\
Alkuperäinen kirjoittaja 28.05.2006 klo 17:18 hmmm kirjoitti:
nimimerkille meidän kokemus
Mun mielestä kuulostat vainoharhaiselta.
Sanoit heti että romuläjän takia et lapsiasi vie sinne. Halusit vain nähdä negatiivista.
Mitä tulee tunnelmaan, niin ei ole kummallista, että toisilleen oudot ihmiset ovat jännittyneitä, että mitä heistä ajatellaan.
Olisivat voineet olla ihan kiva perhe.
Mutta sulla ei ollut tarvetta. Olit jaksanut olla lapsillesi muutenkin hyvä äiti. Nimittäin sulla on kuvaamasi perusteella vilkkaat ja eloisat ja luottavaiset lapset. Varmasti joku muu perhe tarvitsee apua enemmän. (TAi sitten olet saanut sukulaisilta apua, mummolasta)
En tiedä miten oikein luit minun tarinani.
En ole vainoharhainen.
Tapaus on jo vanha. Siitä on siis kulunut monta vuotta. Lapset ovat isoja. En tiedä muistaako esikoinenkaan tuota tapusta enää, kuopus ei varmasti muista kun oli niin pieni.
En halunnut nähdä negatiivista. Halusin itse lapsilleni tukiperheen, koska olin hyvin uupunut ja yksinäinen, en saanut apua mistään. Matkat sukulaisiin oli pitkiä ja kalliita, ei olisi ollut varaa koska opiskelin ja ajattelin, että kun minä jaksan; kun saan lapset maaseudulle "mummolaan" lähelle, heilläkin on hauskaa ja jaksamme taas paremmin seuraavaan tapaamiseen, ajattelin että lapset olisi kerran kuussa viikonlopun siellä.
Lumen alla uinuva romuläjä oli oikeasti talon pihapiirissä. Se oli oikeasti iso. Se oli myös vaarallinen; irtonaista metalliromua pinottuna, lumivapan alla. Sanoin lapsille, ettei siihen saa mennä sitten - ajatus oli, että lapset tulevat sinne tukiperheeseen sitten ja päätin jo valmiiksi varoittaa vaarallisesta paikasta, lapset kuitenkin noudattivat aika hienosti minun ohjeita etenkin kun minä en ollut paikalla....
Lehmääkään emme kuvitelleet. Se oli oikeasti tosi likainen, omassa p.a.s.kassaan mahaan asti, jalat kokonaan. Navettarakennuksen nurkassa oli lehmänlantaläjä, eli navetta ei ollut sillä tavalla oikea navetta, että siinä olisi ollut se juttu, miten saadaan lanta ulos... se olisi pitänyt aina lapioida ulos, eikä se mamma kait jaksanut sitä tehdä, oli lapioinut sen läjän sinne sisälle....
Ei minua haitannut perheen erilaisuus, mutta minua kummastutti sen ottopojan vihamielisyys sekä heidän omien poikiensa käytös. He eivät tulleet samaan kahvipöytään, ei ottopoika eikä omat. He eivät tulleet kättelemään, he jäivät ovenpieleen tuijottamaan, aikuiset miehet, jotka elivät jo omillaan.
Ilmeisti maaseudulla toimitaan näin???? Maalaiset käyttäytyy näin, eli ei käyttäydytä
:headwall: - tuijotellaan uutta tulokasta.
Minä en olisi jaksanut, mutta onhan sitä vaikka seipään nokassa jos on pakko.
Päätin, että minun on pakko jaksaa.
Myöhemmin tästä on kyllä satoa niitetty minun romahtamisena, esikoisen romahtamisena. Sitten kyllä saimme apua mielenterv.toimen suunnalta!! :headwall:
Esikko on vieläkin sen verran nuori.. olisin suonut kummallekin jaksavamman äidin, en äitiä, joka huutaa silkkaa väsymystään.
Kirjoitit, että olisimme saaneet apua muulta suvulta. Saimmehan me. Matkustin parin kuukauden välein sukulaisiin: lapset meni mummolaan ja minä sukulaisten nurkkiin. Opiskelijan budjetti kestää tämmösen, eikö vaan. Ei,emme saaneet toimeentulotukea, elin lainalla, en saanut kesätöitä jne.
Pärjäsimme, mitenkuten kitkutellen pärjäsimme, mutta olisi lasten kannalta ollut tärkeä se ennaltaehkäisevä apu.
Tapaus on ihan oikeasti totta. En ole hysteerinen, en vainoharhainen. En kuvitellut. Se oli todella kummalinen perhe, enkä halunnut lapsiani semmoseen paikkaan, halusin että voin luottavaisin mielin ja huoletta laittaa lapset; että ensitapaamisella olisi välittynyt sellainen välittäminen lapsista ja lapsia kohtaan, mutta sitä edes ei ollut. He vaikuttivat vanhuksilta, jotka eivät ihan oikeasti olisi jaksaneet kahta varsin vilkasta ja vaativaa ja sanavalmista leikki-ikäistä lasta.
Kyllä, uupumuksesta huolimatta tarjosin lapsilleni paljon esim. harrastuksia yms., mutta se ei poista sitä, että liian monta vuotta olin liian uupunut enkä pystynyt iloitsemaan ja nauttimaan lapsita ja tottakai lapset sen vaistoaa. Mutta mieluummin näin kuin että siihen päälle olisin laittanut heidät ihmiselle, jotka ihan oiekasti eivät jaksaisi heitä ja jotka eivät välittäisi heistä.
Eivätkä he kertoneet itsestään mitään, vaikka kysyin monella eri tapaa, he "kertoivat" muulla tavalla. Elekieli ja nonverbaalinen on yllättävän iso osa ihmisen viestintää.
Minä olen tottunut kuunetelemaan ja katsomaan sitä, se kertoo niin paljon ja tässä perheessä se kertoi, ettei lapsillani olisi siellä turvallinen ja hyvä olo.
Mutta kuten sanoin, tarina on tosi, oikea, mutta vanha. Ei ollenkaan nyt just, vaan reippaasti yli 10 v vanha, nämä vanhukset eivät enää tee tätä työtä eikä varmaan mitään muutakaan jos enää elossakaan ovat.
