Kuinka äiti oppisi viihtymään leikkipuistossa? :)

[Erakko_Rapu_1977]

Lapseni on touhukas 3-vuotias, joka vaatisi jo ikäistään leikkiseuraa. Hän käy kerhossa pari kertaa viikossa, kerho on sellainen jossa lapset ovat ilman vanhempia.

Ongelmani on se, että olen luonteeltani rauhaa rakastava ja omissa oloissani viihtyvä. En siis tarvitse aikuista seuraa, enkä osaa jutella mistään toisten äitien kanssa, eikä minua kiinnosta toisten lapset tai lapsijutut.

Minua myös ärsyttää kun sellaiset tomerat kovaääniset äidit alkavat komentaa ja touhottaa puolestani. Vaikea selittää tätä, mutta oma tapani kasvattaa on hiljainen ja keskusteleva, ei sellainen määräilevä. Jotkut äidit tulkitsevat sen niin, että heillä on lupa määräillä myös omaa lastani, vaikka lapseni ymmärtää ihan tavallista puhetta.

Miten siis oppisin viihtymään leikkipuistoissa, kun näyttää siltä että pakko niissä on käydä. Olenko omituinen kun edes kaipaa mitään äitikavereita, vaan pelkkä ajatus on jotenkin vaivaannuttava.

En myöskään käy äiti-lapsikerhoissa ja sekin tuntuu olevan ongelma monelle. Onko siis jotenkin normaalimpaa olla "äitisosiaalinen", onko itsekseen viihtyminen epänormaalia? Miksi äiti-ihmisen pitää oletusarvoisesti olla huippusosiaalinen?

Etukäteen jo ahdistaa ajatus vanhempainilloista ja kaikesta pakkososiaalisesta pullasta, jota vanhemmuus tuo mukanaan.

Olen ollut siis itsekseni viihtyvä ihan pienestä tytöstä asti. Tämä tuntuu vaan olevan yhteisöille suurempi ongelma kuin minulle. Voiko lapsi jotenkin traumatisoitua siitä, ettei äiti viihdy suurissa ihmisjoukoissa?

 

[itkustan]

Jos teillä on tarkoitus asua kyseisessä paikassa jatkossakin, niin kannattaa muistaa, että nuo leikkipuiston tädit ovat todennäköisesti niitä, joita tulet jatkossakin tapaamaan päiväkodissa, koulussa ja lasten harrastuksissa. Esikoiseni on nyt murrosikäinen ja olen todella TODELLA kiitollinen, että tunnen lasteni vanhempia, sillä näiden nuorten keskuudessa on paljastunut päihteiden käyttöä, varastelua yms., mikä tuntui karkaavan käsistä. Me vanhemmat kuitenkin lyöttäydyimme yhteen ja perustimme vahtiringin, jossa vaihdoimme puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet ja päätimme yhdessä, moneltako nuorten pitää tulla arkisin kotiin jne. Yhteiseen hiileen puhaltamalla sain esim. omalta lapseltani loppumaan tupakka- ja viinakokeilut. Ilman tätä äitien ja isien rinkiä en ehkä olisi edes tiennyt, mittä hän tekee muiden kavereittensa kanssa!!!!

Paljolti on siis kyse siitäkin, että haluatko ollenkaan, että lapsillasi olisi kavereita, teille voi tulla koulun jälkeen leikkimään, haluatko tietää, missä lapsesi kaverit asuvat jne. Jos jo heti varhaisessa vaiheessa haluat ehdottomasti jättäytyä pois näistä kuvioista, niin se voi kostautua lapsellesi. Se, että sinä et halua ihmiskontakteja, voi tarkoittaa sitä, että mallisi toimii myös niin päin, että lapsesikin omaksuu sen, että oma seura riittää, eikä tarvitse tarvita muita ihmisiä.

Kerroit, että lapsesi kuitenkin kaipaisi jo ikäistään seuraa. Voisiko olla, että sinä olet itse esimerkiksi kasvanut ilman leikkikavereita, jolloin et ole pystynyt edes oppimaan siihen, mikä ilo ystävyydestä voi olla? Koska lapsesi kaipaa seuraa, niin eikö kannattaisi tarjota hänelle se mahdollisuus, että hän voisi kehittää sosiaalisia taitojaan? Joskus muuten aikuisen eristäytyminen voi olla turvakeino eli ei halua aikuiskontakteja, jottei tarvitse kohdata pettymyksiä...

 

[ap.]

Jotenkin niin toivon, että lapsi löytäisi ne leikkikaverit kerhoista ja kouluista sitten aikanaan...Olisin ihan iloinen, että lapsia tulisikin meille käymään, kunhan ei tarvitsisi kestää niiden äitejä. En kestä sitä vertailua ja kasvatuspäkätystä, anteeksi vain suora mielipiteeni.

