runo, minä en ole ikinä pitänyt itseäni erityisen lapsirakkaana, lapsellisena kylläkin
Olen aina ollut hiukan ulalla pikkulasten kanssa...
Kuitenkin olen haaveillut omasta lapsesta jo 14 vuotta, aikaisemmin ei (onneksi) vain ollut sellaista ihmissuhdetta, johon vauva olisi sopinut. Äidinvaistoni tuntuu voimakkaalta (eikä rajoitu ihmispentuihin, vaan myös eläinvauvat sulattavat sydämen), mutta tunne on enemmänkin biologisella kuin järjellisellä tasolla. Järjellisellä tasolla odotan vauvan kanssa pahinta, mulla ei todellakaan ole ruusunpunaisia unelmia vauvaelämästä, vaan yritän vain miettiä, että kuinka sitä selviää kun nyytti kaipaa huomiota 24 tuntia vuorokaudessa ja muutenkin arjesta ei tule helppoa, kun mies on töiden vuoksi reissussa 4-5 päivääkin kerrallaan! Mutta vauvakuume on nyt naimisiin menon jälkeen niin kova, etteivät uutiset ystävättärien yövalvomisista tai jatkuvista korvatulehduskierteistä lainkaan hillitse.
Miehellä on jo kaksi lasta edellisestä avioliitosta, ja kun 4 vuotta sitten panimme hynttyyt yhteen, oli hän sitä mieltä, että kaksi lasta saavat riittää hänelle myös tulevaisuudessa. Mutta kun mies on todella lapsirakas, niin kovasti hänkin yhteistä lasta nyt toivoo, ja puhuu jo toisesta... Itse salaa haaveilen kolmannestakin... No joo... Tällä iällä kannattanee haaveilla lähinnä esikoisesta....