan ympäristölle isompi ongelma kuin sinulle. Tuttu tilanne. Neuvola ja sukulaiset jaksavat minuakin aina välillä "painostaa" lähtemään milloin mihinkin äitipiiriin, muskariin tms. Vielä en ole kokenut näitä tarpeellisiksi kun lapsi on niin kovin pieni, mutta tulevaisuudessa pitänee yrittää... Olen vähän miettinyt sitä, että jos keksisi meille tytön kanssa jonkin yhteisen harrastuksen, liikunnan, tanssin tai jonkin muun jonka parista äti-lapsi-ryhmiä löytyy. Lapsi pääsisi näkemään muitakin pieniä ihmisiä eikä äidille kertyisi kohtuutonta juttelupainetta kun on ns. ohjattua toimintaa. Sinne puistoonkin varmaan joskus uskaltaudun, mutta en ole ajatellut että siellä ihan joka päivä olisi käytävä. Jos molemmilla on kivaa, niin miksei, mutta jos äidin mielestä homma on mahdottoman tylsää ja vastenmielistä niin en näe että sitä olisi väkisin jatkuvasti tehtävä. Parhaansahan sitä lapsensa puolesta tahtoo tehdä, ja kyllä sen pienen puistosession silloin tällöin kestänee, mutta uskon että on kaikkien kannalta parempi tehdä yhdessä jotain sellaista josta sekä lapsi että äiti nauttivat.

Lapsen sosiaaliselle kehitykselle leikkikaverit ovat varmasti tärkeitä, mutta muutkin asiat kuten temperamentti siihen vaikuttavat. Esimerkiksi minä ja sisareni kasvoimme aivan samoissa oloissa, kavereita oli yhtä paljon (suurin osa samoja) ja vanhemmat veivät meitä ihan yhtä paljon kavereille leikkimään, kavereita pyöri meillä jne. Silti minusta tuli ujo erakko joka kaikin keinoin karttaa sosiaalisia tilanteita ja siskosta tuli ulospäinsuuntautunut suupaltti joka ei kestä yksinoloa hetkeäkään. Kärjistettynä toinen on kovaääninen päällepäsmäri ja toinen syrjäänvetäytyvä hissukka.

 

[m&mm]

Puistoissa on siis teidän mielestänne pakko käydä? Säännöllisesti, joka päivä?

Viestisi otsikossa on kysymys "Kuinka äiti oppisi viihtymään leikkipuistossa? " Eli
tämän ketjun vastaukset ovat vastauksia tuohon kysymykseesi tietenkin. Ei näiden vastausten perusteella voi tehdä johtopäätöstä että muiden mielestä puistoissa on pakko käydä ja joka päivä.

Jotenkin minusta alkaa tuntua, että ihmissuhdetaidoissasi on tosiaan jotain pielessä. Mutta jos kerran viihdyt yksin, niin silloinhan ongelmaa ei ole? Kaikkea hyvää sinulle kuitenkin toivottelen, yksin tai ryhmässä ihmissuhdetaitoja opetellen.

 

[hfbv]

Kaikki ei tosiaankaan kaipaa muiden äitien seuraa. En minäkään ole osallistunut mihinkään äiti-vauva juttuihin. En yksinkertaisesti pidä mistään small-talkista, sillä se on minusta niin vääntämistä, eikä tule ollenkaan luonnostaan, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa näiden satunnaisten tuttavien jutut. Kävisin minäkin mieluummin puistossa, jos tietäisin, että muut äidit antaisivat meillekin oman rauhamme. Meillä tosiaan on kuitenkin se hyvä puoli, että ollaan saatu lapset hyvin pienellä ikäerolla, joten vaikka ollaankin omissa oloissamme, niin lapsilla on koko ajan seuraa toisistaan. Lapset eivät myöskään kuitenkaan ujostele ollenkaan, sillä heille ei ole kertynyt huonoja kokemuksia muista ihmisistä, sillä ollaan tosiaan aika lailla pitäydytty oman kodin turvassa. Kyllä niitä pettymyksiä kerkee muihin ihmisiin kertymään sillä kyllähän he kouluunkin pian menevät, eikä niitä lapsia pysty mitenkään loppuelämän suojelemaan... Valitettavasti. Lapsillamme on kuitenkin myös omien tuttujeni kautta muita lapsi kavereita, joita saavat myös toisinaan tavata.

