Kontrolloiva äiti

["argh"]

Olen noin 30v kahden lapsen äiti. Ongelmana on äitisuhde omaan äitiini, joka tahtoo kontrolloida tekemisiäni vielä tämän ikäisenäkin. Asiasta on riidelty paljon, mutta ei tunnu vaikuttavan. Soittaa ja tivaa ketä olen nähnyt ja tavannut, ketä meillä oli kylässä, mitä syötiin jne jne. Ärsyttää ihan suunnattomasti että yrittää vielä tämän ikäisellekin syöttää omia ajatuksiaan siitä miten pitäisi elää ja olla.

Voiko enää tämän ikäisen äitisuhteesta tulla normaalia tai edes jotenkin tasavertaista vai onko ainut keino vähentää yhteydenpitoa äitiini?

Mitä pitäisi tehdä että saisin kunniotusta omalle ajattelutavalleni ja omalle reviirilleni?

Voiko oma lapsi olla äitien mielestä koskaan "aikuinen?"

 

["tööt"]

Äitisi ei tule pitämään siitä, kun otat itseäsi niskasta kiinni ja sanot ettei sinun elämäsi kuulu hänelle. Jos katkaisee välit, se on hänen pienuuttaan.

 

["vieras"]

[QUOTE="tööt";24260353]Äitisi ei tule pitämään siitä, kun otat itseäsi niskasta kiinni ja sanot ettei sinun elämäsi kuulu hänelle. Jos katkaisee välit, se on hänen pienuuttaan.[/QUOTE]

Niin, mä kyllä menin sen jo sanomaan että sikäli myöhäistä katua. Eikä oikeastaan edes kaduta. Miksi kukaan haluaisi elämäänsä ankeuttajia?

 

[viks]

Jos se on 30 vuotta tuota kontroilloimista ollut niin on vaikea ajatella miten sen saisi loppumaankaan... Mutta loppua sen kyllä pitää. Sinun pitää vääntää kerta kaikkiaan rautalangasta äidillesi että elät omaa elämääsi ja kaikki sinun tekemisesi eivät äidillesi kuulu, kysy häneltä että eikö hän luota sinuun aikuiseen ihmiseen kun tuolla tavoin kartoittaa menojasi ja tekemisiäsi. Vaarana on tietysti välien huononeminen, mutta tuskin ne kokonaan katkeavat kerta äitisi on niin kontrolloiva.

 

["vieras"]

Meillä meinaa olla vieläkin noin, vaikka minulla on ikää kohta 50 vuotta. Itse olen ratkaissut asian niin, että kerron äidilleni mahdollisimman vähän elämästäni. Kurjaa se on, sillä aina pitää muistella, mistä sopii puhua.

Kerran erehdyin sanomaan, että kyllä kolmaskin lapsi voisi olla kiva. Juu ei, kaksi kuulemma meille riittää. Kerran sanoin, että miehen kanssa mietittiin, josko keittiö kaipaisi remonttia. Ei, sen äiti kielsi ehdottomasti. Kerran sanoin, että mennään käymään sukulaisteni luona, kun pyysivät. Eiei, muodon vuoksi pyysivät, heillä on oikeasti kiireitä eivätkä halua meitä sinne. Ulkomaillekin suunnittelimme matkaa perheen kesken. Siitä ei saa puhua kenellekään, luulevat vielä, että olemme rikkaita ja turhaa rahanmenoa.

Tuollainen tuppasi rasittamaan pikku hiljaa.

 

["viiraska"]

Neuvoja en osaa antaa, mutta tuohon viimeiseen kysymykseen haluan vastata, että kyllä normaalisti lapset saavat aikuistua, vanhemman kuuluu kannustaa lapsia siihen ja antaa tilaa. Äitisi käytös ei ole ihan normaalia. Jos et muuten saa rajoja laitettua/pidettyä, kannattaa hakea ihan ammattiapua ettet väsy jatkuvaan identiteettikriisiin. Sillä äidin holhoaminen kyllä syö ihmisen identiteettiä. Ammattiauttajalta voit saada hyviä neuvoja. Pari-kolme käyntiä voi riittää.

