Anzu
Elokuun 14. on laskettu aika, eli viikkoja nyt 30. En koe olevani masentunut mutta joka ilta itkettää kun kuulen mieheni puuhastelevan ja mietin meitä ja pelkään miten suhteemme muuttuu lapsen myötä ja kykeneekö hän luomaan onnistuneen suhteen lapseen. En ole ainakaan vielä pystynyt puhumaan hänen kanssaan näistä asioista, koska minua pelottaa enkä haluaisi loukata häntä. Vaikka hän on todella ymmärtäväinen ja keskustelu tod.näk. onnistuisi ihan hyvin. Kiteytettynä pelkään kai hänen kykyä olla hyvä isä. Pahin pelkoni on että hän ottaa lapsesta ja minusta etäisyyttä ja jäämme lopulta kahden.
Tiedän että osa näistä mietteistä on näitä tyypiilisiä raskaana olevan naisen mietteitä kun on niin herkkä ja ylireagoiva. Minua ärsyttää tuo vähättely. Itsekin olen yrittänyt lohdutella itseäni että älä nyt ole noin herkkä, ja älä nyt liikoja mieti. Mutta olen oppinut että tunteiden tukahduttaminen ei ole mikään ratkaisu. Vaikka tuntisi itsensä miten tyhmäksi. Minuakin hävettää, koska en normaalisti koe olevani mikään herkkis.
Nyt kysynkin minkälaisia ajatuksia ja pelkoja teillä on tai on ollut? Ja onko ulkopuolisen apua tarvittu.
Tiedän että osa näistä mietteistä on näitä tyypiilisiä raskaana olevan naisen mietteitä kun on niin herkkä ja ylireagoiva. Minua ärsyttää tuo vähättely. Itsekin olen yrittänyt lohdutella itseäni että älä nyt ole noin herkkä, ja älä nyt liikoja mieti. Mutta olen oppinut että tunteiden tukahduttaminen ei ole mikään ratkaisu. Vaikka tuntisi itsensä miten tyhmäksi. Minuakin hävettää, koska en normaalisti koe olevani mikään herkkis.
Nyt kysynkin minkälaisia ajatuksia ja pelkoja teillä on tai on ollut? Ja onko ulkopuolisen apua tarvittu.