Minä en myöskään pidä siitä, että muut äidit komentaisivat omiani, sillä osaan todellakin tehdä sen itse, jos näen siihen tarvetta. Minä taas olen nimittäin varma kasvatusmetodistani, enkä hyväksy minäkään näitä vanhempia, jotka heti ovat äänekkäästi neuvomassa. Olen nimittäin sitä mieltä, että jos heti lähtee kovalla äänellä ojentamaan, niin mitäs "pelättävää" lapsilla sitten enää on? Kyllä keinot loppuu sitten aika pian, kun lapset ovat turtuneet pienestäkin asiasta kovaan kohteluun. En halua altistaa lapsiani tuollaiseen ja harmittaa nähdä kun äidit kohtelevat omiaankin lapsiaan näin. Minun mielestäni siitä ei voi hyvää seurata.

Ihan itsenikin takia minä taas voisin muuten kyllä osallistua esim. äiti-vauva jumppaan, koska se voisi kivaa, mutta siinä tulee vastaan ajan puutu, ja meillä se ei vain ole mahdollista. Niistä muista äideistä ei siellä tarvitse välittää.

Älkää äidit kuvitelko, että kaikki äidit siellä puistossa tosiaankaan jaksaisi keskustella teidän kanssa puuta-heinää. Joillain on nähkääs muutakin elämää.

 

[pöö, pöö, pöppeli pöö]

Minä pohdin, että mikä siellä puistossa niin kamalaa oikein on. Ei kai siellä pakko ole joka päivä käydä, eikä aina ole pakko jutella muiden kanssa. Hmm... Itse asun isossa kaupungissa pientaloalueella, eikä täällä leikkipuistossa ole kertaakaan kukaan tullut puhumaan mitään. Itse hymyilen muille, otan katsekontaktia, jne. Kyllä meidän leikkipuistossa aikuiset ovat ihan omina ryppäinään, omissa porukoissaan.

Käyn myös vauvajumpassa. Olen varmaan siellä puheliain. Keskustelen kaikkien kanssa jotakin, mutta olen saanut sellaisen käsityksen, etteivät meidän ryhmässämme muut äidit niin halua jutella. Osa ainakin selkeästi haluaa olla aivan omissa oloissaan.

Uskon, että leikkipuistossa, muskarissa jne. paikoissa, joissa nyt voi muihin ihmisiin törmätä, muut kyllä huomaavat, jos ap. haluaa olla rauhassa. Ei kai kukaan väkisin tule juttelemaan.

Minusta ap. ei kuulosta mitenkään epänormaalilta. Ihmiset ovat kaikki niin erilaisia. Osa on ujoja ja hiljaisia. Mun mies ei juuri ikinä puhu kellekään vieraalle mitään. Minä höpötän, vaikka aina en edes jaksaisi. Kamalaa, jos kaikki olisivat samanlaisia. Kyllä ap:n lapsikin sitten vähän isompana ymmärtää, että äiti on hiljainen ja rauhaarakastava. Hänestä voi tulla samankaltainen tai aivan erilainen.

 

[pöö, pöö, pöppeli pöö]

Vielä puistoilusta: Onko tosiaan niin, että muualla puistoissa sosiaalistutaan heti? Meillä en tällaista ole huomannut. Tosin vauvani ei vielä edes kävele. Keinumme vaan.