Ihan utopiaa minulle tuollainen vahtirinki, voi olla että tässä asiassa meidän on mahdotonta ymmärtää toisiamme. Tuntuu, että olet sosiaalisuudessa sitä toista ääripäätä.

Tuossa olet oikeassa, että ihmisten välttely saatta olla turvakeino, olen kokenut kauheasti pettymyksiä ihmisten taholta. Ja olen ihan oikeasti ollut pikkuisesta asti omaehtoisesti omaan seuraan tai pieniin seurueisiin hakeutuva. Hmm...minulle tuli vielä friikimpi olo kuin ennen keskustelun avausta, olen siis ihan oikeasti outo ja nyt lapseni traumatisoituu seurastani.

 

[shewolf]

Tuossa olet oikeassa, että ihmisten välttely saatta olla turvakeino, olen kokenut kauheasti pettymyksiä ihmisten taholta. Ja olen ihan oikeasti ollut pikkuisesta asti omaehtoisesti omaan seuraan tai pieniin seurueisiin hakeutuva. Hmm...minulle tuli vielä friikimpi olo kuin ennen keskustelun avausta, olen siis ihan oikeasti outo ja nyt lapseni traumatisoituu seurastani.

No nyt liiottelet ja tiedät sen itsekkin. Muista että useimmiten kuitenkin nuin nuori lapsi kaipaa sitä seuraa ja leikkikavereita. Se on lapsuuden osalta todella todella tärkeää että oppii sitten isommalla iällä sosiaaliseksi. Vaikket sinä millään viihtyisi muiden äitien kanssa niin kannattaa silti vaan mennä ja antaa lapsen siellä leikkiä ja touhuta. Ota sinä vaikka kirja mukaan ja lueskele penkillä samalla vahtien lastasi. Tai mene rohkeasti vaan leikkiin mukaan...
Oli minullakin aluksi vaikeaa totutella muiden äitien kanssa olemiseen kun esikoiseni kanssa kuljimme puistoissa. Mutta siihen myöhemmin tottu ja miestä on tullut todella hyviä ystäviä. Elä anna sinun oman ujoutesi nyt rajoittaa oman lapsesi elämää!

 

[ap.]

Kirja voisi olla kyllä muuten ihan hyvä keino. Joskus sekin auttaa kun ei edes yritä olla sosiaalinen muiden äitien kanssa vaan leikkii vaan oman lapsen kanssa. Totta kyllä, ettei oman ujouden pitäisi antaa rajoittaa, mutta hankalaa se on, kun ei vaan kertakaikkiaan viihdy isoissa ihmisjoukoissa.

Miksihän sisäänpäinkääntyneisyys mielletään niin negatiiviseksi piirteeksi? Olen aina tykännyt puuhailla omiani, lukea paljon, kuunnella musiikkia, harrastella omiani.

 

[en minäkään aina jaksa olla sosiaalinen]

Hei, mulla on vähän sama fiilis leikkipuistojen suhteen. Oma lapseni on vasta 1,5-vuotias ja olen kotona hänen kanssaan, mutta ymmärrän kyllä ajatuksiasi.
Olemme yrittäneet mennä vauvakerhoihin yms. mutta en oikein ole löytänyt paikkaani niistä mistään. Vauvauinti oli mukavaa, se oli oman perheen yhteinen juttu - siellä kontaktit muihin oli "sopivassa mittkaavassa".

Itse haaveilen tilanteesta, että taloyhtiössä voisi olla vuoronperään yksi aikuinen hiekkalaatikolla katsomassa monen perheen lapsia. Näin on kuulemma edellisenkin sukupolven kanssa menetelty täällä, ja hyvin on toiminut.

Vanhemmuus on vähän sellainen juttu, että se pakkoyhdistää todella erilaisia ihmisiä - siis pakkoyhdistää sillä tavalla että esim. leikkipuiston aitojen sisällä on niin johtajat kuin duunarit, uskikset ja ateistit, terveet ja sairaat. Mielestäni se on tärkeää sen kannalta että lapsen maailmankuva avartuu ja että hän oppii sosiaalisuutta.

Mielestäni sinun, ap, kannattaa yrittää asennoitua tuohon sosiaaliseen puoleen niin että se on "työ joka on tehtävä" - haluat kuitenkin tarjota lapsellesi virikkeitä, ja leikkipuisto on yksi parhaista paikoista siihen. Sinun ei siitä tarvitse tykätä, mutta jos sovit itsesi ja lapsesi kanssa että menettä sinne vaikka kolme kertaa viikossa tunniksi, niin kestät sen kyllä

 

[entäss]

Laita mp3-soittimen napit korville, niin eivät ihmiset tule väkisin jututtamaan (jos siis napit ovat suht näkyvää sorttia). Soittimen ei tarvitse siis olla päällä, jos haluat kuulla, mitä ympäristössä tapahtuu.

