Meillä on kaksi lasta, 2- ja 4-vuotiaat. Voin kuule kertoa, että suurin osa ajasta menee siihen, kun on lasten huoltojoukkoina. En koskaan selviäisi hengissä yksin (ihailen kyllä yksinhuoltajia, itse en pystyisi), vaan molemmat sekä mieheni että minä kyllä osallistumme täysipainoisesti arjen pyörittämiseen.
Meillä tytöt ovat vielä kilteimmästä päästä, joten mitään kurinpidollisia ongelmia ei ole. Aika vain menee kuin siivillä ja sitten taas illalla huomaa, että klo on 23 ja pitää mennä nukkumaan.
Jos seksiä meinaatte harrastaa, niin siihen täytyy suurinpiirtein varata oma aika. Ex tempore ei välttämättä oikein onnistu.
Onneksi meillä on myös sukulaisia, jonne voimme viedä lapset (isoäiti ottaa lapset mielellään). Katsonkin, että meidän suhteen onni on se, että voimme olla joskus myös ihan kahdestaan, käydä ulkona syömässä tai vaikka käydä risteilyllä. Sitten sitä arkea taas jaksaa.
Tosin mun mies onkin hyvin sitoutunut meidän perheeseen. Lapset olivat suuri haave ja onni (meillä oli joitain vaikeuksia raskauksien kanssa).
Onneksi minulla on mies, johon minä voin luottaa. Kun hän sanoo hoitavansa jonkun asian, voi satavarmasti luottaa siihen, että näin tulee käymään.
En tiedä, kuinka paljon sinä esimerkiksi osallistut tuohon arjen pyörittämiseen. Mutta jotenkin tuntuu kummalliselta, että vaadit vaimoltasi huomiota aivan kuin ne pikkulapset. Jos minun mieheni olisi kärttämässä seksiä joka ilta, niin varmasti saisi rukkaset. Kertakaikkisesti ei vain jaksa. Ja seksi meille ainakin on muutakin kuin sisään-ulos-meininkiä.
Puhu vaimosi kanssa ja kysy, miten teidän tulisi muuttaa toimintatapojanne, että kaikilla olisi hyvä olla. Saisitteko lapset vaikka hetkeksi hoitoon jollekin ulkopuoliselle?
Tuo sinun miettimäsi ratkaisu olisi maailman typerin ja katastrofaalisin. Luuletko, että auttaisit tilannetta yhtään? Ehkä saisit hetken helpotusta seksiahdistukseesi, mutta aika heppoisin perustein mielestäni heittäisit avioliittonne ja perheenne tulevaisuuden menemään.