 

[pppp]

Pööpöölle, kyllä meillä ainakin 1v10kk ikäinen ottaa kontaktia muihin lapsiin innokkaasti puistoissa eli alkaa näyttämään sosiaalisia taitojaan

 

[ModestyB]

Olen paljossa samaa mieltä kuin Tämäkin näkökulma. Koen tärkeäksi, että tiedän lasten kavereiden perheistä jotain, olen edes hyvän päivän tuttu heidän äitiensä ja mahdollisesti isiensäkin kanssa. En ole pääosaan heistä missään muussa kontaktissa kuin sovimme lastemme leikkitreffejä ja synttäriasioita jne. tekstarilla. Muutamia oikeita ystäviäkin olen silti ihan puistoista ja kerhoista alkaneista jutteluista saanut.

Ajattelen puistotuttuja työkavereina, sopivasti yhteyttä, joidenkin kanssa enemmän, toisten ei tervehdystä enempää, tai isossa puistossa ei edes sitä. Helpottaa minusta elämää nyt ja jatkossa. Oli kiva nähdä, että tiesin jollain tarkkuudella noin kolmasosan koululaiseni luokka-asteen lasten vanhemmista. Se antaa minulle turvallisuudentunnetta.

Mikään määrä tai vähyys sosiaalisissa kontakteissa ei takaa lapselle hyviä ystävyyssuhteita tai sulje niitä pois. On mahdollista, että esim. päiväkotiryhmästä tai koululuokasta ei tahdo kavereita löytyä, vaikka kerhosta aiemmin löytyi. Silloin on minusta vanhemman velvollisuus ottaa yhteyttä paitsi tarhantäteihin/opettajaan, myös kutsua ryhmän lapsi tai lapsia kotiin tai puistoon leikkimään, jotta lapset saavat mahdollisuuden tutustua paremmin ja löytää yhteisiä leikkejä. Ei asia aina suttaannu vain tätien tai opettajien hoidolla, eikä siinä auta miettiä, miten ikäviä ja turhia ne muut vanhemmat ovat. Hfvb:lle, muillakin on kyllä elämä.

 

[ääkkis]

Ja pikku vinkki ap.:lle: elämästä tulee helpompaa, jos päästää vähän irti omasta itsekeskeisyydestään. Ei se muiden leikkipuistoelämä sinun napasi ympärillä pyöri. Vanhemmuuden pitäisi olla juuri sitä: kasvamista elämään muillekin kuin omalle itselleen, ensisijaisesti tietenkin omalle lapselle. Keskity enemmän muihin oman omituisuutesi jauhamisen sijaan, niin kaikilla on mukavampaa.

 

[puu&heinä]

Minä ainakin olen kiinnostunut ihmisistä, kuten omasta lapsestani ja hänen kasvatuksestaan. Vaikka olen aikuinen alan ammattilainen, en ole suinkaan kaikkitietävä. Toisten jutuista oppii, hyötyy ja voi iloita. Itse saan joskus olla avuksi muille, vaikka en todellakaan puutu toisten lasenkasvatukseen. Oma kasvatustapani on muihin verrattuna melko "vapaa", hiljainen ja rauhallinen (en ole vielä ikinä huutanut lapselle). Rauhassa on silti saatu olla. Kasvatusasiat siis kiinnostavat tosiaan ja samalla muiden jutut. Puuta heinää - no ei todellakaan!

Se on kyllä tuttua muualtakin kuin hiekkalaatikolta, että kaikkien juttuja ei vaan aina jaksaisi. Jotkut on tyhmiä ja rasittavia aina ja missä vaan. Samat tylsät jutut uudestaan ja uudestaan. Kun niitä on liikaa, se joskus häiritsee lapseni kanssa olemista.

Mutta enimmäkseen leikkipuistossa on usein hyvää seuraa sekä äidille, isälle että lapsille. Ja paljon aikaa olla keskenäänkin, esim. huonommalla säällä ei paljon muita liiku...