 

[en puhu]

Me käydään lasten kanssa puistossa päivittäin enkä pahemmin juttele muille äideille. Ei vaan kiinnosta. Keskityn omiin lapsiini ja annan heidän leikkiä muiden kanssa mutta itse en juttele muille. En ole töykeä ja tervehdin kyllä muita. Lapset viihtyvät ihan hyvin. Omassa pihapiirissä on yksi äiti jonka kanssa tulen todella hyvin toimeen ja hänen kanssaan nähdään muutaman kerran viikossa. Muita kavereita en kaipaa. En yleensäkään tule toimeen naisten kanssa enkä jaksa jutella ihmisten kanssa jos ei ole mitään muuta yhteistä kuin että molemmilla on lapsia.
Missään kerhoissa tai kahviloissa en käy.

En koe olevani mitenkään outo. Eikä ap kuulostaa yhtään oudolta myöskään.
Ei kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia.

 

[ap.]

Sinulle "en puhu", olisi tosi mukavaa kyllä kun löytäisi edes yhden samanhenkisen äidin. Semmoisen lempeän ihmisen, joka ei tyrkytä omia kasvatusnäkemyksiään minulle. Ja oikeastaan, lapsista siis pidän ja lapset tuntuvat tykkäävän minusta vaikka olenkin tämmöinen ujo piimä. Harvan äidin kanssa vaan tulee juttuun.

Ja juurikin tuo sama minulla, että itseasiassa pelkään naisia. Pelkään, että joudun juoruilun kohteeksi ja minua kritisoidaan selän takana. Minulla on myös aika huono itseluottamus äitinä. Minulla on hiljainen ääni, enkä osaa semmoista kovaäänistä komennusta ja minua pidetään varmaan sen takia huonona kasvattajana.

Nyt kun asiaa tarkemmin mietin, minua siis pelottaa. Pelottaa tutustua ja ystävystyä naispuolisiin ihmisiin.

Tässä hiljattain tutustuin yhteen äitiin, mutta hänenkin seurassaan tuli tunne, etten ole riittävän hyvä kasvattaja ja äiti. Vaistosin myös, että hän ei oikein pidä lapsestani. Niinpä taidan hiljoksiin etääntyä hänestäkin, koska pelottaa liikaa.

 

[sama vika,]

Meillä 2-vuotias lapsi, enkä ole käynyt missään leikkipuistoissa hänen kanssaa. Nyt hän on päiväkodissa ja yhdessä käydään muskarissa. En itsekään tunne oloani luonnolliseksi isoissa äiti-lapsilaumoissa. Muutenkin jo vauvasta lähtien lapseni on ollut superrauhallinen ja nyt kaksi vuotiaana aika arka ja tarkkaavainen (enemmänkin luonnekysymys). Mutta tässä vaiheessa ei lapsi varmaan varsinaisia kavereita tarvitset. Tulevaisuudessa toivon kyllä harrastusten ym yhdistävän myös meitä aikuisia. Jos nyt ei minua hirveesti hiekkalaatiokkoelämä yhdistä muihin vanhempiin, toivon, että tulevat lapsen harrastukset yhdistävät kuitenkin.

 

[m&mm]

Nyt kun asiaa tarkemmin mietin, minua siis pelottaa. Pelottaa tutustua ja ystävystyä naispuolisiin ihmisiin.

Hei ap. MInulla on ollut sama ongelma, mutta olen päässyt siitä ja nyt nautin vieraidenkin ihmisten seurasta mm. puistossa. Minun ongelmani juonsi juurensa myös pelkoon, minua kiusattiin koulusta luokallani olleiden tytöjen toimesta päivittäin neljä vuotta. KOulu oli kamalaa siitä syystä. tästä syystä pelkäsin ikäisteni naisten seuraa vielä aikuisena. Olen nyt nelikymppinen ja päässyt asiasta ylitse. Hienoa että nyt oivalsit että taustalla on pelko. Voit päästä pelosta ylitse.

 

[Tämäkin näkökulma]

Mun äiti oli juuri sellainen, joka siirtyy isossa joukossa syrjään, ei ota itse kontaktia eikä tee aloitetta. Hän ei koskaan vienyt mua kerhoihin eikä harrastuksiin eikä myöhemmin käynyt vanhempainilloissa. Minä sain ihan itse hankkia ne kaverit, joita onnettomilla, harjaantumattomilla lapsen taidoillani pystyin, ja kun jouduin kiusatuksi, oli äitini aivan säälittävän avuton auttamaan minua millään lailla. Hänhän ei tuntenut yhdenkään koulukaverini vanhempia, eikä edes välittänyt tuntea. Kaikkien muiden vanhemmat taas tunsivat toisensa ja olivat huolehtineet siitä, että lapset olivat tutustuneet toisiinsa viimeistään eskarissa myös vapaa-ajalla. Mua ei oltu autettu sosiaalistumaan tämän ryhmän kulttuuriin, ja olin ihan hukassa heidän kanssaan.

