Kolmenkympin kriisi

Heip!
Onko teillä ollut ns. kolmen kympin kriisiä? Kauanko se kesti? Minä olen tässä vuoden verran pähkäillyt asioita laidasta laitaan. Olen naimisissa ja minulla on kolme lasta (9, 5 ja 3 vuotiaat). Töissä olen hoitoalalla. Vuosi sitten aloin miettimään työtäni, että olenko oikealla alalla. Toisaalta tykkään hoitoalasta, mutta työ on nykyään niin kiireistä, ettei asikkaiden kanssa ehdi yhtään pysähtymään. Töissä olen siis esimiehen kanssa vähän napit vastakkain.
Kotona sitten olen yhtä hermoheikko. Liian usein huudan lapsille ja viimeaikoina olenkin miettinyt millaista olisi, jos olisin lapseton. Tätä asiaa tuskin tohdin edes tähän kirjoittaa. Toki rakastan lapsiani ja ymmärrän, että ne ovat parasta mitä olen elämässäni saanut (mieheni jälkeen), mutta silti.
Ymmärtääkö teistä joku mitä tarkoitan? Eli olen itse sitä mieltä että minulla on "vain" ? kolmen kympin kriisi.

 

Mulla iski kolmenkympin kriisi silloin kun mies täytti kolmekymmentä. Ei mulla ihan tuollaisia kokemuksia siitä ollut, enemmänkin kuolemanpelkoa. Ikä kun muistuttaa, että kauheaa vauhtia ollaan hautaa kohti menossa. Niinpä lauantaina täytänkin vain 29

 

Kyllä mulla oli jonkinasteinen kolmenkympin kriisi. Mulla se alko 28-vuotiaana. Muut kaverit kun meni naimisiin ja alko hommailee lapsia niin mä aloin miettiä mun parisuhdetta. Olin tuolloin serustellu 8 vuotta josta 6 vuotta avoliitossa ja kihloissa. sitte 29- vuotiaana pitkällisen jahkailun jälkeen heivasin miehen pihalle. Tunsin itseni tosi ulkopuoliseksi verrattuna kavereihin kun kaikki parhaat ystävät tosiaan tuolloin perusti perhettä. Ja minä olin se joukon "petturi" joka teki päinvastoin...

Meni kolme railakasta sinkkuvuotta ja nyt 38-vuotiaana olen onnellisesti naimisissa ja kahden lapsen äiti. Ei oikein nyt tunnu siltä että mikään neljänkympin kriisi tulis kun nyt ollaan siinä tilanteessa mitä olen aina halunnu.

Ja nyt parille jo eronneelle sinkkukaverille en ole yhtään kateellinen. Mä en todellakaan kaipaa niitä sinkkuaikoja!

Samassa ammatissa jo 14 vuotta mutta sen verran työstäni tykkään ettei mitää mielenkiintoa vaihtaa ja opiskelu ei kiinnosta pätkääkään: yhdet maisterin paperit riittää.

 

Ei oo ollu..

 

ei oo mullakaan ollut... onko sit odotettavissa 40v, who knows?!
Mie kun olen itseäni jo monta vuotta pitänyt "parhaassa iässä", mut työkaveri yx päivä leikkisästi totes et "niinkö vanha oot jo", rupes jo itelläkin ajatukset karkailee

 

Hei monitoimikone!

Kuulostipa tutulta, sama täällä. Vuoden verran jo kestänyt ja edelleen jyllää. Onnellisesti naimisissa, kaksi lasta, hyvä mies ja hyvä työ. Silti kyseenalaistan kaikkea ja mietin, mitä oikeasti haluan. Uskon kuitenkin, että tämä on vain hyvästä, vaikka välillä tuntuu niin takkuiselta eikä tunnu ikinä helpottavan! Sanotaanhan, että kaikissa kriiseissä on uuden alku. Kokeilepa kirjoittamista. Joka päivä, ihan mitä vaan . Lupaan, että alkaa helpottamaan ja selkeyttää ajatuksia. Kirjastosta kannattaa myös hakea kaikenlaista itsetuntoa ja henkistä kasvua käsitteleviä kirjoja. Hauska löytää useista omia ajatuksia, joita ei kuvitellut muilla olevankaan. Otetaan kaikki hyöty irti kriisistä! Nelikymppisenä seisommekin sitten jo vahvalla kalliolla.

 

Mulle iski aikoinaan se kriisi siinä samassa kun avioerokriisikin, joten en voi varmaksi sanoa miten mikäkin vaikutti. Joka tapauksessa oli villiä menoa, työpaikan vaihto ym. Hengissä selvittiin kuitenkin ja nyt elelen onnellisesti aviossa. :heart:

 

Pakko myöntää että toi kriisi on itelläkin päällä. Kovasti pohdin mitä meenaan loppuelämäni tehdä. "Tässäkö kaikki nyt sitten on" ajatukset keljuilevat välillä ajatuksissani.
Paitsi en enää ole kolmekymppinen, auts, lähentelen uhkaavasti 36v.

 

Juu kyllä tuollainen kriisi on koettu. Minä mietin jopa minkälaisia vaatteita voi kolmekymppinen pitää päällään Tuo kriisi kesti vuoden pari ja vaihtui sitten avioerokriisiksi muutaman vuoden kuluttua Silloin oli 3 lasta, jotka jäivät minulle.
Nyt odotellaan neljänkympin kriisiä uudessa avioliitossa ja lapsia on tullut 3 lisää Saas nähdä mitä tuo tuo tullessaan.

 

Nelikymppisenä seisommekin sitten jo vahvalla kalliolla.

Onkohan näin :saint: Itse kohta nelikymppisenä mietin juuri em. asioita. Minä laitan ne ajatukset ehkä elämäntilanteesta johtvaksi, en niinkään ikään.

Nyt kun lapset alkavat irtaantua noista "äidin helmoista" ja sitä omaa aikaa jää enemmän itselle, niin on aikaa miettiä mitä seuraavaksi. Pitäiskö sitä vaihtaa työpaikkaa haastavammaksi, alkaa uusi harrastus, vaihtaa miestä , voi käydä ulkona tuulettumassa ystävien kanssa helpommin jne. Mulle ainakin on pikkuhiljaa alkanut tulla uusi vapauden tunne, kun lapset pärjää kotosalla jo itsekseen ja joka menoa ei tarvitse sopia miehen kanssa.

 

Mulla iski 30-kriisi kun täytin 29 ja olin jäämässä ä-lomalle. Nyt taitaa olla helpottamassa