 

[Small talk, goot to know]

Minusta on kohteliasta opetella tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Koskee vanhoja ja nuoria, ulkomaalaisia, äitejä, isiä, vammaisia, taiteilijoita... Erilaisten ihmisten kanssa siis.

Minua ei niin kotiäitimeininkin innosta enkä ole kiinnostunut kodinhoidosta, mutta tietenkin osaan kohteliaana jutella näistäkin asioista. Se on taito!

Meillä päin onneksi on myös uranaisia hiekkiksillä, joten yllättävän kiinnostavistakin asioista tulee juteltua jos haluaa. Muutoin se on ihan sitä arkipäivän viestintää ihmisten kesken. Jos pidät itseäsi fiksuna (?), opettelet sen ja opetat lapsellesikin.

PS. Voi toki johtua siitä, että olen maalta kotoisin: meillä asioista rupatteleminen on toden totta arkipäivän taito. Ulkoministeri sanoisi small talkiksi.

 

[ääkkis]

Viisaat tietää, ettei small talk tms. ole turhaa tyhjänjauhamista, vaan sillä on tarkoitus ja tehtävä. Liian itsekeskeinen ihminen käpertyy itseensä, nyrpistelee muille, ei viihdy ja valittelee oloaan muille. Kenen elämää se parantaa?

Muunlaistakin voi muuten olla, mutta se voi vaatia muutosta omassa itsessä ja suhtautumisessa muihin. Ihan myös silkka asiatieto esim. small talkista voisi avartaa näkemyksiä.

Hiekkalaatikolla on paljon erilaisia ihimisiä. On typerää leimata kaikki pelkän olinpaikan perusteella. Jos ei halua seuraa, ei liene mahdotonta olla ilman. Varmaan parempi niin meille muillekin. Minä ainakaan en vieraiden lapsia komentele enkä tuttujenkaan. Meillä on siellä enimmäkseen oikein hauskaa, ei muutama nirppanokka meidän päivää pilaa!

 

[Jotenkin näin]

Minusta ne hiekkalaatikolla leikkipuistossa luodut kaverisuhteet eivät useinkaan ole kovin pitkäkestoisia tai sanele sitä, miten lapsella myöhemmässä elämässään sujuu kavereiden löytäminen. Voivathan vanhemmat jossain määrin avittaa kaverisuhteiden muodostumista, mutta eiköhän jokaisen lapsen ole loppujen lopuksi itse etsittävä kaverinsa. Vaikka äidillä synkkaisi jonkun toisen äidin kanssa leikkipuistossa, ei se tarkoita että lapset ystävystyvät. Henkilökemiat ja luonne-erot ne ovat noilla pienemmilläkin. Ja ainakin meidän asuinalueellamme osa äideistä ja lapsista, joihin olemme lapseni kanssa tutustuneet leikkipuistoympyröissä, on jo muuttanut pois alueelta. Näin on käynyt monet kerran jo neuvolan äiti-vauvaryhmästä lähtien: kun tapaat jonkun, jonka kanssa juttua riittää hiukan enemmän, tämä seuraavassa hetkessä muuttaakin perheensä kanssa toiselle puolelle Suomea miehen uuden työn perässä tai perhe ostaa omakotitalon naapurikunnasta tms.

Joten ap, jos et tunne, että teidän leikkipuistosta löytyisi itsellesi mukavaa äitiseuraa, älä sure. Ei meistä kovin moni muukaan ole siellä mitään elinikäisiä ystävyyksiä luonut. Olen itse jo palannut hoitovapaalta töihin ja kun joskus törmään näihin vanhoihin leikkipuistotuttuihin, vaihdan kuulumiset, mutta muuten ei olla tekemisissä. Eipä lapseni näytä siitä kärsineen - päiväkodista on löytynyt kavereita. Yhtäkään näistä kavereista ei ole tavattu leikkipuistossa aikoinaan. Ja lapsen kanssa voi elää luovemmin ja hauskemminkin kuin mennä joka päivä leikkipuistoon klo 10-12 välisenä aikana. Mitenkähän lapset aikoinaan selvisivät ilman leikkipuistoja?