Olen tästä äidilleni vieläkin kiukkuinen. Oliko oikein tehdä minun elämästäni hankalaa, vain siksi että äitini pääsi helpommalla? Äidin tehtävä on valmentaa lasta myös sosiaaliseen elämään, eikä piiloutua sinne kirjan taakse ja toivoa parasta! Meidän suhdetta määrittää vielä aikuisenakin se, että minun tehtäväni on aina miettiä, miten suojella äitiäni pahalta mieleltä, raukka kun on niin reppana, ettei kestä ollenkaan ihmisten välisiä, normaaleja ja terveitäkin ristiriitoja.

Minä käyn kerhoissa ja juttelen muiden äitien kanssa ensisijaisesti lapseni vuoksi. Näiden äitien lapset ovat oman lapseni tulevia kavereita ja ystäviä. Millainen äiti olisin, jos mua ei kiinnosta ollenkaan, miten lapseni pärjää muiden ihmisten kanssa? Pienellä, muutaman tunnin viikkopanostuksella voi olla ratkaisevan suuri merkitys koko lapsen päiväkoti- ja kouluajalle. Lapselle kaveri on se, joka siinä on vierellä leikkimässä, ja vaikka ei ole minun tehtäväni hankkia lapselleni kavereita, on nimenomaan minun tehtäväni mahdollistaa tuo kaveruus.

Mitäs jos suhatutuisit asiaan ihan realistisesti? Myönnät, että yliarvioit sen, kuinka paljon muut ihmiset sua tarkkailevat (heillä on niissä omissa lapsissaan riittävästi tarkkailtavaa) ja sen, kuinka tiiviitä puistojen äitipiirit ovat. Myönnät sen, että ihmsiet on erilaisia, ja että sillä suuriäänisellä tomeralla äidillä on ihan yhtä suuri oikeus olla suuriääninen mitä sinulla pieniääninen, eikä tätä asiaa tarvi arvottaa mitenkään. Myönnät sen, että parin tunnin juttelu viikossa ei oikeasti ole tavalliselle ihmiselle mitenkään ylivoimainen ponnistus, ja välttelet sitä nyt vaan koska voit vältellä ja pääset näin helpommalla.

Ihan rauhassa siis voit olla siellä kotona, jos niin tuntuu parhaimmalta. Mutta lakkaa aliarvioimasta toisia äitejä ja heidän fiksuuttaan.

 

[Ei millään pahalla...]

Kuulostaa siltä, että koet kaiken keskustelun kasvatusasioista tähtäävän sinun kasvatustyylisi arvostelemiseen ja väheksyntään. Tai jos joku sanoo lapsellesi jotain, niin tulkitset, että hän katsoo asiakseen puhua kovaan ääneen lapsellesi koska pitää sinun hiljaista keskustelutyyliäsi huonona. Oletko tullut ajatelleeksi, että muut ihmiset saattavat olla sellaisia kuin ovat ihan muistakin syistä kuin saadakseen sinut tuntemaan itsesi epävarmaksi. Eli he saattaisivat puhua lapsellesi kovaan ääneen tai heillä saattaisi olla kyseiset kasvatusnäkemykset vaikka sinä et olisikaan ujo ja hiljainen. He eivät ehkä arvaa, että koet kritiikkinä itseäsi kohtaan sen, jos heillä sattuu olemaan jostain kasvatusasiasta erilainen näkemys kuin sinulla. Totuushan on, että olemme kaikki erilaisia ja meillä on kaikilla erilaisia näkemyksiä asioista, ja siksi onkin yleensä ihan kiinnostavaa keskustella asioista. Jos kaikki olisivat täsmälleen samanlaisia tai kaikilla olisi samat mielipiteet, eipä taitaisi paljon keskustelua syntyä. Mitä jos yrittäisit ajatella, että sinun kasvatustapasi on ihan hyvä, eikä sinun tarvitse loukkaantua siitä, että muilla on erilaiset tavat.
Anteeksi, mutta minua hiukan huvitti kommenttisi siitä, että haluaisit tutustua "en puhu" kirjoittajaan. Eikö tämä olisi vähän ristiriidassa sen kanssa, että kumpikaan teistä ei halua puhua kenenkään kanssa. Mistä päättelit, että "en puhu" on lempeä ihminen? Ovatko puhumattomat yleensä lempeitä ja puheliaat ilkeitä? MIstä olet tullut kkysyeiseen johtopäätökseen?

 

[ap.]

