koska pitää antaa periksi?

Voi kanssasisaret, auttakaa mua.....

Olemme mieheni kanssa nyt 2.5vuotta yrittäneet lasta, kaikki konstit on koitettu. Terot, Clomit, IVFx2, molemmat mönkään kun munasarjat eivät reagoineet mitenkään pistoksiin. Endometrioosi on, luultavasti keliakia, joka sekin vaikeuttaa raskaaksituloa. Munasarjojen vajaatoimintaa epäilty, mutta koskaan ei ole ultrattu normaalilla kierrolla että onko siellä mitään elämää. Kysymysmerkkiä täynnä tämä meidän matkamme. Lopullista diagnoosia ei meidän lapsettomuudelle siis ole.

Koska pitää luovuttaa? Nytkö? Millaisia ajatuksia teissä herättää lapsettomuus? Yritänkö vain turhaan taistella, eikö lapsia ole meille tarkoitettu? Kuinka tästä eteenpäin, kun mies ei halua adoptoida? Pitäisikö minun sen takia hylätä haaveet perheestä? Täällä on kyllä Ilonalla niin paha olla...... :ashamed:

 

:hug: :hug: :hug:

Me emme ole vielä aloittaneet hoitoja, mutta olen monta kertaa miettinyt miten ihmiset jaksavat toivon nostatusta. Jo luomukierronkin kyttääminen on hanurista, joten tulevat hoidot pelottavat paljon. Minä olen ajatellut, että ehkä meillä jokaisella on henkilökohtainen raja mitä jaksaa. Kuuleehan niitä juttuja, että ihmiset onnistuvat 6 vuoden hoidoilla. Ja toiset pitävät väliä ja vetävät happea. Minäkin olen ajatellut että loputtomiin en kuitenkaan jaksa.

 

Sehän riippuu ihmisestä/tilanteesta Meillä on jo yksi lapsi ja hoidot on alkaneet, koska toista lasta ei alkanut kuulumaan. Muutaman päivän päästä tehdään inseminaatio. Me ollaan päätetty että kokeillaan kaksi kertaa inseminaatiota ja jos ei onnaa, niin lopetetaan hoidot. Onhan meillä yksi yhteinen kulta kimpale :heart:
Minä en jaksa henkisesti alkaa rankempiin hoitoihin.

 

:hug: Yhdyn edelliseen puhujaan. Jokainen tekee oman päätöksen. Meillä koskaan ole löytynyt syytä miksi lasta ei kuulunut 5vuoteen. Hoidot ei onnistuneet. Lopetimme aika nopeasti hoidot henkisen väsymyksen takia. Se oli liian rankkaa meille molemmille. Nyt meille syntyi lapsi muutama kuukausi sitten. Ihan luomuna =)

Jaksamista teille.

 

Me saatiin 6v yrityksen jälkeen ivf-poika ja nyt toista odotellaan. En osaa sanoa kuinka kauan oltais yritetty...Huomaahan sen vasteen jo aika ajoissa ja jos vastetta ei ole millekään hoitomuodolle niin sitten kai täytyy alkaa miettiä muita vaihtoehtoja ja kyllä lääkäritkin alkavat jo ehdottaa muuta, jos hoidot näyttää olevan turhaa ja aiheuttaa vaan mielipahaa asianosaisille. Me käytiin ne kaikki 3 kertaa kunnallisella puolella ja yksityiselle ei oltais varmaan menty enää. Voimia sinne :hug:

 

Kiitos vastanneille!

Jotenkin niin epätodellinen olo, pienestä tytöstä asti olen ollut vakuuttunut että saan monta lasta ja että suoranainen elämäntehtävävon olla äiti. Niin julmaa kohtalonivaa, jos näin ei todellakaan ole. Mistähän ihmeestä olen tällaisen saanut joskus päähäni....

Nyt taitaa olla aika hyväksyä tosiasiat ja poistua tältä palstalta. Kiitos tuesta kaikille, tämä taitaa ottaa huomenissa yhteyttä psykologiin, ei kai tuo mikään häpeällinen asia ole. Tarvitsen varmasti apua, että pystyn aloittaa ihan uuden elämän. Ilman lapsia ja ainaisia haaveita niistä.

 

Jokaisen todellakin täytyy miettiä omat voimavaransa.
Adoption mahdollisuuttakin kannattaa miettiä!
Voimia!

