nyt nikittä
Vanha tuttavani menetti jokin aika sitten vauvansa. Vauva oli erittäin toivottu ja paljon rakastettu perheen esikoinen, sitten kävi noin
Emme ole erityisemmin tekemisissä, kuulumisia vaihdamme toki nähdessämme mutta esim emme kyläile tai soittele. Tuo heidän menetyksensä tuntuu aivan kammottavalle ja niin kohtuuttomalle :`( Olimme samaan aikaan raskaana, ja nyt kun katson kuopustamme, ajattelen joka kerta mitä he menettivät. Joka ikinen aamu katson lapsiani ja ajattelen kuinka onnellinen olen heistä (vaikka toisinaan pinna palaakin -kelläpä ei).
Samalla mietin, kuinka kukaan voi koskaan toipua siitä, että joutuu hautaamaan oman lapsensa?! Ihan liian vaikea asia, että kenenkään tarviis sellaista kokea...
En siis tiedä, kuinka tuo perhe nyt jaksaa, koska tuntuisi tungettelevalta esim. soittaa ja kysyä kuulumisia -emmehän ole muutenkaan tekemisissä oikeastaan koskaan. Mutta pakosti sitä miettii, että koska minuakin (jota asia ei tavallaan edes koske) sattuu tuo menetys, niin kuinka ihmeessä he kestävät kasassa...
Emme ole erityisemmin tekemisissä, kuulumisia vaihdamme toki nähdessämme mutta esim emme kyläile tai soittele. Tuo heidän menetyksensä tuntuu aivan kammottavalle ja niin kohtuuttomalle :`( Olimme samaan aikaan raskaana, ja nyt kun katson kuopustamme, ajattelen joka kerta mitä he menettivät. Joka ikinen aamu katson lapsiani ja ajattelen kuinka onnellinen olen heistä (vaikka toisinaan pinna palaakin -kelläpä ei).
Samalla mietin, kuinka kukaan voi koskaan toipua siitä, että joutuu hautaamaan oman lapsensa?! Ihan liian vaikea asia, että kenenkään tarviis sellaista kokea...
En siis tiedä, kuinka tuo perhe nyt jaksaa, koska tuntuisi tungettelevalta esim. soittaa ja kysyä kuulumisia -emmehän ole muutenkaan tekemisissä oikeastaan koskaan. Mutta pakosti sitä miettii, että koska minuakin (jota asia ei tavallaan edes koske) sattuu tuo menetys, niin kuinka ihmeessä he kestävät kasassa...