Elikkäs viidettä vuotta olen tässä kotosalla...Muutama vuosi meni sairaslomalla.Ensin jäin burn outin takia pois töistä, myöhemmin meni selkä alta(kaksi välilevyn pullistumaa).Tuo selkä pitikin minua toista vuotta saitsulla. Burn outin jälkeen, pääsin intensiiviseen psykoterapiaan, joka onkin ollut aivan mahtava juttu.Jatkan edelleen, neljättä vuotta 
.
Sitten oli raskaus ja nyt olen lopetellut hoitovapaan, ja työnhakijana. Perheessä riittää hulinaa, murkkuikäiset kaksoset, ja nuorin 1v2kk. Ja tämä reilun vuoden ikäinen, jestas että on "hulivili". Siis todella rakastettava, mutta hurjan vilkas lapsi. Kirjaimellisesti ei ole hetkeäkään paikallaan, ja tuhoja tekee minkä ennättää! Rattaissakaan ei malta istua lenkillä, kun pitäisi itse päästä vaan juoksemaan koko ajan.
Paljon olen terapian avulla saanut asioita auki...Ja oppinut ymmärtämään itseäni. Nyt on kuitenkin tullut sellainen mielen apeus, joka ei ota lähteäkseen.
Olen miettinyt että onko tämä oikeasti sellaista masennusta, joka johtuu "aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta", vai olenko tullut siihen pisteeseen, että kotiäitiys saa luvan riitttää?!
Jotenkin tuntuu kun aamuisin herään, että elämä on vain päivästä toiseen tätä samaa. Tiedän että tämä elämä tässä ympärilläni on arvokasta ja erittäin tärkeää, mutta silti tuntuu että se ei anna minulle mitään.en tunne itseäni onnelliseksi.Tavallaan päivä toisensa jälkeen on sellaista pakottamista tähän arkeen. Mikään ei tunnu huvittavan enää aidosti.Käyn kyllä harrastuksissa,mutta hyvin pitkälle pakottaen itseni siihen. Mikään läheisyys puolison kanssa ei huvita...Seksistä puhumattakaan.Pelkkä pussailu tuntuu turhanpäiväiseltä, saatikka että puolisoni vihjaisi jotain vakavampaa.Yök, en halua. Puolison halailuihinkin suhtaudun vastentahtoisesti..Halaan kyllä, mutta näyttelen että se olisi mukavaa. Saatan sanoa jotain hempeätäkin..Mutta vain siksi, että niin pitää sanoa.E :'( n minä mitään tunne.
tuntuu että kotia saa siivota koko ajan, ja pyykkivuori on loputon.Tätäkö tämä elämä on..Mikä sen tarkoitus on?!
Murkkuikäiset tappelee jatkuvasti ja raha on tiukalla mun pienien tulojen takia.Ylimääräistä ei ole yhtään. Nuorimmainen herää aamusin jo kuudelta, joten mihinkään kerhoihin ei voi mennä, sillä ne alkaa puoli kymmeneltä aikaisintaan..ja siinä vaiheessa meillä ollaan jo ihan väsyksissä...yhtä kitinää vaan. Pääsen kyllä omiin harrastuksiin niin paljon kuin haluan,(silloin kun mies on kotona) puoliso kyllä hoitaa rumbaa sen aikaa..Mutta tuntuu että sekään ei riitä mulle.En tule harrastuksistakaan sen onnellisemmaksi.
Välillä tulee tunne että kumpa voisi vaan laittautua hienoksi, lähteä ravintolaan, ja häikäilemättömästi flirttailla muiden miesten kanssa...saada kipinää tähän arkeen |O
Tiedän etten tee sellaista, eikä se olisi mikään ratkaisu, mutta nämä nyt ovat vain ajatuksia.
Mietin että onko tämä masennusta, vai tylsistymistä jo pelkään kotiäityteen?! Vai jotain kolmenkympin ikäkriisiä?Silloin kun mulla oli burn out, niin olin vain pirun ahdistunut, tällaista en tunnistanut itsessäni,tällaista apeutta.Vaikka ainahan burn outtiin yleensä kuuluu masennus, se vain saattaa peittyä muiden oireiden alle.
On vain niin paha olla, kun en osaa nauttia tästä onnesta ympärilläni.
Silloin burn outin aikoihin, kokeilin lääkitystä nimeltä zoloft, ja söinkin sitä melkein vuoden.Mutta tuon lääkityksen aikana olin todella tuskainen ja jotenkin lukossa. Ahdisti kamalasti, eikä mikään tuntunut miltään.Sitten kun lopetin lääkkeet, niin kaikki aistit ja tuntemukset suorastaan heräsi. Olin aivan tunteeton tuon zoloftin aikana...Ihme että jaksoin niin kauan syödä tuota lääkettä.Mutta en tajunnut että tuo lääke ei sopinut mulle. Nyt olen aloittanut cipralexin, mutta pelottaa että siitä tulee samanlainen olo. Vaikka lääkäri kyllä sanoi että lääkkeissä on eroja.