 

Kohtalon ivaa se meilläkin on...ammattini puolesta joudun näkemään lapsia joka päivä ja omaa on yritetty pian 5 vuotta. En tiedä mikä järki tässä maailman menossa on kun muualla maailmassa on hyljättyjä katulapsia miljoonia ja siten kun haluaisi tänne lottovoittolaan lapsia niin ei kuulu, ei näy! toivo on välillä menetetty, mutta jostain kuitenkin pieni kipinä sitten löytyy, että jaksaa vielä seuraavan kuudennen vuoden yrittää saada lasta... :'(

 

Oletko lukenut kirjallisuutta aiheesta? Luin juuri Linda Salzerin 'Lapsettomuus kiriisinä' kirjaa. Siinä pohdittiin pitkästi juuri tuota lopettamista tai jonkinlaiseen ratkaisuun pääsemistä. Muutoinkin ko kirjasta löytyy paljon hyödyllistä kunhan vain jaksaa suodattaa amerikkalaisen asenteen sekä luke omasta näkövinkkelistä .

 

:wave: Psykologin juttusille meno aikanaan kriisin keskellä on elämäni paras päätös. Siitä poiki monta muuta hyvää päätöstä.

Ymmärrän tarpeesi sulkea ovi hoitojen takana ja keskittyä elämään nykyhetkeä. Anna itsellesi lupa tehdä niinkuin parhaalta tuntuu. Hoitoihin voi kuitenkin palata. :hug:

 

Luin jokin aika sitten tuon kyseisen kirjan ja se oli..no amerikkalainen niinkuin sanoit.
Vaikeaahaan tämä on, minullakin kaiken lisäksi työ jossa näen lapsia joka päivä..neuvolassa...pelkään että kesken 5v. tarkastuksen alan itkeä omaa surkeuttani ja lapsetonta elämää. No, eipä tästä ole matkaa kuin ylöspäin, koska todellakin, nyt olen käynyt pohjalla!
Voimia kaikille meille, toisille voimia yritykseen, toisille uuteen elämään! :hug:

 

Toivottavasti Ilona luet vielä.
Sanoit, että sinulla on ehkä keliakia. Ota se heti selville, koska todellakin se aiheuttaa lapsettomuutta. Täällä kirjoitteli jokin aika sitten nainen, joka oli taaplannut vuosia hoitoja läpi, ilman mitään vastetta. Sitten oli todettu keliakia, alkoi noudattamaan oikeaa ruokavaliota, ja ta-daa, tuli raskaaksi ilman hoitoja! Siis käsittääkseni hoitamaton keliakia aiheuttaa lapsettomuutta, hoidettuna ei enää.
Voimia! Me olemme miettineet myös tuota rajaa. Meillä on yksi luomulapsi, olemme yrittäneet toista yli viisi vuotta, ja hoitoja on käyty läpi. Nyt tulin vasta luomusti raskaaksi, ja tällä hetkellä jännään, onko mennyt kesken. Jos raskaus on loppunut, menemme takaisin hoitoihin heti kun se on mahdollista. Meillä on 13 alkiota pakasteessa, niiden jälkeen lopetamme, jos lasta ei ole vielä tullut.
Tsemppiä, ja lääkärille selvittämään keliakia! :hug:

 

Ihan varmasti on Ilonalla paha olla - toivottavasti psykologi voi helpottaa oloasi edes vähän. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja lapsiperheen onnea jonain päivänä.

Meillä onneksi aikanaan molemmilla tuli selkeästi sellainen hetki hoidoissa että olimme valmiita "luovuttamaan". Meille tehtiin nopeassa tahdissa hoitoja ICSI:ä myöten - lapsettomuuden syy selittämätön. Olimme adoptiosta puhuneet jo suhteemme varhaisessa vaiheessa, ennenkuin edes tiesimme että biologisen lapsen saaminen olisi hankalaa ja se varmasti helpotti päätöksentekoa huomattavasti.

Päädyimme siis adoptioon reilu vuoden intesiivisissä hoidoissa olon jälkeen. Sen hormonimyrsky-vuoden aikana hoitoja ehdittiin tehdä monta, eikä koskaan saatu pakkaseen alkioita eikä raskautta alulle. Kokoajan adoptio tuntui ihan yhtähyvältä vaihtoehdolta - onneksi meille molemmille. Meille oli tärkeintä saada lapsi, ei se miten meidän lapsemme sitten alulle on saatu. Emme vaan halunneet "pelata kaksilla korteilla yhtäaikaa" eli projekti lapsiperheeksi aloitettiin luomuilun jälkeen hoidoilla, koska oletimme sen "nopeimmaksi" tavaksi. Olimme saaneet hiukan väärääkin tietoa kansainvälisen adoption vaikeudesta ja ehkä siksi hoitoihin ylipäänsä lähdimme kun odottavan aika tuntui tässä vaiheessa jo kovin pitkältä.