 

["what"]

Lahjoita äitillesi lahjakortti lepolomalle. Lähettele huumoripitoisia kortteja joista selviää että pärjäät, ilman yksityiskohtia. Älä kerro hänelle mitään huolestuttavia asioita. Koeta rauhoitella häntä ja ottaa selville hänen huoliaan. Koeta auttaa häntä keksimään joku intohimoinen harrastus, tai löytämään tärkeä ihmissuhde, ystävä, tai miksipä ei jopa terapia, jossa harjoitellaan luottamusta.. Elämä on epävarmaa, ja toisilla suurempi tarve kontrolloida..mitä kenelläkin. Suhtaudu häneen lämpimästi mutta siten että hän oppii luottamaan että pärjäät kyllä ja elämä kantaa.

 

[ketjun ap]

[QUOTE="vieras";24260449]Meillä meinaa olla vieläkin noin, vaikka minulla on ikää kohta 50 vuotta. Itse olen ratkaissut asian niin, että kerron äidilleni mahdollisimman vähän elämästäni. Kurjaa se on, sillä aina pitää muistella, mistä sopii puhua.

Kerran erehdyin sanomaan, että kyllä kolmaskin lapsi voisi olla kiva. Juu ei, kaksi kuulemma meille riittää. Kerran sanoin, että miehen kanssa mietittiin, josko keittiö kaipaisi remonttia. Ei, sen äiti kielsi ehdottomasti. Kerran sanoin, että mennään käymään sukulaisteni luona, kun pyysivät. Eiei, muodon vuoksi pyysivät, heillä on oikeasti kiireitä eivätkä halua meitä sinne. Ulkomaillekin suunnittelimme matkaa perheen kesken. Siitä ei saa puhua kenellekään, luulevat vielä, että olemme rikkaita ja turhaa rahanmenoa.

Tuollainen tuppasi rasittamaan pikku hiljaa.[/QUOTE]

Joo no tällä kertaa riitaa tuli siitä että kävin sukuloimassa ilman että kerroin asiasta etukäteen äidilleni, enkä sitten syönyt siellä kyläpaikassa kaikkea mitä tarjottiin (koska karppaan, ja nämä asiat on hiukan hankalia selittää iäkkäämmille ihmisille). Etukäteen kerroin että ollaan juuri syöty kun tullaan ja ollaan toiseen kyläpaikkaan menossa syömään - eli että ei tarvitse mitään ihmeellisiä tarjoiluja. Mä olen siis maailman epäkohteliain ihminen kun menin kylään vaikka kyläpaikassa käynnistä selvästi ilahduttiin.

Ainut joka hermostui oli mun äitini ja minä sen jälkeen siitä että eikö tämänikäinen jo osaa itse vastata omasta käytöksestään, oli se sitten hyvää tai huonoa?

Ilmeisesti on kohteliaampi jättää kokonaan käymättä kyläpaikassa jos ei halua syödä sokeria?

 

[ketjun ap]

[QUOTE="what";24260491]Lahjoita äitillesi lahjakortti lepolomalle. Lähettele huumoripitoisia kortteja joista selviää että pärjäät, ilman yksityiskohtia. Älä kerro hänelle mitään huolestuttavia asioita. Koeta rauhoitella häntä ja ottaa selville hänen huoliaan. Koeta auttaa häntä keksimään joku intohimoinen harrastus, tai löytämään tärkeä ihmissuhde, ystävä, tai miksipä ei jopa terapia, jossa harjoitellaan luottamusta.. Elämä on epävarmaa, ja toisilla suurempi tarve kontrolloida..mitä kenelläkin. Suhtaudu häneen lämpimästi mutta siten että hän oppii luottamaan että pärjäät kyllä ja elämä kantaa.[/QUOTE]

En mä kerrokaan mitään omasta elämästäni tai siitä mitä tapahtuu mitä haluaisin jne. Koska tiedän jo miten helppoa on toisen unelmat lytätä ja mitätöidä. Se mistä kimpaannun on se että miten tämän ikäistä pitää vielä läksyttää kuin pikkulasta eikä voi käyttäytyä niinkuin olisi kohteliasta toista aikuista kohtaan. Tietenkään kaikki mitä teen ei aina ole täydellistä tai äärimmäisen järkevää, mutta eihän nyt kenellekään ystävälle tai muullekaan sukulaiselle voi tuollaista tekstiä ladella?

