Kokemuksia persoonallisuushäiriöisestä

Taidan se minäkin olla jonkinmoisen luonnehäiriöisen kanssa..Kun noita aikasempia tekstejä luin, jotenkin sain asiasta varmuuden.

Eli on haukkumista, välinpitämättömyyttä, syyllistämistä, jatkuvaa valehtelua, varastelua, piittaamattomuutta omista henk. koht. asioistaan, vastuutonkin hän on sekä lisäksi aggressiivinen. Agressiivisuus näkyy riitojen keskellä huutamisella ja tavaroiden heittämisellä esim. seinään. Kerran esim. rikkoi parvekkeen lattialle täyden tuhkakuppi purnukan, kun minulle suuttui jostain. Oli kiva siivoaminen..
Lisäksi majailee luonani, kun lähdin yhteisestä kodistamme, kun sain viimeisen pisteen i:n päälle. Eli on asunnoton ja työtön. Enkä helpolla saa ulos täältä häntä.

Ja se mihin kiinnitin huomiota, niin osaa esittää muille muutakuin mitä on. Kun aloimme seurustelemaan, perheeni oli niin haltijoissaan hänestä; oli hän niin sulavasanainen. Ja tietysti itsekkin olin ylpeä "valloituksestani" vaan toista on nyt.

Edelleen saan esim. kuulla miten hirveä alkoholisti olen jos käyn kaksi vkn loppua peräkkäin kk:ssa baarissa (harvemmin näin teen), ja kuinka olen häntä joka kerta jonkun kanssa pettänyt. Minulla oli jopa salasuhde jonkun miehen kanssa, vaikka opiskelut ja koti vei kaiken vapaa-aikani (en siis liikkunut mihinkään kotoolta). Kun hänen epäilyksiään ihmettelin, olin jo txtaillut ja soitellut salarakkaan kanssa, mutta poistanut vain viestit ja puhelut. Kaikkeen sitä ehtii, kun tarpeeksi yrittää =). En tiedä, onko tällä mitään merkitystä, mutta mies on ollut kova käymään itse vieraissa exíen kanssa seurusteltuaan.

Musta tuntuu vaan, kun olen itse muuttunut kylmäksi ja kovaksi (en siis enää noteeraa miehen loukkauksia ja muuta p*kaa), että miehen käytös olisi vähän hiipunu. Empä sitten tiedä, voiko semmoinen olla mahdollista?

 

´"Ruikutin" tuolla toisaalla vaikeuksista "elämäni miehen" kanssa :'(

Lukaisin pikku vinkistä nämä persoonallisuushäiriöitä koskevat jutut. Ei ihan iske minun tapauksessa, mutta toisaalta heräsi ajatus mieheni taustoista:
Hän on keski-ikäinen. Ei ollut koskaan avoliitossakaan, muutamia seurustelusuhteita kyllä. Asui edelleen iäkkäiden vanhempiensa kanssa, joita alkuvaiheessa kertoi hoitavansa, kuitenkin osoittautuivat niin hyväkuntoisiksi...ja itse asiassa olivat tyytyväisiä, kun "poika löysi oman elämän". Eli ei edes heidän dominoiva suhtautumisensa...

Onko tässä ensin ollut muna vai kana? Eikö uskaltanut irrottautua, epävarmuuttako? Kuitenkin ihmisenä välittävin ja rakastavien, mitä ikinä olen tavannut, mutta tuo jatkuva varpaillaanolo, kun mitään ei uskalla sanoa edes kauniisti, kun heti suuttuu ja huutaa. Ja sitten "pakenee" tilanteesta.
Olen joo katsonut peiliin: osaan puhua rauhallisesti provosoimatta. Osaan olla sanomatta asiattomuuksia ja perustella kantani. Mutta kun nyt on eväät syöty :headwall:

 

\

Nyt lähipiirissä jännitetään miten kauan yksi äiti-ihminen kestää selkeästi narsistista miestään ja viritellään jo kaiken varalta turvaverkkoja. Toinen tuttu on jo ilmeisesti kaiken avun ulkopuolella ja antaa mustasukkaisen ja väkivaltaisen miehen kävellä ylitseen joka suuntaan ettei vaan saa selkäänsä.

Piika-äiti

Omasta kokemuksesta voin kertoa, että jos kumppanilla on narsistinen persoonallisuushäiriö, ei siinä hyssyttelyt auta... Vaikka kuinka alistuisit myötäilemään ja pyrkisit miellyttämään, ei mikään lopulta kelpaa. Teetpä kuinka tahansa ja sanotpa mitä tahansa, osumaa tulee jos on tullakseen. Narsistin ajatus- ja tunnemaailma on niin häiriintynyt, että henkilö provosoituu ihan mistä tahansa tarvitessaan purkautua. Kun keinoja käsitellä asioita ja tunteita ei ole, purkautuu kaikki sairaalloisen mustasukkaisuuden ja todennäköisesti myös väkivallan kautta. Alkoholismiin on herkkä sairastumaan ja sehän tietysti vaan pahentaa tilannetta. Siihen kun vielä sattuu joku kriisi, niin on hengen lähtö kumppanilla lähellä.

Suhteesta on todella vaikea päästä pois. Itse käytin psykologiaa, kun en uskaltanut turvakotiin ja poliisiin turvautua. Pelasin siis hänen peliään mollaamalla itseäni jä vakuuttelemalla hänen haluavan minusta eroon. Kauan tarkkaili elämääni ja edelleen käy sattumalta nähdessämme uhoamassa. Yhteystietoni tulevat olemaan salaiset lopun ikääni.

Edelleenkään hän ei tunne tehneensä mitään väärää vaan väittää minun olleen väkivaltainen tilanteissa, joissa hän oli puolustuskyvytön. On siis kääntänyt tapahtuneet päinvastaiseksi ja väittää itse olevansa uhri. Toisaalta sanoo myös, että itse kerjäsin eli ansaitsin pieksämiset, joten hänellä ei ole syytä pyytää anteeksi. Hän on kaikissa asioissa täysin viaton. Apuakaan ei tarvitse, koska minä olen se sairas.

Narsisti ei parane, jos ei myönnä itselleen sairauttaan ja myönnä satuttavansa lähimpiään. Suhteeseen ei siis kannata jäädä vaan pyrkiä pois keinolla millä hyvänsä. Jonain päivänä voi muuten olla liian myöhäistä. Tukiverkosto on eroa tehdessä todella tärkeä, joten olkaa tällaista kokevien lähimmäistenne tukene, vaikka he olisivat täysin sairaan kumppaninsa otteessa. Ilman tukea he eivät irti pääse. Itsetunnon tukeminen on erityisen tärkeää.

Voimia kaikille persoonallisuushäiriöisen terrorisointia kokeneille! Pysytään vahvoina ja muistetaan, että me kaikki ansaitaan parempaa.

 

Pitääkö persoonaallisuushäiriöisten ihmisten elää yksin?
Miehelläni on epäsos.persoonaallisuushäiriö. En aio jättää häntä, mutta joudun kyllä välillä tekemääntöitä sen eteen että suhde pelaisi ja jatkuisi. Välillä hän on maailman ihanin aviomies ja välillä ihan jtn muuta,mutta entäs miehet joilla ei ole mitään "häiriötä". Ovatko he aina ihania?
Toki jos mieheni olisi väkivaltaien, jättäisin hänet.