Adoptiotahan ei voi eikä kannata kenellekään tuputtaa kun lapsihan ansaitsee vanhemmat, jotka ovat juuri häntä odottaneet, eivätkä lähde adoptioon vain pettyneenä siihen että mikään muu konsti ei toiminut. Mutta voihan olla, että miehesi adoptiovastustus perustuu pelkoihin ja tietämättömyyteenkin. Olisikohan hänellä kiinnostusta perehtyä asiaan kuitenkin jos sinä olet sinut adoptioajatuksen kanssa ja valmis luopumaan hoidoista. Meille adoptiolapsemme on tehnyt elämästämme täydellisen enkä voisi enempää rakastaa yhtään lasta. Omalla kohdallani mieleeni astui suunnaton rauhallisuus kun päätös hoitojen lopettamisesta yhteisymmärryksessä tehtiin. Päätös tuntui kokoajan oikealta ja tietty vuoristoratavaihe elämässä päättyi. Edessä oli toki vielä monta mutkaa kansainvälisen adoption byrokratian ja epävarmuuden syövereissä, mutta missää vaiheessa en kuitenkaan katunut, että tälle tielle lähdimme.

Ymmärrän kuitenkin hyvin ettei kaikille tule sellaista tiettyä hetkeä, jolloin on valmis selkeästi luopumaan hoidoista. Hyvä ystävänikin jatkaa sisulla vielä hoidoissa miehensä kanssa (kestäneet jo vuosia), sillä toivovat aina seuraavan kerran olevan juuri se, jota eivät uskalla jättää kokeilematta.

 

Hoitojen keskeyttämisestä vielä kommentoisin.

Meillä ainakin lääkärit olisivat olleet oikein halukkaita jatkamaan hoitoja kun kummastakaan ei kerran löydetty vikaa, joka nykytiedon valossa olisi tunnistettavissa. Useampikin lääkäri myönsi nykytiedon rajallisuuden, eli selittämättömästi lapsettomien joukossa on varmasti paljon niitä, joilla on joku vika, josta ei VIELÄ tiedetä mitään.
Vaikka lääkäri siis olisi kuinka vilpitön niin kyllä se lopettamispäätös jää käytännössä aina itselle. Mielestäni ei voi syyttää lääkäreitä rahastuksestakaan jos haluavat jatkaa hoitoja - ihan samalla lailla kun itsellä se toive kerta toisensa jälkeen elää, voi myös hoitava lääkäri ajatella, että seuraava hoito päättyisi onnelliseen raskauteen ja haluta jatkaa hoitoja ihan omasta auttamishalustaankin.

Ihan hurjan vaikeaahan on tehdä lopettamispäätös tietoisella tasolla pelkäämättä myöhempää katkeroitumista jos ei käy niinkuin meillä että olimmekin yllättäen yksi päivä enemmän kuin valmiita lopettamaan ne. Luulen että useimmiten siihen tunteeseen menee vuosia ja olen todella kiitollinen että meille se ajatus tuli vielä samanaikaisestikin. Surullista on se, että harvoin mies ja nainen ovat ajatuksissaan niin samantahtisia - naisilla kun yleensä se biologinen kello alkaa tikittää niin voimakkaasti jo aikaisemmin kuin miehellä.

Jos adoptio alkaa kiinnostaa teitä (Ilona) niin on useita tapoja tutustua aiheeseen ennekuin tekee mitään päätöksiä suuntaan tai toiseen (adoptioperheiden tapaamisiin esim. ovat adoptiota harkitsevat pääsääntöisesti tervetulleita). Tyrkyttää tai mainostaa en halua tämän enempää jos se tapa perustaa perhe ei tunnu omalta.

 

"Minä vaan": Toivottavasti luet tätä vielä.
Ihanaa lukea tarinaa, jolla on onnellinen loppu ja tulevaisuus ilman biologista lasta! :heart:

Tuntuu, että on niiiiiiiiiin yleinen kommentti, että "me onnistuttiin kun lakattiin yrittämästä" tai "Korhosetkin onnistuivat luomusti kun päättivät että tämä oli viimeinen hoito". Meissä vikaa ei ole (korostan aina, että siis löytynyt), joten saadaan tuota "lakatkaan yrittämästä"-vihjailua, voisi sanoa että päivittäin. Kaikki onnelliset tarinat sisältävät biolapsen. Ja näillä palstoillakin harvoin pyörii ihmisiä, jotka olisivat ihan aikuisten oikeasti lakanneet yrittämästä ja olisivat tyytyävisiä elämäänsä.