 

[Tämäkin näkökulma]

Mun mielestäni tämä keskusteluketju on hämmentävä, koska tässähän oikeasti puhutaan siitä, että ap ei hyväksy itseään sellaisena kuin on ja haluaa muuttua, mikä tulee esille otsikossa - mutta sen jälkeen hän kääntääkin asian niin, että muut eivät hyväksy häntä ihmisenä. Minkä jälkeen minä ymmärsin, että hän ei edes yritä olla sosiaalinen (jolloin kyse on valitusta käyttäytymisestä, mitä muiden onkin vaikea hyväksyä), vaikka sitten selvisi, että hän kyllä suhtautuu toisiin ihan perusystävällisesti. Ainoa, mitä tästä voi päätellä on se, että kommunikointi muiden äitien kanssa ei ota sujuakseen, muttei siitä selviä, että mikä tuossa tilanteessa mättää.

Ap, sun peruspersoonassa ei ole mitään vikaa. Maailma ei pyöris ilman introvertteja ihmisiä, jotka saa voimaa yksinolosta ja keskittyy siihen omaan juttuunsa. Mutta sosiaaliset taidot ei ole synnynnäisä, vaan ne pitää jokaisen opetella. Jotkut pääsee niissäkin helpommalla, mut useimpien pitää ihan tietoisesti tsempata oppiakseen esimerkiksi juuri kevyttä keskustelua. Ja vaikka kaikki ei iloitse toisten ihmisten seurasta, niin ihmispelko ja arkuus ei ole synnynnäistä, vaan nekin on opittuja juttuja. Niistä voi siis oppia pois, kun kerää itselleen riittävästi myönteisiä kokemuksia ja onnistumisia.

Sä puhut itsestäsi, aivan kuin huonot kokemuksesi muista ihmisistä johtuisivat siitä, että sinä olet persoonana sellainen, että muut eivät hyväksy sinua. Käytöksesi voi olla sellaista, että muiden ihmisten on vaikea ymmärtää sanattomia viestejäsi ja hahmottaa, mitä ajattelet ja mitä haluat, ja se voi aiheuttaa muissa turhautumista. Mutta ihmisenä, persoonana, olet arvokas ja kiinnostava.

Lähes kaikilla ihmisillä ympärilläsi on kova pelko torjutuksi ja hylätyksi tulemisesta. Kaikilla on oma keinonsa pitää pientä välimatkaa oman herkän sisimpänsä ja muiden ihmisten välillä. Joillakuilla se loputon reippaus ja tomeruus, jotkut on aina hauskoja seuranpitäjiä, jotkut yrittävät parhaansa mukaan selvitä aina itse ja olla kaikkein vahvimpia ja jotkut vaan vetäytyy. Seuraavalla kerralla siellä puistossa voit tarkkailla sitä kovaäänistä äitiä ja miettiä, millaisia kokemuksia hänellä on ihmisistä. Onko hän kenties aina kokenut olevansa liian paljon, liian isoääninen ja särmikäs, eikä koskaan mahtunut kiltin naisen rooliin? Haaveileeko hän kroonisesti Espanjanlomasta, missä kaikki saavat huitoa käsillään ja mölytä minkä ehtivät, ja ovat silti aivan normaaleja? Vai vaadittiinko häntä kotona olemaan aina se vahvin vastuunkantaja? Voit tuntea jopa empatian häivähdyksen tossa ajatusleikissä, mutta aivan taatusti tuo äiti on sun mielessä sen jälkeen vähemmän pelottava.

 

[m&mm]

Kun noissa puistoissa pitäisi jutella vain tietyistä aihepiireistä. Jos erehtyy sanomaan jotain muuta, alkaa tuijottaminen ja selvä vieroksunta.