Hmmm, jaa...Minunkaan äiti ei kyllä ystävystynyt kavereideni äitien kanssa, vei ja haki kyllä kavereilta jos tarpeen oli. Silti en ole omalle äidilleni siitä katkera. Ihan kyllä uusi juttu tämä, että pitäisi kaveerata muiden äitien kanssa, ihan väkisin.

Kai tähän nyt joku muukin näkökulma löytyy? Itse löysin omat kaverini ihan omatoimisesti, siis ne harvat, ei niitä äiti ole minulle koskaan hankkinut.

Sinun pitäisi varmaan itse selvittää tuo katkeruutesi äitiäsi kohtaan, minusta tuntuu, että olet nyt aika ankara hänelle. En usko, että kiusaaminen johtui äidistäsi. Kiusatuksi voi joutua kuka vaan, riittää että on paikalla väärään aikaan. Kiusattuna minulla on tästä kokemusta, mutta äitiäni en siitä kyllä lähtisi syyttelemään.

Totta on, että minunkin pitäisi olla suopeampi toisia äitejä kohtaan. Ehkä olet vain niin saanut naisten kanssa takkiini, että olen tosi varovainen. Enkä nyt ihan umpierakko ole, aina silloin tällöin raahaudun puistoon kyllä, mutta en voi sanoa siitä nauttivani. Vien mielellään lasta myös kerhoihin, ja onneksi niissä ei tarvitse itse olla.

Hmmm, olenpa nyt huono ihminen kaikessa epäsosiaalisuudessani. Mutta siitä olen eri mieltä, ettei äidit niitä kavereita lapsilleen pitkällä tähtäimellä hanki. Myönnän, että kehittymistä tässä asiassa minulla on. Kun löytäisi jonkin kultaisen keskitien, ei tarvitsisi pakottaa itseään olemaan ylisosiaalinen, mutta vähän pääsisi irti toisten ihmisten ja etenkin naisten pelosta.

 

[Tämäkin näkökulma]

Ap, sitä juuri tarkoitan tuolla yliarvioinnilla, että puhut puistoilusta ylisosiaalisena tapahtumana. Sehän on rupattelua, jossa puhutaan niitä näitä. Se voi olla vähän kankeaa aluksi, ennen kuin sen oppii, mutta ylisosiaalista se ei tosiaan ole sen enempää kuin muutaman sanan vaihtaminen kaupan kassan kanssa.

Mä en tiedä, oletko ymmärtänyt, että kohtelemalla muita kuin he eivät olisi luottamuksesi, hymysi ja rupattelusi arvoisia, pahoitat heidän mielensä. Annat heidän ymmärtää, että näet heidät, paitsi pelottavina, myös muuten vastenmielisinä ihmisinä, joihin ei kannata tutustua. Miltä luulet sen heistä tuntuvan? Sinä ja se toinen äiti olette sosiaalisessa tilanteessa tismalleen tasavertaisia, molemmilla on yhtä paljon vastuusta siitä, miten tilanne etenee. Se, että sinä lähtökohtaisesti oletat muiden väheksyvän tapaasi olla äiti ja oma persoonasi, väistämättä vääristää koko kommunikointitilanteen. Ei se isoääninen äiti ole isoääninen piiloviestiäkseen sinulle jotain, tai arvostellakseen, vaan hän vaan on sellainen. Olisi hyvä, jos pystyisit antamaan sekä itsellesi, että muille luvan olla juuri oma itsensä. Jokainen, joka lähestyy sinua, ottaa riskin, että tulee torjutuksi. Arvosta tuota riskinottoa, ja kunnioita tuota toista ihmistä juttelemalla edes sen minuutin. Ei se toinen äiti kaipaa sulta sun sotua, cv:tä, referaattia päiväkirjastasi eikä mitään henkilökohtaista. Hän vaan yrittää olla ystävällinen. On vähän epäreilua torjua toi ystävällisyys vain siksi, että joskus joku toinen ihminen on ollut sulle ilkeä.

 

[relaa relaa]

Hyviä pointteja nimimerkiltä Tämäkin näkökulma. Ja tämän sanoo äiti, joka on myös hyvin ujo ottamaan kontaktia muihin ihmisiin. Aluksi minustakin oli äärimmäisen vaikeaa ja pelottavaa mennä sinne kerhoon ja puistoon kun joutui puhumaan vieraiden ihmisten kanssa, mutta enpä ole siihen tähän mennessä vielä kuollut.