Me olemme puhuneet (jostain syystä ulkomaan) adoptiosta jo kauan ennen lapsihaaveita, mutta tuntemani adoptiovanhemmat toppuuttelivat, että kannattaa ensin kokeilla sitä biolasta ja miettiä sitten. Jos sitä ei saakkaan niin kriisi voi yltyä yllättävän isoksi. Ihmettelin, että mitä väliä sillä on. Ja niinhän tässä sitten kävi. Kriisi paisuu paisumistaan. Ja nyt tuntuu yhtäkkiä, että adotiolapsi olisikin "korvike". Eli en voi edes harkita ennen kuin pääsen tästä järjellä ajateltuna tyhmästä ja inhottavasta tunteesta.

Mutta kuten sanottu, minulle oli tärkeää lukea tekstiäsi! Se antoi toivoa tulevaisuudelle! =)

 

Hei Ilona,
mikäli ikää ja voimia riittää niin älä luovuta!!

Itse olen 41-vuotias ja edelleen lapseton. Hoitoja käyty kunnallisella ja yksityisellä puolella ilman tulosta eikä vikaa ole löydetty.
Ikä kuulemma ei ole vielä este lapsen saannille!
Nyt jonotan luovutettua munasolua ja vielä saan odotella ehkäpä ensi kesään!!! Ja ei jaksaisi enää näiden hoitojen jälkeen, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Luomunakin voisi vielä tärpät mihin en kyllä usko.

Minunkaan mies ei lämpiä adoptiolle. Johtunee varmaan siitä, että hänellä kaksi biologista lasta. Tosin enemmän lahjasolulla saatu lapsi on oma kuin adoptoitu. Hänet sentään kantaa sen 9 kk.

Eli meillä tämä lahjasoluhoito on viimeinen vaikka kallista lystiä onkin.

Jos ko. hoito ei tuota tulosta niin sitten luovutan, siihen asti jaksettava uskoa ja toivoa.

Tsemppia!

 

Vinita

Meillekin on tuttua kommentit siitä kuinka monet hehkuttivat meille adoptoidun esikoisemme saatuamme vielä pitkäänkin, että "ihan kohta varmaan saamme sitten sen "omankin" lapsen kun nyt on kaikki stressi takana". Hyviltä, hyvää tarkoittavilta ystäviltäkin sai tätä kuulla toistuvasti. Itse en voinut ymmärtää miksi he eivät huomaa, että meillä on niin ihana lapsi, että ei elämästämme todellakaan puutu yhtään mitään sen vuoksi, ettei tämä ikioma lapsemme ole mun masussa kasvanut. Mielestäni oli tosi loukkaavaa epäillä tällä tavalla, että meidän rakas lapsemme olisi joku hoitokeino "oikeamman" lapsen puutteeseen ja samalla olettaa, että minun rakkauteni lastani kohtaan riippuisi mitenkään siitä olenko häntä kantanut kohdussani vai sydämessäni.

Lapseni tuntui omalta heti kun saimme hänestä tiedon ja suttuisen valokuvan ja äidin tunteen heräsivät välittömästi - näin myös isällään, joka ei siis missään tapauksessa olisi voinut lasta muualla kuin sydämessään kantaakaan ennen syntymäänsä.

Jotkut (biolasten äidit) myös edelleen luulevat että adoptiovanhemmille olisi vaikeaa iloita tuttavien bioraskauksista tai se herättäisi kateutta heissä - itse en edelleenkään ymmärrä miten he voivat niin ajatella kun kerran ovat nähneet kuinka ihanan lapsen olemme saaneet. Emme olisi ikinä omin avuin tällaista aarretta saaneet aikaan! Adoptio tuntuu olevan suomalaisittain vielä kuitenkin jotain eksoottista ja mysteeristä, eikä sitä aina osata nähdä yksinkertaisesti yhtenä tapana perustaa perhe. Kaikille se ei tunnu omalta tavalta, mutta ne jotka sen ovat omakseen kokeneet ja läpikäyneet tuloksena lapsi, ovat poikkeuksetta onnellisia ja ylpeitä jälkikasvustaan.