Ei minusta ole oikeutettua arvostella toisen elämää noin vaikka olisikin tämän äiti.

 

["vieras"]

Ah, sinun kyläreissusi oli kuten minullekin on sattunut. Juuri noin käy, jos ei sano etukäteen. Vähän aikaa sitten mieheni kävi yksi kylässä sukulaisissani, äitini veti herneen nenään, kun en ollut hänelle siitä sanonut. Tuli kuulemma nolatuksi, kun kuuli asiasta muualta.

Sorry, en osaa paremmin sinua neuvoa, kun saman asian kanssa painin. Pakko tunnustaa, mutta pahimman ajan aikana jo mietin, että alkaako minun itsenäinen elämäni vasta sitten, kun äiti kuolee. Hän ei halua tunnustaa, että tässä olisi joku ongelma.

 

[pakko vastata]

Oli kuin olisin lukenut oman aloitukseni! Mun äitisuhteeni on todella huono nimenomaan äidin kontrolloimisen takia. Olen jo 36-vuotias ja äiti sanoo edelleen asioita kuin pikkulapselle, esim. mitä vaatteita lasteni tulisi pukea. Mistään omista asioistani en uskalla puhua, koska äiti tyrmää muuten kaiken. Ollaan hyvin vähän tekemisissä, koska riitaannutaan helposti, ei mikään ihmekään...

 

[ketjun ap]

[QUOTE="vieras";24260535]Ah, sinun kyläreissusi oli kuten minullekin on sattunut. Juuri noin käy, jos ei sano etukäteen. Vähän aikaa sitten mieheni kävi yksi kylässä sukulaisissani, äitini veti herneen nenään, kun en ollut hänelle siitä sanonut. Tuli kuulemma nolatuksi, kun kuuli asiasta muualta.

Sorry, en osaa paremmin sinua neuvoa, kun saman asian kanssa painin. Pakko tunnustaa, mutta pahimman ajan aikana jo mietin, että alkaako minun itsenäinen elämäni vasta sitten, kun äiti kuolee. Hän ei halua tunnustaa, että tässä olisi joku ongelma.[/QUOTE]

Olen tarkoituksella vähentänyt yhteydenpitoa äitiini juuri tästä syystä, ja jos tästä vielä vähentää niin välit ovat sitten kokonaan poikki - jos eivät jo lähettämästäni tekstarista ole. Loukkaa vaan ihan älyttömän paljon että ei voi vieläkään suhtautua kuin aikuiseen vaan käyttäytyy kuin olisin edelleen pikkulapsi.

Mistään oikeasti minulle tärkeästä en halua puhua äidilleni ja jos jotain ikävää sattuisi, olisi hän viimeinen ihminen jolta pyytäisin apua. Ja kuitenkin pitäisi suhtautua lämpimästi ja kunnioittavasti ja ymmärtää että tuo ihminen jota melkein jopa vihaan on kuitenkin äitini ja lasteni isoäiti. Mutta miten tämä yhtälö ratkaistaan? Minulla ei ole oikein voimia siihen.

 

[rops]

Kyllä lasten pitää saada elää omaa elämäänsä, ei siinä kaivata äidin neuvoja. Itse neuvon, jos kysytään.

 

[Piparnakkeli]

Onnekkaat kun teidän äitinne tyytyy vain puhumaan... oma äitini on niin huolissaan lapseni vaatetuksesta, että useamman kerran vuodessa tulee iso laatikollinen uusia vaatteita. Tuossa on jo aikamoinen vuori kirpparille kuskattavaksi, eikä hän usko eikä tajua ettemme tarvitse tätä "avustusta".

Ja perään soittelee "onko sillä nyt se koirapaita päällä.. nyt on niin viileää.. sataako teillä, onhan kurakamppeet.. katso ettei vilustu... kävin kaupassa ja OLI IHAN PAKKO ostaa sellanen takki, hintaa jäi vain 15e..."