Jokainen on omanlaisensa ja jos on erakkoluonne, niin se on ok. Ei kaikkien tarvitse olla mitään sosiaalisuushirmuja. Mutta tässä asiassa nimenomaan kehottaisin ajattelemaan asiaa lapsen kannalta. Halusit tai et, lapsesi imee valtavasti sinulta käytösmalleja siihen miten toisten ihmisten kanssa toimitaan. Toisin sanoen sinä toimit lapsellesi sosiaalistumisen mallina. Jos sinä olet varautunut ja puhumaton vieraiden ihmisten läsnäollessa, todennäköisesti lapsesi oppii tällaisen tavan myös.
Ja myös sekin näkökulma on tärkeä, että myös minä haluaisin tietää keiden kanssa lapseni leikkii. Millaisista oloista lapseni ystävät ovat lähtöisin.

Ei siihen puistorupatteluun tosiaankaan kannata suhtautua kuolemanvakavasti. Se rupattelun toinen osapuoli voi olla ihan yhtä epävarma kasvatuksestaan ja muutenkin ujo. Vaikka pintapuolisia päivänkuulumisia joskus jonkun kanssa vaihtaakin, niin ei se sitä tarkoita, että sinun tarvitsee heti koko sydäntäsi avata koko maailmalle.

 

[m&mm]

Hmmm, olenpa nyt huono ihminen kaikessa epäsosiaalisuudessani.

Tämä kuvaa juuri hyvin että koet muiden sanomiset arvosteluksi itseäsi kohtaan. Tässä ketjussa nimenomaan ovat kaikki yrittäneet tukea sinua, eikä kukaan ole arvostellut sinua huonoksi ihmiseksi. Samalla lailla varmaankin esim. puistossa koet itseäsi arvosteltavan, mitä kuitenkaan todennäköisesti ei todellisuudessa tapahdu.

 

[----neito-----]

Eiköhän sieltä puistosta löydy äitejä ihan laidasta laitaan? Itse asiassa mä olen huomannut, että ne ketkä meidän lähipuistossa juttelevat keskenään on kyllä perhepäivähoitajia, ei äitejä keskenään. Eikä kenenkään tarvitse lyöttäytyä yhteen kenenkään kanssa jonka kanssa ei halua.

Rohkeasti vain sinne puistoon käymään, ei ne mitään yltiösosiaalisia paikkoja ole. Sinun tulee äitinä mahdollistaa lapsesi tutustuminen muihin lapsiin, varsinkin kun kotona olet. Ei niitä hyviä ystäviä joka oksalla kasva ja siksi pitää käyttää joka tilaisuus hyväksi. (siis nyt puhutaan lapsesi ystävistä)

Missä ihmeessä noita omia kasvatusasioista päälle päsmäröiviä äitejä on? Itse olen jonkun verran ollut näissä äiti-lapsi jutuissa, ja enkä ole törmännyt kehenkään joka päsmäröisiä omia tapojaan ainoana oikeana juttuna. Porukkaan mahtuu kestovaippailijoita, niitä jotka tekevät kaikki lapsen ruuat itse ja sitten kertakäyttövaippailijat ja kaikki lapsen ruuat kaupasta ja yms. "eripään ihmisiä", eikä kukaan väitä omaansa paremmaksi kuin muiden tapaa. Kokemuksia toki vaihdetaan ja lapsista puhutaan, mutta eipä kukaan päsmäröi.

 

[poipoipoi]

Hanki muitakin aktiviteetteja elämääsi. Nyt vaikuttaa, että leikkikentän vaatimattomalla sosiaalisella meiningillä on kauhean iso merkitys sinulle. Kun on muutakin, niin sosiaaliset tilanteetkin pääsevät oikeisiin mittakaavoihin eikä pienemmät tilanteet jännitä ja mietitytä niin kauheasti.

Jotenkin huono itsetunto heijastuu kautta linjan kirjoituksistasi. Jotenkin se epävarmuus ja luulo, että olet kaiken keskipisteessä ja kaikkien kommentit, teot jne tähtäävät vain sinun arvosteluun tai alentamiseen. Jotenkin itsekeskeistäkin ajattelua, sillä ei kaikilla muilla on niin kauhean paljon aikaa ja energiaa miettiä toisten ihmisten asioista. Jos joku heittää muutaman jutun leikkikentällä tai lähestyy sinua, ei se ole välttämättä hänelle megasuuri juttu vaan ihan pieni pikkuriikkinen tilanne tuhansien muiden ihmisten kohtaamisten joukossa. Ei siitä kaikille jää valtavaa muistijälkeä eikä se ole aina niin kauhean merkityksellistä. Tai jos se on jollekin isomman kynnyksen takana, niin se on tosiaan loukkaavaa, ellet yhtään tee vastaeforttia.

Nostat itsesi asemaan, jossa sinä voit ikään kuin olla toisten yläpuolella. Joku kun lähestyy sinua, niin sinulla on oikeus "hyväksyä" tai "hylätä" tuo lähestymisyritys. No, kerroit kiusaamistaustasi jne. Ehkä sekin vaikuttaa.