Tuskainen odottaja:

Ei saisi puuttua pieniin sanankäänteisiin kun tuskin ne sinunkaan kohdallasi ovat mitenkään pahaatarkoittavia, vain hieman ajattelemattomia. Eli haluan ehdottomasti sanoa, että eihän adoptiolapsi ole mitenkään "vähemmän oma" kuin lahjasoluilla aikaansaatu lapsi! Eikä lahjasolulapsi ole vähemmän oma kuin omilla soluilla aikaansaatu myöskään! Oma, "omempi", omin... Hyvä, parempi, paras.. just just. Erilaisia tapoja tulla vanhemmiksi kai kuitenkin vain?

Adoptiolapset ovat kyllä aina ihan omia ja minä olen ihan oikea äiti. Yksi hiekkalaatikkokeskustelujen kauhistus onkin aina kommentit, että joku typerästi lapseni kuullen kysyy: "Oletko tämän lapsen oikea äiti?" tai surkutellen: "onko teillä yhtään oikeaa, omaa lasta vai vain tämä?". Juupa juu!

Eli tulee sinun lapsesi sitten olemaan luomu, lahjasolu, lahja-alkio tai adoptio -taustalla - tulet todennäköisesti rakastamaan häntä siitä riippumatta ihan yhtä voimakkaalla äidinrakkaudella. Adoptiolasta ei todellakaan kanneta omassa kohdussa, mutta voi miten pitkään häntä odotetaankaan sydämessä. "Adoptioraskaus" kestää paljon pidempään kuin 9kk. Hormoni- ja tunnemyrskyjäkin siihenkin odotukseen mahtuu riittämiin.

Sanoit että miehesi ei lämpeä adoptiolle. En usko että sinäkään olisit siihen tällä hetkellä valmis, ainakaan kun arvotat itsellesi tällä hetkellä lahjasolulla aikaan saatetun lapsen "enemmän omaksi". Toivon siis että onnistutte lahjasoluhankkeessanne (tai elämä yllättää muuten raskauden merkeissä) - silloin ainakin huomaat, että ei ole mitään merkitystä niillä konsteilla mitä läpikävitte hänet saadaksenne. Kaikkihan voivat käyttää eri lastensaantikonsteja siinä järjestyksessä kuin kokevat itselleen toimivimmaksi, mutta pointtini oli etten tykkää kun arvotetaan millään lailla järjestykseen sitä millätavoin saatu lapsi on enemmän perheensä jäsen. Toivon. että lapseni ei joudu ikinä (enää) kuulemaan, että hän adoptoituna ei muka olisi vanhemmilleen "oikea" lapsi. Hänellä pitään olla oikeus aina kokea, että hänellä on ihan oikeat vanhemmat - myös ympäristön silmissä.

 

Meillä on 3 ivf:n avulla saatua lasta. Jokainen eri hoidosta. Ennen ensimmäistä onnistumista käytiin kolme tuloksetonta ivf kunnallisella. Onnistumiset ovat yksityiseltä puolelta ja perättäisistä hoidoista kolmen vuoden välein. Minulla erittäin agressiivinen endo ja sitä hoidettiin kaikin tavoin hoitojen välillä. Vimppa hoito tehtiin maksimi hormonimäärillä.

Kunnallisten hoitojen jälkeen ehdittiin jo luovuttaakin, sillä yhtenäkään kertana ei raskaus alkanut eikä alkioita saatu pakkaseen. Käytiin psykologinkin juttusilla, joka kertoi, että teillä on ihan hyvä elämä ilman lapsiakin ja niistä sanoista johtuen päätin että koitetaan vielä yksityisellä.

Toivon sinulle ap voimia päätöksentekoon, oli lopputulos mikä tahansa :hug:

 

Ilona: Itselläni on keliakia ja tosiaan asiahan on niin että hoitamaton keliakia aiheuttaa lapsettomuutta, mutta kun aloittaa ruokavalion ja kroppa tulee parempaan kuntoon niin silloin se ei enää ole esteenä lapsien saannille!
Joten meneppä rohkeasti vielä verikokeisiin niin selvää voisiko lapsettomuutesi olla korjattavissa! :flower:

 

Nimimerkille "minä vaan" ja muille adoptioon päätyneille

ISO JA KAUNIS ANTEEKSIPYYNTÖ AJATTELEMATTOMUUDESTANI!

Todellakaan, en tarkoittanut sanalla "OMA" sitä mitä kirjoitit vaikka omasta tekstistäni sen kyllä niin voi lukea ja ymmärtää.

Tosiaan, pitää olla tarkempi ulosannissaan. Käsittämättömän vaikeaa tuoda esille sen mitä tarkoittaa.

Olemme todella keskustelleet kaikki vaihtoehdot ja minä myös kannatan adoptiota (tosin odotusaika pisin) vaikkei mieheni. Siihenkin "projektiin" tarvitaan molempia, suhteessa kun ollaan.