Ap, oletko uskovainen? Ainoa aihepiiri joka minulle tulee mieleen, mitä karsastaisin, olisi se että joku tulee hiekkalaatikolla käännyttämään minua. Tietysti uskonnostakin voi puhua, mutta yleensä en enää jaksa, koska se menee niin helposti käännytykseksi tai väittelyksi.
Jos olet uskovainen niin anna muidenkin olla kaikessa rauhassa sitä mitä ovat.

Jos olen väärässä tämän uskonasian suhteen, niin minkälaisia aiheita olet ottanut puheeksi ja on alkanut tuijotus ja vieroksunta?

 

[ääkkis]

taas ei kelpaa mulle, mutta ihan hyvin tullaan toimeen sen verkostomyyjän kanssakin

 

[ap.]

Dragora, sinulla on hirmu samanlaisia ajatuksia kuin minulla...

Ja en, en ole uskovainen, enkä puhu politiikasta, enkä harrasta verkostomyyntiä.

Kyllä, vuorovaikutussuhteissani on varmaan sitten jotain vialla..

Asiat, joista puhun muille, ovat usein asioita jotka sillä hetkellä ovat sydämelläni. Olen vahvasti tunneihminen, ja sep aha vika minussa on etten yhtään osaa teeskennellä. Saatan siis tokaista, että onpa kamalan kylmä, ihan jäätyy tai sitten juttelen mitä kaikkea kivaa ollaan lasten kanssa hommailtu. Ehkä siis ihan tavallisista asioista juttelen, mutta en siis osaa teeskennellä, tai olla semmoinen "neutraali".

Totta kyllä, että olen sitten varmaan liian itsekeskeinen ja liikaa tai liian vähän kaikkea...Joka tapauksessa, minulla on ulkopuolinen olo toisista äideistä. He ovat taatusti ihania ihmisiä ja hyviä äitejä, mutta silti koen olevani äitijoukossa yksin. Anteeksi, niin se vain on ollut siitä asti kun äidiksi tulin ja ihan oma vika ja syyni.

 

[m&mm]

.. no sitten aika voi parantaa haavat, jos omaa halua löytyy. Sama ulkopuolisuus minuakin vaivasi nuorena aikuisena, ja kuten aiemmin tässä ketjussa kirjoitin, se johtui koulukiusattuna olemisesta. Ja nyt olen nelikymppinen yksivuotiaan äiti, vanhat traumat käsitelty pois, ja tunnen että äitiys nimenomaan yhdistää minua tuntemattomiinkin ihmisiin, äiteihin ja isiin.

Toivon että sinäkin hyvä ap pääset kokemaan sen yhteisöllisyyden tunteen minkä minäkin olen saanut kokea raskauden ja äitiyden myötä.

 

[Minun teoriani]

Dragora, sinulla on hirmu samanlaisia ajatuksia kuin minulla...

Ja en, en ole uskovainen, enkä puhu politiikasta, enkä harrasta verkostomyyntiä.

Kyllä, vuorovaikutussuhteissani on varmaan sitten jotain vialla..

Asiat, joista puhun muille, ovat usein asioita jotka sillä hetkellä ovat sydämelläni. Olen vahvasti tunneihminen, ja sep aha vika minussa on etten yhtään osaa teeskennellä. Saatan siis tokaista, että onpa kamalan kylmä, ihan jäätyy tai sitten juttelen mitä kaikkea kivaa ollaan lasten kanssa hommailtu. Ehkä siis ihan tavallisista asioista juttelen, mutta en siis osaa teeskennellä, tai olla semmoinen "neutraali".

Totta kyllä, että olen sitten varmaan liian itsekeskeinen ja liikaa tai liian vähän kaikkea...Joka tapauksessa, minulla on ulkopuolinen olo toisista äideistä. He ovat taatusti ihania ihmisiä ja hyviä äitejä, mutta silti koen olevani äitijoukossa yksin. Anteeksi, niin se vain on ollut siitä asti kun äidiksi tulin ja ihan oma vika ja syyni.

