Hei ja sympatiani sinne!
Meillä nyt vähän vaille 5kk kaksoset, jotka syntyivät pienipainoisina ja joilla kummallakin oli koliikki. Ainakin tässä kaksosperheessä itki aluksi vanhemmat varmaan yhtä paljon kuin vauvat ja kun muut iloitsi ihanista vauvoistaan, niin itse toivoin herääväni painajaisesta. Koliikkia kesti meillä parisen kuukautta ja se loppui yhtenä sunnuntaina kuin seinään. Toiselle pojalle auttoi kantoliina ja toiselle ei auttanut oikein mikään. Kanniskeltiin ja hytkyteltiin. Nukutettiin riippukeinussa ja heijattiin auton turvakaukalossa. Suoraan sanottuna en edes muista noilta ajoilta paljoa mitään, oli kyllä melkoisen rankkaa. Illat oli yhtä epätoivoista kanniskelua ja yritettiin kyllä ihan kaikkea. Käytettiin osteopaatilla ja vyöhyketerapiassa, joista kummastakin oli hetkeksi hyötyä, mutta ei mitään pysyvää.
Tuota Gracon koliikkikeinuakin testattiin kahteen otteeseen, muttei autanut meillä. Ihan saman asian ajoi auton turvakaukalo - siinä sivussa kehittyivät vielä käsilihaksetkin, kun sellaista heijasi. Jos nyt jotain positiivista haluaa tuolta ajalta hakea.
HIenoa, että ystävälläsi on välittävä ystävä kuten sinä.Tuppaudu joku ilta apuvoimien kanssa kanniskelemaan vauvoja vaikka korvatulpat korvilla ja pakottakaa vauvojen vanhemmat edes tunniksi ulos. Sitä ei tajua itse, että talous ei kaadu, vaikka itse olisi hetken poissa ja vauvat huutavat joka tapauksessa, oli itse paikalla tai ei.
Voit lohduttaa, että ajan kanssa kaikki tosiaan helpottaa, vaikka sitä ei sillä hetkellä usko ja elämä on vaan yhtä pärjäämistä ja hetkessä elämistä. Ainakin meillä on nyt niin, että kaikki tuntuu vaan todella helpolta ja helpommaksi vaikuttaa menevän, kun vertaa alkuaikojen ankeuteen.
Kovasti voimia ja jaksamisia!!
Terv.
Miuku ja pojat