Ihmiset ovat todella ajattelemattomia (kuten minäkin) vaikka monet myllerrykset on käyty läpi ja monet kommentit kuultu niin silti tahtomattaan loukkaa muita.

Pahoittelen vielä!!

 

Jos ikä antaa periksi, pitäkää taukoa. Muutama kuukausi siten, että keskitytte elämässä muihin asioihin tätä kyseistä enemmän. Jos taasen ikä alkaa painaa päälle, niin oma suositukseni on että jatkatte vaan yritystä. Ystäväni yrittivät ensimmäistään 4-vuotta. Ajattele, jos he olisivat luopuneet toivosta kolmen yritysvuoden jälkeen...

Aina on toivoa.

:hug:

 

minä vaan luin viestisi ja olen pitkälle samaa mieltä kanssasi ja varsinkin siitä, ettei ole lapselle ikinä kiva kuulla kommentteja siitä, ovatko vanhemmat biologisia vai ei. Vanhempia silti ja toivon mukaan rakastavia. Mutta silti minun on pakko kommentoida viestiäsi omasta näkökulmastani, kun kuitenkin melko kovin sanoin kommentoit toisten viestejä. Itse olen harkinnut monen vuoden lapsettomuuden jälkeen adoptiota, mutta omalla kohdallani täytyy silti sanoa, että koen tämän maanpäällisen elämän perustarkoituksen olevan se, että haluaisin jättää tänne jälkeeni omaa lihaa ja verta. Adoptoitu lapseni (jos sellaisen joskus saan) tulee varmasti olemaan oma lapseni ja saamaan rakkautta, mutta se ei ikinä poista sitä pettymystäni sydämestäni, että olisin halunnut lapsen omista geeneistäni, omasta verestäni ja omasta lihastani. Adoptoitu lapsi ei ole eriarvoinen eikä ikinä saisi eriarvoista kohtelua, jos joskus omista soluistani lapsi tulisi vaikkapa perään. Lapsia kaikki ja ansaitsevat hyvän elämän. En siis projisoi tunteitani lapsiin - adoptoituihin tai ei - vaan ihan omaan itseeni. Olen silti pettynyt ja piste. Toivon, että sinäkin hiukan laajennat omaa katsomustasi. Itse tulkitsen hiukan katkeruutta ja kovia sanoja sinunkin viestistäsi, voin olla väärässä, mutta eiköhän täällä maan päällä anneta jokaisen kokea ja elää tyylillään. Jos jollekin oma lapsi tarkoittaa biologista lasta ja adoptoitu lapsi jotain muuta, ei se ole yksioikoisesti huono asia. Enkä lähtisi myöskään sinun asemassasi heitä tuomitsemaan. Nostan kyllä hattua vastaajalle (nimimerkki unohtui), joka julkisesti pahoitteli ja pyysi anteeksi sanojaan. Hieno homma, mutta omasta mielestäni anteeksipyyntö ei ollut tarpeellinen. Eri katsantokantoja.

Voimia kaikille joka tapauksessa

 

Hei!

Edelliselle kommentoijalle.
Olen yrittänyt viestissäni ilmaistakin, että minusta on oikeasti ihan ok, että kukin valitsee sen tavan saada tai yrittää saada lapsi, joka kullekin sopii ja ihan siinä järjestyksessä kuin kukin kokee itselleen järkevimmäksi tai tunnetasolla merkityksellisemmäksi. Tarkoitukseni ei siis ollut arvostella poikkeavia katsantokantoja eikä varsinkaan asettaa mitään lapsenhankkimiskeinoa yli toisen!
Halusin nimenomaan (jos luet tarkkaan) painottaa sitä, että kuten sanoinkin viestissäni niin selvästi kuin osasin, että minusta lapsen alkuperällä (bio/adoptio/lahjasolut jne) ei ole varmaan juuri kenenkään kohdalla mitään korrelaatiota sen kanssa miten paljon ko. lasta vanhempansa rakastavat. Aina hän on vanhemmilleen se juuri oikea lapsi perheeseen sitten kun on perheeseen tullut.

Ja ymmärtänet viimeistään äitinä, että leijonaemo minussa nousi esiin heti lapseni puolestakin jo siinä asiassa että joku kyseenalaistaisi edes vahingossa minun adoptiolapseni -"ei niin omaksi lapseksi" - verrattuna esim. lahjasolulla tai luomuna aikaansaatuun lapseen (tällaista kun oikeasti kohtaa ihan liikaa esim. juuri niissä mainitsemissani hiekkalaatikkokeskusteluissa niin voi olla, että tulee yliherkäksikin asialle ihan vallitsevista olosuhteista johtuen. Jos sinusta joskus tulee adoptioäiti - tiedät tarkkaan mistä ilmiöstä puhun ja se satuttaa helposti).

