Alkuperäinen kirjoittaja :):
En ole koskaan tuntenut noloutta siitä, että olen kotiäiti. Olen todella kiitollinen, että saan olla lasten kanssa kotona ja täytyy sanoa, että kaksi tuttuani, jotka kiikuttivat lapsensa 1v.nä hoitoon, ovat minulle selvästi kateellisia.
Kyllä niitä töitä ehtii tekemään hamaan loppuun asti. Mun lapset ovat mulle ykkösiä ja tulevat aina olemaan.
Niin, töitä ehtii kyllä tekemään, mutta kovin kummost auraa ei jos on pitkään poissa työelämässä. Rautaa pitäisi takoa silloin kun on kohtuu nuori ja kiinni uraputkessa. Kuka sitten pääsee kunnolla urallaan enää etenemään jos on ollu vaikka 10 vuotta poissa. Ei se enää sitten onnistu. Ei pitkän poissaolon hjälkeen pääse kunnon haastaviin hommiin kii. Siellä on pätevämmät ja nuoremmat painamassa niitä duuneja. Jos on perusduunista kyse, niin sitten asia ei niin ongelmallinen. Mutta jos siis haluaa oikeasti edetä johonkin, niin kyllä tämä asetelma on hankala.
Kyllä ne lapset on maailman tärkein asia niillekin, jotka ovat töissä. Ei se sitä meinaa, etteivätkö olisi. Mutta elämässä on muutakin. KOittaa aika, että lapset lentävät pois pesästä. Jo sitä ennen viettävät pitkät vuodet kouluelämässä. Jo silloin voi olla aika mennä töihin. Ei ne ajat välttämättä niin kaukana oo. JA jo tuolloin voi olla, että kaipaat hyvää työtä, muttet saa kun olet ollut liian kauan poissa ja pudonnut kuvioista.
