I
"Ikävä"
Vieras
Taas on miehen kanssa riidelty kaksi päivää tästä samaisesta asiasta. Mua vaivaa järkyttävä koti-ikävä ja haluun muuttaa takaisin kotipaikkakunnalle. Mies ymmärtää asian, mutta tyhjän päälle ei voida lähteä, töitä ei ole tarjolla.
Asutaan nyt noin 500km:n päästä kotikaupungistani, tällä hetkellä siis asutaan mieheni kotikaupungissa. Olen asunut täällä jo 5 vuotta, mutta ei tämä kodiksi muutu. Onhan minulla täälläkin tuttuja ja kavereita, mutta eihän mikään korvaa ystäviäni kotipuolessa, jotka ovat lapsuuden ystäviäni ja olen tuntenut heidät suurinpiirtein peruskoulun ekaluokalta saakka. Lisäksi kaipaan siskoani ja hänen lapsiaan, omia vanhempiani ja muita sukulaisia. Ja tämä ikävä vain raastaa koko ajan enemmän ja siitähän meillä riidellään jatkuvasti.
En tiedä johtaako tämä vielä eroonkin joskus. Meillä on pieni poika itsellä ja kuinka kaipaankaan omaa perhettäni. He näkevät lastani aivan liian harvoin ja tietysti olisi kiva nähdä useammin myös siskoni lapsia. Myös lapsuuden ystävilläni on samanikäisiä lapsia kuin minulla, joten jään paljosta paitsi, kun en voi heitä tavata nyt kotona olo aikana. Siellä he olisivat kotona myös.
Ja kyllä. Olen yrittänyt kotiutua, mutta eihän kukaan uusi kaveri korvaa vanhoja ystäviäni, joiden kanssa olen elänyt lähes koko elämäni! Ja minulla on paljon ystäviä kotipuolessa. Ja kuka korvaa siskoni perheineen tai vanhempani???? Ei kukaan. Kaikki rakkkaat (oman perheeni lisäksi) ovat siellä. Ja lapsenhoitoapua ei ole. Miehen sukulaisista ei oikein siihen ole.
Toivottavasti pääsemme pian muuttamaan tai tämän mamman pää räjähtää. Olen alkanut jo ajatella, että oli virhe muuttaa tänne aikanaan. VIRHE! Mutta olin niin rakastunut mieheeni, että lähdin. Jotain kannustavaa kiitos.
Asutaan nyt noin 500km:n päästä kotikaupungistani, tällä hetkellä siis asutaan mieheni kotikaupungissa. Olen asunut täällä jo 5 vuotta, mutta ei tämä kodiksi muutu. Onhan minulla täälläkin tuttuja ja kavereita, mutta eihän mikään korvaa ystäviäni kotipuolessa, jotka ovat lapsuuden ystäviäni ja olen tuntenut heidät suurinpiirtein peruskoulun ekaluokalta saakka. Lisäksi kaipaan siskoani ja hänen lapsiaan, omia vanhempiani ja muita sukulaisia. Ja tämä ikävä vain raastaa koko ajan enemmän ja siitähän meillä riidellään jatkuvasti.
En tiedä johtaako tämä vielä eroonkin joskus. Meillä on pieni poika itsellä ja kuinka kaipaankaan omaa perhettäni. He näkevät lastani aivan liian harvoin ja tietysti olisi kiva nähdä useammin myös siskoni lapsia. Myös lapsuuden ystävilläni on samanikäisiä lapsia kuin minulla, joten jään paljosta paitsi, kun en voi heitä tavata nyt kotona olo aikana. Siellä he olisivat kotona myös.
Ja kyllä. Olen yrittänyt kotiutua, mutta eihän kukaan uusi kaveri korvaa vanhoja ystäviäni, joiden kanssa olen elänyt lähes koko elämäni! Ja minulla on paljon ystäviä kotipuolessa. Ja kuka korvaa siskoni perheineen tai vanhempani???? Ei kukaan. Kaikki rakkkaat (oman perheeni lisäksi) ovat siellä. Ja lapsenhoitoapua ei ole. Miehen sukulaisista ei oikein siihen ole.
Toivottavasti pääsemme pian muuttamaan tai tämän mamman pää räjähtää. Olen alkanut jo ajatella, että oli virhe muuttaa tänne aikanaan. VIRHE! Mutta olin niin rakastunut mieheeni, että lähdin. Jotain kannustavaa kiitos.
Olen itse 1000kmm päässä omasta kaupungistani, jossa elelin tärkeimmän osan (tähänastisesta) elämästäni. En usko, että ikävä koskaan loppuu kokonaan. Mutta kaikkea ei saa samassa paketissa. En voisi kuvitella mitään tärkeämpää, kuin mieheni ja lapseni. KOti on siellä, missä hekin. Ehkä joskus asumme toisaalla 