Luulen että Tuskainen odottaja ymmärsi että minä tätä tarkoitin kun halusi kivasti anteeksi pyytää. Anteeksipyyntöä en sinänsä odottanut, mutta mieleni tuli kyllä hyväksi kun Tuskainen odottaja kertoi tulleensa tahattomasta väärintulkituksi. Oli kiva kuulla ettei hän tarkottanut väheksyä minun tai muita adoptiolapsia.
Itsekin yritän tässä nyt korjata Sinulle, etten tosiaan ole palstalla arvostelemassa ketään vaan halusin kertoa tarinani ihan muista syistä ja juttu polveili aiheesta "koska pitää antaa periksi lapsettomuushoidoissa". Koin että minun tarinanikin kuuluu siihen kategoriaan ja päättyi enemmän kuin onnellisesti hoidoista luopumisen jälkeen.

Minusta on siis ihan ok että sinä (niinkuin moni muukin) toivot voivasi jatkaa myös geenejäsi samalla kun perustat perheen. Minulla tällaista tarvetta ei ollut, eikä ole edelleenkään. Sinun voi olla sitä vaikea uskoa omien toiveittesi vastaisesti, mutta minä en kyllä ole millään tavalla katkera siitä että minun geneettinen perimäni ei jatku. Siksi en pysty ihan samaistumaan ajatuksiisi, mutta hyväksyn ne kyllä. Me olemme niin erilaisia kaikki ja kyllähän moni jakaa ajatuksesi ja vielä usempi, minä myös, ne hyväksyyv vaikkei samoin itse ajattelekaan. Jos näkisit lapseni niin ehkä sitten uskoisit etten mitenkään voi olla katkera saatuani näin ihanan lapsen. Silloin olisin kyllä tosi katkera mimmi jos olisin lapsettomaksi jäänyt, mutta meidän tarinamme on ollut onnellinen.

Olemme mieheni kanssa myös jatkossa kasvattamassa perhettämme no. adoption kautta. Koska meillä lapsettomuuden syy on selittämätön, olemme ilman muuta adoptioprosessin ajan sitoutuneet huolehtimaan ehkäisystä. Emme halua millään tavoin vaarantaa adoptioprosessia ja kun se geneettisen perimän jatkaminen ei ole meille tärkeää, niin se ei tunnu miltään uhraukselta.

Katkera siis en suinkaan ole biolapsettomuudestamme - niin onnellinen olen siitä, että meillä on juuri tämä lapsi. Katkeruus sen sijaan joskus nostaa päätään sen suhteen kuinka kansainvälinen adoptio on prosessina niin vaivalloinen ja epävarmakin. Biovanhemmille en ole ollenkaan katkera. Minulta ei puutu elämässäni mitään merkityksellistä enää kun olen äidiksi tullut. Enkä minä ole mikään neuvomaan milloin hoidoissa kannattaa antaa periksi, mutta ainakin joku kommentoi saaneensa kertomastani positiivisia ajatuksia ja se oli tarkoitus.

Vilpittömästi siis toivon kaikille lapsettomuuden suossa kärvisteleville voimia ja onnellisia perhetapahtumia. Tiedän että olo helpottuu vasta lapsen myötä todennäköisesti. Minun kohdallani ainakin kaikki mustat pilvet kaikkoisivat (katkeruutta myöten) kun tulin äidiksi. Jos siis teksteistäni löysit katkeruutta niin olin kirjoittanut huonosti. Meidän adoptiolapsemme ei ole meille kompromissi missään mielessä!
Mutta kuten Tuskainen odottaja sanoi: on vaikea ilmaista itseään yksiselitteisesti kirjoitettuna. Aina kun lähtee kirjoittamaan ajatuksiaan on se riski että tulee väärinymmärretyksi. Tarkoistuperäni olivat ja ovat vilpittömät. Jos olisin jotenkin katkera tai haluaisin arvostella kanssaihmisiä niin kyllähän sen voisi tehdä nimerkin suojissa hyvinkin avoimesti. En koe siihen tarvetta, mutta kuten pitkästä selvityksestäni näkyy - koen kyllä tarvetta tulla oikein ymmärretyksi. Ainakaan laajemmassa lukijakunnassa en haluaisi tulla väärintulkituksi ja -arvioiduksi - edes nimimerkin suojissa.