Ei tosiaan tarvitse olla yltiösosiaalinen, mutta lapselle on hyvä antaa terveen sosiaalisuuden eväät. Eittämättä kuitenkin epäsosiaalisuus voi vaikeuttaa ja rajoittaa elämää monella tapaa jos sitä koko lapsuuden ajankin lietsotaan ja annetaan mallia siihen.

Joka tapauksessa toivotan hyvää jatkoa ja rohkeutta. Älä tee kärpäsestä härkästä.

 

[älä stressaa]

Mitä jos lapsesi kävisi nykyistä enemmän myös isän kanssa paikoissa, joissa on muita lapsia ja vanhempia ja näin saisi monenlaista mallia siitä, miten olla muiden kanssa ja miten ottaa kontaktia vieraisiin (oletan siis, että tämä on sinulle se hankalin homma)? Edellyttäen siis, että isälle vieraille ihmisille juttelu on luontevampaa kuin sinulle. Ei kai äiti nyt yksin ole vastuussa lapsen sosiaalistamisesta tai yhteydenpidosta muihin perheisiin. Ehkä pikkuhiljaa opit siellä puistossakin rentoutumaan, jos se vuorovaikutus muiden vanhempien kanssa on tavallaan vapaaehtoista. Pääasia, että lapsen kanssa liikut puistossa ja ihmistenilmoilla, missä hänellä on mahdollisuus tutustua muihin lapsiin, ei se ole NIIN tärkeää mitä sinä siellä teet tai jutteletko kellekään.

Musta se on ihan ok, jos kuitenkin puistoon tai kerhoon paikalle tullessasi tervehdit kaikki ja ystävällisesti vastailet jos joku tulee sulle juttelemaan hetken aikaa (välttämättä edes läheskään joka kerta kun olet puistossa mitään juttelua ei synny ja saat olla ihan rauhassa), niinkuin viestistäsi ymmärsin että teetkin. Et siis ole töykeä, vaikket olisikaan seurallinen. Tuohan on ihan hyvää ja normaalia käytöstä, riittää ihan loistavasti malliksi lapselle. Ehkä sulla on omia ystäviä, sukulaisia tms. joiden kanssa olet läheisempi, joiden kautta sitten lapsi näkee, miten niitä kiinteämpiä ystävyyssuhteita ylläpidetään.

En kyllä muista omassa lapsuudessani, että vanhempani olisivat kaverille viemisiä ja tuomisia ja sitten vanhempana yökyläilystä sopimisia (lähinnä siis varmistivat, että vanhemmille ok mitä olin kaverin kanssa sopinut) lukuunottamatta olleet missään tekemisissä kavereideni vanhempien kanssa, että ihan uutta mullekin toi. Jotain harrastuskyytejä saatettiin ihan käytännön pakottavassa tilanteessa sopia ja sekin oli jo aika paljon, noita harrastuksiinkuskaamisia oli niin paljon, etteivät tosiaankaan ehtineet jäädä sinne mihinkään ovensuuhun juoruilemaan muiden vanhempien kanssa. Vanhempani ovat kuitenkin ihan normaalisosiaalisia ihmisiä, eivät mitään erakkoja tai hissukoita. En aiemmin ajatellutkaan, että tässä olisi ollut jotain outoa, enemmän poikkeukselliselta (en nyt sano mitenkään negatiivisessa mielessä, päinvastoin) minusta kuulostaa tuollaiset vanhempainringit. Ärsyttää ajatus, että suunnilleen jo synnytyslaitoksella pitäisi alkaa rakentaa tietoisesti jotain saakelin verkostoja. Kai minua tai kaveria hakiessa jommankumman kotoa vanhemmat saattoivat keskenään jonkun sanan ovensuussa vaihtaa, mutta eivät kyllä todellakaan ilman meitä lapsia olisi ikinä soitelleet tai nähneet saatika sopineet mistään kaverijärjestelyistä. Hankin kyllä koulusta ja parhaani mukaan harrastuksistakin ihan itse omat kaverini (tosi ujo olin lapsena, mutta vanhempani kannustivat minua silti uskaltamaan itse tutustua muihin lapsiin, soittamaan kavereille kouluajan ulkopuolella ja kutsumaan kylään) ja vanhempani tutustuivat suoraan näihin minun kauttani. Kyllä minuakin kiusattiin koulussa, mutten pidä sitä mitenkään vanhempieni syynä, samat vanhemmat kun ovat onnistuneet kasvattamaan samoilla menetelmillä toisen lapsen, josta tuli aivan superyltiösosiaalinen.

 

[ap.]

