H
huono äiti, hyvä hoitaja?
Vieras
Meillä on kaksi ihanaa tyttöä, 1,5v ja 3kk. Ikäero siis melko pieni. Esikoisen syntymän jälkeinen aika oli IHANAA. Siis suorastaan pumpulissa leijumista, rakastuin vauvaan sellaisella intensiteetillä että tiesin tasantarkkaan, mistä puhutaan kun "äidinrakkaus" mainitaan. Tunsin itseni ihmeen luojaksi! Sitä ihmetteli jokaista hienoa sylkikuplaakin jonka vauva turautti... Toki kyllä yövalvominen ja ekat korvatulehdukset, hysteerinen kätkytkuoleman pelko jne varjosti (en nyt IHAN epärealistiseksi ole onnistunu muistoja kultaamaan) mut kuitenkin.
Joten oli suhteellisen luonnollista, että vauvakuume iski samantien uudestaan, ja esikon ollessa reilu puolivuotias sai kuopus alkunsa. Odotus oli rankka, pahoinvointi runsasta ja orastava taapero vei runsaasti voimia, vaikka rauhallinen ja kiltti lapsi onkin. Vauva syntyi uudenvuoden aattona, nopealla ja upealla synnytyksellä, ja osastolla oli aivan ihanaa hänen kanssaan, aivan kuin ekalla kerralla. Siitä lähtien onkin sit mennyt kaikki ihan erilailla... "Todellisuus iski"..
Ollaan oltu kamalasti kipeenä. On ollu kuumetaudit, lenssut, noro ja vauvan sairaalareissu. Mulla on ollut naamassa halvaus ja mielialan kanssa ongelmia. Vauvan ollessa kuukauden vanha aloitti esikko kovan rallin oman nukkumisensa kanssa, joka kesti n. kuukauden. Nyt ollaan oltu kuukausi selvillä vesillä, suht terveenä, ja vaikka varsinaista päivärytmiä ei vaavilla ole niin yöllä kuitenkin nukkuu ekan pätkän jo 7h ja siitä vielä jatkaa pari tuntia, esikoinen nukkuu kellon ympäri ja pitkät päiväunet. Mut.. Mulla on tuon alun puristuksen kanssa kaikki jotenki levinnyt, ku nyt on tilaa hengittää
Kaikki on niin erilaista. Kaipaan hirveesti enemmän omaa aikaa kuin esikon kanssa. Olen ollut jo kolme kertaa suht kunnolla ulkona, siis kerran kuussa kännissä, pienen vauvan äiti! (4 lonkeroa/ kerta) Krapulassa en kuitenkaan ole ollut. Esikon kanssa meni 5kk että maltoin lähteä ulos, ja se jäikin ainoaksi kerraksi lasten välillä. Olen aloittanut on/off- tupakoinnin taas (imetys loppunut jo, 2-3 päivässä), ja suurin osa päivästä menee rutiinien lomassa miettimään, että mitä mä teen väärin, kun tuntuu tältä, vaikka kaikki sujuu nyt ookoo. Onko mulla joku jälkijunainen synn. jälkeinen masennus? Esikon kanssa tuntui et osasin kaiken ja tiesin kaiken ja tein kaiken suositusten mukaan, vein vauvaa näytille ties mihin, vaippalaukku oli aina pakattu kaiken mahdollisen varalta... Nyt on hyvä kun saan mukulat suht hyvässä ajassa kylläisinä ja kuivina ulos, kovin pitkälle ei kahden kanssa viitsi lähteä. Mut käytännön hankaluus ei ole se ongelma, koska molemmat lapset on tosiaan suht pitkäpinnaisia ja tyyniä, kumpikaan ei ole ns. vaativa. Mikä ihmeen kriisi mulla on, kun tekee mieli mennä ja tuulettua niin paljon (eikä ole kyse juomisesta, vaan menen mielelläni kavereita tapaamaan ilman lapsia, kun ennen aina halusin vauvan mukaan...)
Oliko mun elämä liian täydellistä ennen, et nyt en tahtois päästää siitä kriteeristä irti, enkä siitä huumeenomaisesta tunteesta mikä on kun on niin rakastunut vauvaansa?