Jos kotiini hänet päästän, ensimmäisenä hän on pukemassa lapseni uusiksi, täyttää keittiönkaapit ruoilla joita emme syö, suunnittelee suursiivousta ja seuraavana voihkii ettei jaksa.. öh.

Hänen kanssaan puhuessaan joutuu todellakin miettimään mitä sanoo, ihaninta lieneen kun hän heittää marttyyrivaihteen päälle, kotipuolessa kaikki saavat kärsiä nahoissaan jos minä kehtaan sanoa mielipiteeni... (tässä aika komeesti pohjaa jo miksi muutin 16-vuotiaana omaan kotiin).

Parhaat välit meillä on ollut kun välimatkaa oli useamman tunnin lentomatka ja mutsilla lentopelko.

muoks. Ei ole kuitenkaan tarkoitus vähätellä teidän äitienne aiheuttamaa riesaa, erona lieneen vain että omani ei tyydy puhumaan vaan toimii.

 

["popp"]

Mä tein pesäeron äitiini alle 5v sitten. Olen nyt 29.

Vähensin kuulumisten kertomista, en siis katkaissut välejä, mutta lakkasin kertomasta juuri mitään elämästäni, ihan siksi, että alkoi ärsyttää jatkuva urkkiminen ja neuvominen.
Äiti olisi halunnut päättää, kenen kanssa seurustelen (lähinnä siis mikä olisi sulhaskandidaatin koulutustausta ja työ) ja ehdottomasti senkin, mitä opiskelen. Sen jupakan jälkiä korjaillaan vieläkin, ja mä haluan ainakin yhden uuden ammatin itselleni. Kypsyin pakottamiseen ja vaihdoin suuntaa, kesken vuoden oli kovin niukasti vaihtoehtoja, joten olen nyt ammatiltani jotain ihan muuta kuin kummankaan mielestä piti.

Kotini sisustus oli kauan kiukuttelun kohde, se ei ole sellainen, kuin äitini tahtoo. "Rumista ja tylsistä" kylppärin laatoista en malttanut olla sanomatta, että onneksi ne ovat meidän talossa eivätkä äitini, ettei hänen tarvitse katsella ja inhota niitä.

Olin satavarma, että saan huutia, kun tulin raskaaksi ollessani 26v, mutta kumma kyllä siihen asiaan sain positiivisen "palautteen". Samoihin aikoihin aloin tehdä niin, että jos äiti alkoi kiukutella jostain, kun kävin kylässä, lähdin pois. Ilman draamaa, mutta kyllä se selväksi varmaan tuli, miksi poistuin. Toisaalta mua joskus huvittikin, että äiti soitti mulle, marisi, kuulusteli ja moitti, ja puhelun lopuski kysyi, milloin tulisin käymään. Ihan heti ei kyllä tehnyt mieli mennä, kun puolikin tuntia kuunteli kiukuttelua puhelimessa.

Välit menivät itsenäistyessäni hetkeksi huonoiksi, epäilin jo, menevätkö ne kokonaan katki, mutta kyllä se äiti siitä ryhdistäytyi ja alkoi taas pitää yhteyttä. Nykyään voin jo kertoa kuulumisiakin, mutta siitä ei seuraa varsinaisesti mitään, ellen erikseen pyydä neuvoa tai mielipidettä. Eli aikalailla kahden aikuisen ihmisen suhteessa ollaan nyt. Ehkä syynä on sekin, että äiti tahtoo tavata lapsenlapsiaan ja tietää, että se ei käy, jos nalkuttaa minulle niin paljon, etten halua kyläillä.