 

Kiitos vastauksestasi minä vaan. Ehkä ymmärsinkin sitten väärin viestisi. Tuo ajatuskulkusi "leijonaemo nostaa päätään" on vaan niin valitettavan totta silloin, kun joutuu puolustamaan omaa tilannettaan (moukkamaisia) kommentteja vastaan. Itse vain ajattelen niin, ettei oma vereni kyllä jatkossakaan kiehu hiekkalaatikolla, jos joku erehtyy ikävästi kommentoimaan aasialaista (kiinalaista) lastani (jos siis näin käy). Jos itse tiedän olevani hyvä äiti omalle lapselleni, ei tällaisia nettikeskustelu vastauksia (leijonaemon karjahduksia) myöskään tarvita Parempi kohauttaa olkapäitä ja hymyillä hiljaa. Siksi ehkä sinun kovasta reaktiosta sain kuvan, että olisit katkera. Ja että siksi niin voimakkaasti ajat omaa asiaasi ja omaa tilannettasi, koska koet muuten asemasi eriarvoiseksi. "Hyökkäys on paras puolustus". Mutta hienoa, jos sinua ei piinaa sama asia omista geeneistä kuin minua. Jos sinulle on aivan sama, miten ja missä lapsesi saa alkunsa, se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikilla on samoin.

Toivotan sinulle ja muille samassa tilanteessa oleville joka tapauksessa antoisaa syksyä ja voimia vastata niihin ikäviin kommentteihin, joihin täällä yhteiskunnassa varmasti saa tottua. :flower:

 

Vielä edelliseen
- mullakin hermo piti hiekkalaatikolla siihen asti kun lapseni tuli siihen ikään, että hän alkoi itse ymmärtää ja ihmetellä niitä typeriä kommentteja. Tuli tarve puuttua joihinkin kommentteihin sen jälkeen jo ihan senkin vuoksi ettei lapseni itse alkaisi uskoa taustassaan olevan mitään noloa tms. En mä silti siellä hiekkalaatikolla riehu juurikaan - pyrin luovimaan tilanteet ihan rauhanomaisesti ja vähäeleisesti, vaikka turhaudunkin usein. Ja huomattavasti enemmän olemme saaneet positiivista palautetta kuin negatiivista kuitenkin!

Me ollaan tosiaakin erilaisia ja yksilöitä (itsestäänselvyys mielestäni - tähän ikään mennessä oon sen jo hyväksynyt ja huomannut eikä mulle tai varmaan kenellekään tarvis sitä muistuttaa, ja sitähän olen ekasta viestistäni lähtien tolkuttanut minäkin. Eli välillä sitten tulee myös tällaisia erilaisia kirjoituksiakin, joita toiset eivät koe tarpeelliseksi lukea tai kirjoitettavan ollenkaan.
Mutta sana on vapaa ja jollekulle turha löpinä ehkä sitten kuitenkin antaa jotain. Eli ei kannattane harrastaa sisäistä sensuuria silloin kun näin hyvässä hengessä kuitenkin keskustellaan pääsääntöisesti. En mä mielestäni ole käyttänyt tätä estradia mihinkään agressioiden purkuun. Kirjoittelen jatkossakin jos tulee sanottavaa johonkin aiheeseen - yritän vaan olla tarkkaakin tarkempi tavassani ilmaista itseäni. Alunperin ajattelin että joku voisi oikestikin saada positiivisia fiiliksiä kertomastani, kun lapsettomuus aiheena on kuitenkin niin ongelmakeskeinen ja kaikki valonpilkahdukset ovat varmaan tervetulleita.
Mä olen tosi kiitollinen siitä että nämä lapsettomuus yms. asiat ovat MUN kohdallani olleet niin helposti käsiteltäviä loppujen lopuksi, vaikka kärvistelemään on joutunut meidänkin perhe näiden asioiden ympärillä. Tiedän ja ymmärrän ettei niin aina ole eikä kukaan tunteilleen oikein mitään voi, vaikka järjellä yrittäisi itselleen perustella mitä vain. Tunnen kuitenkin paljon adoptioperheitä, joissa ajatellaan ja tunnetaan ihan kuten me ja sitten meillä on myös useampi ystävä jotka eivät koe adoptiota omaksi vaihtoehdoksi ollenkaan ja ovat silti ihan ajattelevia, fiksuja ihmisiä. Kirjoitin siis omista ajatuksistani, jotka tuskin ovat ainutlaatuisia