.. ón että sinä olet äitijoukossa yksin koska oikeasti haluat olla yksin. Piste. Se saa sinut tuntemaan jotenkin erityisesti ja kuten aiemmin joku kirjoitti, voit sen avulla nostaa itsesi joukon yläpuolelle. Tosiasia kuitenkin on että ei ketään oikeasti niin kauheasti muiden asiat kiinnosta että ehtisivät aina olla sinua hyljeksimässä.

Ja lopuksi, itsesääli ei kaunista.

 

[Dragora]

Ap, olen myös hyvin pitkälti tunnepohjalta toimiva ihminen ja vaikka toisaalta minun on vaikea avautua ja puhua itselleni tärkeistä asioista puolitutuille (saati tuntemattomille), en myöskään osaa teeskennellä olevani muuta kuin mitä olen. Jos vaistoan (tai kuvittelen ) jonkun ihmisen ns. vetävän roolia, tunnen oman oloni vaivautuneeksi. Omalla kohdallani vuorovaikutusta satunnaistuttujen kanssa vaikeuttaa eniten se, etten usko kenenkään olevan kiinnostunut minun asioistani tai sanoistani. Vastaukseni jäävät yksisanaisiksi tai muuten onnettoman lyhyiksi kun en kehtaa puhua "liikaa" ("se ajattelee kuitenkin että onpa tylsä tyyppi!") enkä myöskään uskalla kysellä muilta mitään kun pelkään niin kovasti kysyväni jotain liian henkilökohtaista. Keskustelu tyrehtyy äkkiä! Kun olen tietoinen tästä pulmasta, olen vähitellen oppinut höpöttelemään niitä näitä ja olemaan ajattelematta kiinnostaako se ketään. Olen saanut kuulla että niin ne muutkin tekee.

Äitiys on osa minua ja tärkeä osa elämääni, mutta ei se mielestäni tarkoita että minun on "pakko" ystävystyä muiden äitien kanssa. Kun ajattelen puistoihin, kerhoihin ym. lähtöä lapsen kanssa, en kuvittele että löytäisin sieltä uusia hyviä ystäviä (en toki pistä vastaan jos niin käy), hyvänpäiväntuttuja ehkä. Minulla on paljon tuttuja jotka haluavat tutustua ihmisiin ja luoda verkostoja puhtaasti sillä motiivilla, että "siitä voi olla mulle joskus HYÖTYÄ". Itse en kykene tähän. Pystyn toki jutustelemaan ystävällisesti ja kohteliaasti kenen kanssa tahansa, mutta en näe paljon pointtia siinä, että itse vapaaehtoisesti hakeutuisin tilanteisiin joissa joudun olemaan seurassa jossa tunnen oloni vieraaksi ja epämukavaksi. Elämä on liian lyhyt. Ei se tarkoita sitä, että olisin millään tavalla parempi (tai huonompi) kuin ne ihmiset joiden seurassa en oikein viihdy, sitä vain että aina ei voi olla samalla aaltopituudella kaikkien kanssa.

Kysyisinkin - jos tunnet itsesi ulkopuoliseksi äitijoukoissa eikä sellaisiin tilanteisiin meneminen kiinnosta etkä varsinaisesti kaipaa seuraa, onko se välttämättä ongelma? Voisitko keskittyä nauttimaan ystäviesti seurasta (ymmärsin jostain viestistäsi että sinulla sellaisia on), olivat he sitten äitejä tai eivät? Silloin kun muiden äitien seuraan uskaltaudut, voisitko ottaa sen elämää rikastuttavana kokemuksena?