 

["äiti"]

minulla on ollut myös samanlaisia ongelmia äitini kanssa,mutta kun sanoin tarpeeksi monta kertaa,että olen aikuinen,hän lopetti puheensa.Nyt asiat on vaan kääntyneet niin päin,että minä saan sanoa hänelle,että lapselleni(kun on hänellä hoidossa)pitää asettaa rajat (esim.ei väkivaltaa ym.sisältäviä tv-ohjelmia) ja aikainen nukkumaan meno ja ei karkkia ennen ruokailua ym.Ja tämä väsyttää yhtä paljon kuin tuo minun aliarvioiminen

 

["Johanna"]

Minun äitini on myös sellainen, että tyrmää kaiken mitä teen. Olen silti tehnyt kaiken mitä meinaan. Esim viimeksi tuli huutoa kun sanoin että muutan halvempaan kämppään kun vuokra nousee!! Hirvee huuto "se alue on ihan kamalaa, "ei kannata", "eikö sulla ole hyvä nykyisessä", "älä muuta"...... tätä jatkuu ja se soitteli mulle varmaan 15 kertaa päivässä ja hoki noita samoja asioita...mä olin vaan toisessa päässä hiljaa. Noh sitten kun olin muuttanut, niin ääni kellossa oli aivan eri, "siis onpas tämä kiva asunto", "kivalla paikalla tämä asunto", "ihanan kodikas"......

Noh nyt olen alkanut katsomaan omistusasuntoja ja satuin hänelle mainitsemaan asiasta ja TAAS sama huuto, "älä muuta", "ei sun kannata", "sullahan on ihan hyvä tossa noin", "toi kämppähän on tosi kiva"... Viimeisin mitä se sanoi taitaa olla jo ihan huippu.... "Taitaa olla jossain muualla se vika kuin kämpässä" Mä en ees ole valittanut mitään kämpästä. Ja joo olen muuttanut aika usein syyt: yhdessä kämpässä vessa homeessa ja yläkerrassa bilehirmu joka biletti niin paljon et arkena saattoi nukkua 2h yössä. Seuraava kämppä tosi kiva, mutta vuokra nousi melkein 200€:lla, eli olisi ollut yksin maksettavaksi aika iso: 710€, jonka takia sitten muutin tohon nykyiseen. Ja nyt tämä ihana äitini tosiaan on sitä mieltä että mulla päässä vikaa.....

Totesin tosiaan tuossa jo aiemmin, että ainut keino miten itse saada rauha on tosiaan se, ettei puhu niille mistään mitään...Parempi olla hiljaa ja sit vaan esim jos muutto kyseessä, ilmoittaa postikortilla uuden osoitteen jne...

Mutta on tosiaan tosi paha mieli, että miten joku kehtaakin käyttäytyä tolleen, mä olen mielenvikainen koska olen vaihtanut vuokrakämppää tässä nyt 3 kertaa 2 vuoden aikana ja koska aloin katsoa omistuskämppää.... Taidan vain kaikessa hiljaisuudessa ostaa sen kämpän, enkä kertoa porukoille mitään, eihän se heidän aisa ole....

Oli kiva huomata etten ole ainut kenellä ongelmia äitinsä kanssa
Tsemppiä teille

 

[vierailija]

Mun äiti ja teidän vastaajien äidit.. olen yllättynyt kun googletin tässä vaan että kontrolloiva äiti ja eniten pelottaa juuri se että tämä kontrollointi vaikuttaa omaan identiteettiin jatkuvasti (usein tiedostamatta). Olen naimisissa 22v ja lisäksi raskaana. Äiti haluaa tietää kaiken minusta ja miehestäni. Jos käydään kylässä, hän seuraa mieheni puhetyyliä/vaatetusta/mielipiteitä ja sanoo niistä minulle mitä ajattelee (vaikka en todellakaan kysy). Lisäksi hän kyselee minulta että onko mieheni kontrolloiva koska äidistä vähä tuntuu siltä kun en kerta ikinä käy kylässä ilman häntä. Minuun hän kertoo pettyneen koska hän on kuvitellut minulle snobimiestä ja tutkinnon suorittamista ja elämää äidin kotona vielä ”pidemmän” ajan. Eniten ärsyttää jatkuva viestittely ja soittelu veljieni tekemisistä (hän kontroloi heitäkin) ja pyytää minuakin kontrolloimaan heitä hänen haluamallaan tavalla (koska minä olen vanhin lapsi ja minun kuuluu miettiä sisarusten parasta). Olen väsynyt, enkä halua keskustella näistä mieheni kanssa. Oli kuitenkin kiva lukea että en ole yksin näiden asioiden kanssa. PS mietimme miehen kanssa muuttoa toiselle paikkakunnalle.