Mietin vaan että onko tää cipralex oikea hoito, vaan onko pikemminkin niin että esim. töihin lähtö voisi auttaa.En tiedä..Teki vain mieli kirjoittaa ajatuksia "ulos"..ehkä kohtalotovereita löytyy???
.Sitten oli raskaus ja nyt olen lopetellut hoitovapaan, ja työnhakijana. Perheessä riittää hulinaa, murkkuikäiset kaksoset, ja nuorin 1v2kk. Ja tämä reilun vuoden ikäinen, jestas että on "hulivili". Siis todella rakastettava, mutta hurjan vilkas lapsi. Kirjaimellisesti ei ole hetkeäkään paikallaan, ja tuhoja tekee minkä ennättää! Rattaissakaan ei malta istua lenkillä, kun pitäisi itse päästä vaan juoksemaan koko ajan.
Paljon olen terapian avulla saanut asioita auki...Ja oppinut ymmärtämään itseäni. Nyt on kuitenkin tullut sellainen mielen apeus, joka ei ota lähteäkseen.
Olen miettinyt että onko tämä oikeasti sellaista masennusta, joka johtuu "aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta", vai olenko tullut siihen pisteeseen, että kotiäitiys saa luvan riitttää?!
Jotenkin tuntuu kun aamuisin herään, että elämä on vain päivästä toiseen tätä samaa. Tiedän että tämä elämä tässä ympärilläni on arvokasta ja erittäin tärkeää, mutta silti tuntuu että se ei anna minulle mitään.en tunne itseäni onnelliseksi.Tavallaan päivä toisensa jälkeen on sellaista pakottamista tähän arkeen. Mikään ei tunnu huvittavan enää aidosti.Käyn kyllä harrastuksissa,mutta hyvin pitkälle pakottaen itseni siihen. Mikään läheisyys puolison kanssa ei huvita...Seksistä puhumattakaan.Pelkkä pussailu tuntuu turhanpäiväiseltä, saatikka että puolisoni vihjaisi jotain vakavampaa.Yök, en halua. Puolison halailuihinkin suhtaudun vastentahtoisesti..Halaan kyllä, mutta näyttelen että se olisi mukavaa. Saatan sanoa jotain hempeätäkin..Mutta vain siksi, että niin pitää sanoa.E :'( n minä mitään tunne.
tuntuu että kotia saa siivota koko ajan, ja pyykkivuori on loputon.Tätäkö tämä elämä on..Mikä sen tarkoitus on?!
Murkkuikäiset tappelee jatkuvasti ja raha on tiukalla mun pienien tulojen takia.Ylimääräistä ei ole yhtään. Nuorimmainen herää aamusin jo kuudelta, joten mihinkään kerhoihin ei voi mennä, sillä ne alkaa puoli kymmeneltä aikaisintaan..ja siinä vaiheessa meillä ollaan jo ihan väsyksissä...yhtä kitinää vaan. Pääsen kyllä omiin harrastuksiin niin paljon kuin haluan,(silloin kun mies on kotona) puoliso kyllä hoitaa rumbaa sen aikaa..Mutta tuntuu että sekään ei riitä mulle.En tule harrastuksistakaan sen onnellisemmaksi.
Välillä tulee tunne että kumpa voisi vaan laittautua hienoksi, lähteä ravintolaan, ja häikäilemättömästi flirttailla muiden miesten kanssa...saada kipinää tähän arkeen |O
Tiedän etten tee sellaista, eikä se olisi mikään ratkaisu, mutta nämä nyt ovat vain ajatuksia.
Mietin että onko tämä masennusta, vai tylsistymistä jo pelkään kotiäityteen?! Vai jotain kolmenkympin ikäkriisiä?Silloin kun mulla oli burn out, niin olin vain pirun ahdistunut, tällaista en tunnistanut itsessäni,tällaista apeutta.Vaikka ainahan burn outtiin yleensä kuuluu masennus, se vain saattaa peittyä muiden oireiden alle.
On vain niin paha olla, kun en osaa nauttia tästä onnesta ympärilläni.
Silloin burn outin aikoihin, kokeilin lääkitystä nimeltä zoloft, ja söinkin sitä melkein vuoden.Mutta tuon lääkityksen aikana olin todella tuskainen ja jotenkin lukossa. Ahdisti kamalasti, eikä mikään tuntunut miltään.Sitten kun lopetin lääkkeet, niin kaikki aistit ja tuntemukset suorastaan heräsi. Olin aivan tunteeton tuon zoloftin aikana...Ihme että jaksoin niin kauan syödä tuota lääkettä.Mutta en tajunnut että tuo lääke ei sopinut mulle. Nyt olen aloittanut cipralexin, mutta pelottaa että siitä tulee samanlainen olo. Vaikka lääkäri kyllä sanoi että lääkkeissä on eroja.
Mietin vaan että onko tää cipralex oikea hoito, vaan onko pikemminkin niin että esim. töihin lähtö voisi auttaa.En tiedä..Teki vain mieli kirjoittaa ajatuksia "ulos"..ehkä kohtalotovereita löytyy???