V
vaikeaa
Vieras
Minun parisuhteeni on siinä pisteessä, että kosinta olisi mielestäni paikallaan eli 3 vuotta yhdessä, josta kaksi vuotta avoliitossa. Alussa viisaasti kysyin miehen tulevaisuudennäkymiä ja ne olivat kanssani samanlaiset: avioliitto ja lapsia. Nyt mieheni kuitenkin muuttaa mielipidettään naimisiinmenosta jatkuvasti. Hyvänä päivänä sanoo, että kyllä jonain päivänä (milloinkohan sekin on?) naimisiin ja huonona, ettei mene naimisiin kanssani. Hän on sanonut, että painostan liikaa (mikä on totta), mutta meidän parisuhteemmekin pitäisi kuulemma muuttua alkuajan iloksi ja autuudeksi, jotta kosinta tulisi.
Miten teillä muilla? Onko mies lopulta kosinut kyseisessä tai sen kaltaisessa tilanteessa vuosien jälkeen? Minä kuitenkin olen sitoutunut mieheeni loppu elämäkseni, olenkin hänelle sanonut että nyt on päätettävä päästääkö minut menemään vai kosiiko joskus (aikamäärettä ei ole).
Kuvittelin kaiken olevan kunnossa välillämme, eihän nyt alkuajan huumaa voi mitenkään saada takaisin eli normaalia arkea ajoittaisine riitoineen olemme eläneet. Tuntuu vain että tietynlainen lapsellisuuteni (vaikka 27 v. olenkin) oli alussa se, johon mies rakastui, mutta kun on huomannut että se lapsellisuus liittyy usein myös riitelyyn niin on alkanut inhoamaan sitä puolta minussa. Minullakin oli mieheni kohdalla tuollainen vaihe eli hetken vihasin niitä ominaisuuksia hänessä, joihin olin alussa rakastunut, mutta se vaihe meni ohi ja nyt taas rakastan häntä kokonaisuutena.
Prisuhteessamme vikana: minä kiukuttelen joskus turhasta lähinnä sen takia, että käsitän asiat väärin, mies vihaisena haukkuu minua ja käskee lähtemään (itse tein aikaisemmin samaa, mutta opin pois siitä ilkeästä tavasta). Rakastelua en saa kuin kerran kuukaudessa. Minulla haluja riittäisi, mutta miehellä välillä kipuja (leikkaus edessä). Minun mielestäni juuri rakastelu on yksi sellainen keino, jolla saataisiin se alkuhuuma osittain takaisin, sillä ainakin minä olen sellainen nainen, että rakastelu antaa minulle paljon iloa ja pysyn silloin paljon paremmalla päällä.
Komentoikaa tapaustamme vapaasti, kaikista mielipiteistä olen kiitollinen. Ihmettelen joskus, eikö mies kestäkään arkea? Tosin samalla kun hänellä alkoivat kivut, parisuhteemme tietty iloisuus ja rakastelut hiipuivat, mutta miehen mielestä niillä ei ole mitään yhteyttä toisiinsa!? En vain tiedä miten pitäisi jatkaa. Mieheni tukena ja rinnalla haluaisin olla, mutta haluaako mieheni sitä? Pitäisikö vain lopettaa painostus ja odottaa kärsivällisesti (exänä oli painostanut ja oli kosinut vain sen ansiosta 6 vuoden jälkeen). Kositaanko minua mahdollisesti vasta kymmenen vuoden kuluttua, eikö miehen pitäisi olla varma jo ennen sitä. Minä ainakin olen varma, että tämän miehen kanssa haluan olla, pahoina päivinäkin olen siitä varma. Toki arvostan sitä, ettei mieheni ole niitä miehiä, jotka samantien kosivat ja purkavat kosinnan myöhemmin, mutta en voi ikuisuuksiin odottaa.
Miten teillä muilla? Onko mies lopulta kosinut kyseisessä tai sen kaltaisessa tilanteessa vuosien jälkeen? Minä kuitenkin olen sitoutunut mieheeni loppu elämäkseni, olenkin hänelle sanonut että nyt on päätettävä päästääkö minut menemään vai kosiiko joskus (aikamäärettä ei ole).
Kuvittelin kaiken olevan kunnossa välillämme, eihän nyt alkuajan huumaa voi mitenkään saada takaisin eli normaalia arkea ajoittaisine riitoineen olemme eläneet. Tuntuu vain että tietynlainen lapsellisuuteni (vaikka 27 v. olenkin) oli alussa se, johon mies rakastui, mutta kun on huomannut että se lapsellisuus liittyy usein myös riitelyyn niin on alkanut inhoamaan sitä puolta minussa. Minullakin oli mieheni kohdalla tuollainen vaihe eli hetken vihasin niitä ominaisuuksia hänessä, joihin olin alussa rakastunut, mutta se vaihe meni ohi ja nyt taas rakastan häntä kokonaisuutena.
Prisuhteessamme vikana: minä kiukuttelen joskus turhasta lähinnä sen takia, että käsitän asiat väärin, mies vihaisena haukkuu minua ja käskee lähtemään (itse tein aikaisemmin samaa, mutta opin pois siitä ilkeästä tavasta). Rakastelua en saa kuin kerran kuukaudessa. Minulla haluja riittäisi, mutta miehellä välillä kipuja (leikkaus edessä). Minun mielestäni juuri rakastelu on yksi sellainen keino, jolla saataisiin se alkuhuuma osittain takaisin, sillä ainakin minä olen sellainen nainen, että rakastelu antaa minulle paljon iloa ja pysyn silloin paljon paremmalla päällä.
Komentoikaa tapaustamme vapaasti, kaikista mielipiteistä olen kiitollinen. Ihmettelen joskus, eikö mies kestäkään arkea? Tosin samalla kun hänellä alkoivat kivut, parisuhteemme tietty iloisuus ja rakastelut hiipuivat, mutta miehen mielestä niillä ei ole mitään yhteyttä toisiinsa!? En vain tiedä miten pitäisi jatkaa. Mieheni tukena ja rinnalla haluaisin olla, mutta haluaako mieheni sitä? Pitäisikö vain lopettaa painostus ja odottaa kärsivällisesti (exänä oli painostanut ja oli kosinut vain sen ansiosta 6 vuoden jälkeen). Kositaanko minua mahdollisesti vasta kymmenen vuoden kuluttua, eikö miehen pitäisi olla varma jo ennen sitä. Minä ainakin olen varma, että tämän miehen kanssa haluan olla, pahoina päivinäkin olen siitä varma. Toki arvostan sitä, ettei mieheni ole niitä miehiä, jotka samantien kosivat ja purkavat kosinnan myöhemmin, mutta en voi ikuisuuksiin odottaa.