 

[pipppurimylllly]

Minä olen huomannut, että jos kulkee lapsen perässä hiekkalaatikon, keinujen yms. laitteiden välillä, niin ei siinä edes ennätä juttelemaan kenenkään kanssa ellei sitten tarkoituksella halua jutella jonkun kanssa. Varsinkin jos on kaksi lasta, niin siinä on ihan työtä juosta lasten perässä, sillä mitä pienempi lapsi, niin sitä enemmän lapsi vaatii seuraamista ettei juokse keinun alle, ota toiselta lelua kädestä jne.

AP kysyi, että pitääkö puistossa käydä joka päivä. Minusta se on sellainen asia, mikä sinun on itse ratkaistava. Moni suosittelee kahta ulkoilukertaa päivässä ja esimerkiksi koululaisellehan 2 tuntia liikuntaa on suositus, joten useinhan lapsuudessa omaksuttu tapa ulkoilla säässä kuin säässä jatkuu sitten isompanakin lapsena. Jos siis et käy puistossa, niin kannattaisi ehkä miettiä, että saavatko lapsesi muuten raitista ilmaa, liikuntaa, hyvän keinon purkaa energiaa järkevällä tavalla ja saavatko he treenata sosiaalisia taitoja eri ikäisten ihmisten kanssa.

Jos äiti on kovin erakkomainen, niin on riskinä, että lapsista tulee samanlaisia. Siinä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta päiväkoti, koulu, opiskelupaikka ja työpaikat ovat yleensä sellaisia, joissa sosiaalisista taidoista on hyötyä. Jos miettii aikuisten työpaikkoja, niin kyllähän siitä on hirvittävän iso etu, jos pystyy tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kannattaa siis tässäkin asiassa miettiä, että millaiseen suuntaan haluaa ohjata lasten kasvatusta. Jos itse kärsii erakkomaisuudesta tai sosiaalisesta kyvyttömyydestä tulla erilaisten ihmisten kanssa toimeen, niin ehkä siinä tapauksessa kannattaisi yrittää nähdä edes silloin tällöin vaivaa, että ei erakoidu lasten kanssa kotiin, vaan näkee muitakin ihmisiä.

Itse olen muuten myös sellaisen äidin lapsi, joka ei koskaan tutustunut kavereitteni vanhempiin, ei käynyt vanhempainilloissa, ei kevätjuhlissa tms. Pärjäsin hyvin koulussa, mutta kavereita ei ollut juuri ollenkaan. Aikuisena kärsin, että en uskaltanut jutella tuntemattomien kanssa ja tällainen ujous haittasi tietysti hirveästi, kun ei uskaltanut jutella baarissa kiinnostavien miesten kanssa ja samoin esim. työhaastattelut olivat tosi jäykkiä ja ilottomia tilaisuuksia. Opettelin tietoisesti viihtymään ihmisten seurassa paremmin ja kun sain omia lapsia, niin opetin heistä sosiaalisempia. Käyn vanhempainilloissa, vien lapsia kohtuuden rajoissa harrastuksiin, kavereiden synttäreille, puistoihin jne eli tarkoituksena ei ole myöskään se, etteivätkö lapset osaisi yhtään olla itsekseen ilman ohjattua toimintaa, mutta tarkoituksena on se, että osaavat pitää puoliaan eri ihmisten seurassa.

Joskus erakoituminen johtuu siitä, että on pettynyt muihin ihmisiin ja siksi sitä siis haluaa eristäytyä muista, jottei tarvitse kokea uusia pettymyksiä. Jos näin on, niin kannattaisi ainakin tiedostaa se, miksi käyttäytyy kuten käyttäytyy, jotta ymmärtää oman käytöksen syyt.

 

[pippurimyllly]

Unohdin vielä sanoa sen, että ei kai puistoissa tai kerhoissa heti tarvitsekaan tulla miksikään sydänystäviksi. Voihan sitä vaihtaa ajatuksia, mielipiteitä ja ihan vaan rupatella niitä näitä. Jos sitä kautta saisikin itselleen hyvän ystävän, niin aina parempaa.