Helliä hetkiä pienen kanssa on, mutta ne on niin kovin erilaisia kuin ensimmäisen kanssa. Esikoinen oli kova ottamaan kontaktia, on nyt taaperonakin ihan mielettömän ilmeikäs ja vaikkei puhu vielä lauseilla, on todella hyvä elehtimään ja ilmaisemaan mitä tahtoo. Vauvan kanssa tuntuu pahalta, kun koitan seurustella hänen kanssaan, eikä hän ole valmiudessa, ja sitten jos tuntuu että nyt vauva tahtoisi kontaktia, minulla on jotain hoitotoimenpiteitä kesken esikon kanssa. Tuntuu ettei mikään riitä, enkä tunne itseäni samalla lailla pienen vauvan äidiksi kuin ennen, ja se SURETTAA!!
Joten oli suhteellisen luonnollista, että vauvakuume iski samantien uudestaan, ja esikon ollessa reilu puolivuotias sai kuopus alkunsa. Odotus oli rankka, pahoinvointi runsasta ja orastava taapero vei runsaasti voimia, vaikka rauhallinen ja kiltti lapsi onkin. Vauva syntyi uudenvuoden aattona, nopealla ja upealla synnytyksellä, ja osastolla oli aivan ihanaa hänen kanssaan, aivan kuin ekalla kerralla. Siitä lähtien onkin sit mennyt kaikki ihan erilailla... "Todellisuus iski"..
Ollaan oltu kamalasti kipeenä. On ollu kuumetaudit, lenssut, noro ja vauvan sairaalareissu. Mulla on ollut naamassa halvaus ja mielialan kanssa ongelmia. Vauvan ollessa kuukauden vanha aloitti esikko kovan rallin oman nukkumisensa kanssa, joka kesti n. kuukauden. Nyt ollaan oltu kuukausi selvillä vesillä, suht terveenä, ja vaikka varsinaista päivärytmiä ei vaavilla ole niin yöllä kuitenkin nukkuu ekan pätkän jo 7h ja siitä vielä jatkaa pari tuntia, esikoinen nukkuu kellon ympäri ja pitkät päiväunet. Mut.. Mulla on tuon alun puristuksen kanssa kaikki jotenki levinnyt, ku nyt on tilaa hengittää
Kaikki on niin erilaista. Kaipaan hirveesti enemmän omaa aikaa kuin esikon kanssa. Olen ollut jo kolme kertaa suht kunnolla ulkona, siis kerran kuussa kännissä, pienen vauvan äiti! (4 lonkeroa/ kerta) Krapulassa en kuitenkaan ole ollut. Esikon kanssa meni 5kk että maltoin lähteä ulos, ja se jäikin ainoaksi kerraksi lasten välillä. Olen aloittanut on/off- tupakoinnin taas (imetys loppunut jo, 2-3 päivässä), ja suurin osa päivästä menee rutiinien lomassa miettimään, että mitä mä teen väärin, kun tuntuu tältä, vaikka kaikki sujuu nyt ookoo. Onko mulla joku jälkijunainen synn. jälkeinen masennus? Esikon kanssa tuntui et osasin kaiken ja tiesin kaiken ja tein kaiken suositusten mukaan, vein vauvaa näytille ties mihin, vaippalaukku oli aina pakattu kaiken mahdollisen varalta... Nyt on hyvä kun saan mukulat suht hyvässä ajassa kylläisinä ja kuivina ulos, kovin pitkälle ei kahden kanssa viitsi lähteä. Mut käytännön hankaluus ei ole se ongelma, koska molemmat lapset on tosiaan suht pitkäpinnaisia ja tyyniä, kumpikaan ei ole ns. vaativa. Mikä ihmeen kriisi mulla on, kun tekee mieli mennä ja tuulettua niin paljon (eikä ole kyse juomisesta, vaan menen mielelläni kavereita tapaamaan ilman lapsia, kun ennen aina halusin vauvan mukaan...)
Oliko mun elämä liian täydellistä ennen, et nyt en tahtois päästää siitä kriteeristä irti, enkä siitä huumeenomaisesta tunteesta mikä on kun on niin rakastunut vauvaansa?
Helliä hetkiä pienen kanssa on, mutta ne on niin kovin erilaisia kuin ensimmäisen kanssa. Esikoinen oli kova ottamaan kontaktia, on nyt taaperonakin ihan mielettömän ilmeikäs ja vaikkei puhu vielä lauseilla, on todella hyvä elehtimään ja ilmaisemaan mitä tahtoo. Vauvan kanssa tuntuu pahalta, kun koitan seurustella hänen kanssaan, eikä hän ole valmiudessa, ja sitten jos tuntuu että nyt vauva tahtoisi kontaktia, minulla on jotain hoitotoimenpiteitä kesken esikon kanssa. Tuntuu ettei mikään riitä, enkä tunne itseäni samalla lailla pienen vauvan äidiksi kuin ennen, ja se SURETTAA!!