Paljon totta kyllä viesteisänne. Joskus ylimielisyys on minulle suojamuuri. Minusta on nyt saanut varmaan sen käsityksen, että olen kylmä ja koppava, mutta hymyilen kyllä paljon ja tervehdin, ja sitten keskityn täysillä lapseeni. Joitain satunnaisia tuttujakin on puistoista tullut, kun kävin yhteen aikaan siellä aktiivisemmin. Mutta, en siis itse koe tarvisevani mitään mammakerhoa ympärilleni.

Totta myös se, että kun paljon viettää aikaa lasten kanssa kotona, joku puisto on yhtäkkiä ihan mahdoton juttu. Yritänkin alkaa harrastaa enemmän omia juttuja..

Mies onkin vienyt lapsia aina puistoihin ja hyvä niin.

Tajusin, että olen tehnyt kärpäsestä härkäsen. Enkä minä tästä muutu yhtäkkiä seuralliseksi. Yritän olla entistä hymyilevämpi ja ystävällisempi, mutta se riittäköön. Luotan siihen, että lapseni puheliaana ja aktiivisena persoonana kyllä löytää juuri hänelle sopivat kaverit.

 

[ap.]

Ja niin, huono itseluottamus on kyllä osasyynä näihin omiin ongelmiini. Totta kyllä.

 

[jaa-a-a]

En lukenut ihan kaikkia viestejä, mutta sanoisin ap:lle, että ei siellä puistossa ole pakko muiden kanssa jutella. Tietysti pitää vastailla jos joku tulee jotain kyselemään, mutta voi olla se lehti tai kirja mukana... Mutta mielestäni toiset äidit voivat komentaa kyllä lastasi, tuskin kukaan toisen lapselle ilman syytä sanoo. Itseäni ainakin ottaa pattiin jos jonkun toisen lapsi puistossa tönii, vie leluja käsistä tms. eikä omat vanhemmat puutu asiaan, silloin tekisi itse mieli sanoa, mutta eipä tule helposti sanottua. Eli vaikka siellä puistossa lukisi tms. niin mielestäni silti pitää katsoa oman lapsen perään myös muiden lasten kannalta.

 

[Citruuna]

Olen sitä mieltä että lasten leikkipuistot vaan pääsääntöisesti ovat hyvinkin tylsiä paikkoja ja siellä käytävät keskustelut harvinaisen tylsiä. Siis nimenomaan vieraiden äitien tai ns. hyvän päivän tuttujen kanssa. Olen myös aiemmin ollut ujompi, mutta toisaalta lasten myötä olen väkisinkin oppinut tätä aiemmin kammoani tätijargonia, jota voi suoltaa kuinka paljon vaan (oi onpa hieno hattu, kuinka vanha hän on, on niin mahdoton uhmaikä, imetys ei suju tms.). Jotenkin tuntuu että olen kotona oloaikanani keski-ikäistynyt paljon, ja nuppi ei oikeen leikkaa aina hyvin, niin lapsista ja säästä puhuminen on usein helpottavaakin ja sen seurauksena voi tulla ihan kiva fiilis.

Tunnistan kyllä tuon kovaäänisen äitityypin. Kyse ei ole siitä, että puheliaat ovat ilkeitä vaan jostain muusta, tavasta reagoida. Eräs äitituttuni on tällainen. Muuten kiva ihminen, mutta komentaa sekä omaa herkkää lastaan että omaani mielestäni liian kovin sanoin vaikka tilanne ei sitä vaatisi. Esimerkiksi jos lapseni on kiivennyt kiipeilytelineen puolapuita ylös (josta siis osaa ihan hyvin tulla alaskin, kyse lähes 4-vuotiaasta lapsesta), niin tämä tuttuni voi kovalla äänellä ruveta lähes kiljumaan, että heti alas sieltä. Hyvä ettei lapsi tipu maahan säiköhdyksestä! Sen lisäksi äimistelee kuinka mahdoton oma lapsensa on. Mielestäni hän vaatii taas lapselta lähes aikuisen käytöstä. Olen sanonut hänelle etttä itsekin tässä pelästyn kun tuolla lailla yhtäkkiä huudat, mutta ei ollut vaikutusta. Ja tosiaan, minäkin olen kokenut tietyssa seurassa itseni huonoksi äidiksi, koska pyrin hiljaiseen kasvatukseen, enkä esim. huuda puistossa ellei tosi kiperä paikka. Mielestäni lapseni on hyvinkin ystävällinen muita ihmisiä kohtaan. Kylläkin joskus säikähtää näitä kovaäänisiä aikuisia ja pitää lempeistä aikuisista. Niin minäkin.

 

[Yleissivistys ja tavat kunniaan!]

Minusta taas on ihan vaan kohteliasta, että ihmisiä kaupassa, rapussa, leikkipuistossa jne. tervehditään ja heille sanotaan pari sanaa.

Ujonkin kannattaa opetella sanomaan "hei". Ei ne muutkaan siellä kuolemasta juttele.