Kokemuksia masennuksesta raskauden aikana ja jälkeen?

Elokuun 14. on laskettu aika, eli viikkoja nyt 30. En koe olevani masentunut mutta joka ilta itkettää kun kuulen mieheni puuhastelevan ja mietin meitä ja pelkään miten suhteemme muuttuu lapsen myötä ja kykeneekö hän luomaan onnistuneen suhteen lapseen. En ole ainakaan vielä pystynyt puhumaan hänen kanssaan näistä asioista, koska minua pelottaa enkä haluaisi loukata häntä. Vaikka hän on todella ymmärtäväinen ja keskustelu tod.näk. onnistuisi ihan hyvin. Kiteytettynä pelkään kai hänen kykyä olla hyvä isä. Pahin pelkoni on että hän ottaa lapsesta ja minusta etäisyyttä ja jäämme lopulta kahden.

Tiedän että osa näistä mietteistä on näitä tyypiilisiä raskaana olevan naisen mietteitä kun on niin herkkä ja ylireagoiva. Minua ärsyttää tuo vähättely. Itsekin olen yrittänyt lohdutella itseäni että älä nyt ole noin herkkä, ja älä nyt liikoja mieti. Mutta olen oppinut että tunteiden tukahduttaminen ei ole mikään ratkaisu. Vaikka tuntisi itsensä miten tyhmäksi. Minuakin hävettää, koska en normaalisti koe olevani mikään herkkis.

Nyt kysynkin minkälaisia ajatuksia ja pelkoja teillä on tai on ollut? Ja onko ulkopuolisen apua tarvittu.

 

mä kävin raskauden aikana kaikki mahdolliset huonot vaihtoehdot läpi mitä meidän perheellemme , minulle tai lapselle voi tapahtua. keskustelin myös mieheni kanssa ja "pakotin" miettimään mitä jos jotakin pahaa tapahtuu.. se oli miehelle varmaan raskasta, mutta mun oli pakko valmistaa itseäni myös sen varalle, että kaikki ei mene ehkä hyvin. itkin myös paljon ,lähinnä itsekseni, koska en halunnut näyttää kuinka raskaus pistää itkemään( sitähän yleisesti naureskellaan kun naiset raskaana on niin herkkiä)..sitä en kellä epäillyt olisiko mieheni hyvä isä, en oikeastaan keskittynyt siihen, päällimmäinen huoli oli selviytyminen synnytyksestä ja miten itse koen suuren muutoksen. en kokenut itseäni masentuneeksi, mutta hyvin huolestuneeksi kylläkin.
synnytyksen jälkeen meni monta kuukeutta hyvin, mutta lapseni ollessa noin 4 kk olin aika yksin ihan käytännön syistä ja aloin ahdistumaan, suremaan , huolehtimaan ja mulle tuli järjenvastaisia pelkoja, että satutan lastani, pelkoja että mitä jos jotenkin pimahdan ja satutan. se oli raskasta ja hakeuduin lääkärin puheille peläten että saan hullun paperit, mutta syynä olikin lapsivuodeaikaan liittyvä masennus ja masennukseen liittyvät pakkoajatukset(jotka oli siis niitä järjenvastaisia pelkoja). olin suunnattoman helpottunut kun tajusin että en ole tulossa hulluksi.. vaikea pala tämä masennus on vielä minulle, mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa.. nyt vasta huomaan kuinka raskasta minulla oli koska taistelin viimeiseen asti pahanolon tunteitani vastaan ja yritin näyttää kovin iloiselta ja onnelliselta. yksi hyvä ystävä olikin ihmetellyt, että miten ihmeessä jaksan olla niin hyvän tuulinen, niinpä..
mutta tässä siis minun kokemuksiani ja toivon sinulle anzu onnellista loppuajan odotusta!

 

Ois kokemusta raskauden jälkeiseen masennukseen.Minulla oli älytön masennus toiseksi nuorimmaisen jälkeen.On neljä lasta.Itkettiin lapsen kans yhdessä ja erikseen.Sattui niin että minun isä kuoli kuusi viikkoa ennen lapsen syntymää.Olin niin maassa että en osannut hakea edes apua.Yöunet meni eikä ole tulleet takaisin .Tätä kesti lähes 10v.En ole vieläkään hakenut ulkopuolista apua.Tiedän kyllä että tarvisin.

 

Ensiksikin onnellista loppuodotusen aikaa...
Itselläni oli sekä raskausaikana että synnytyksen jälkeen masennusta..mutta siitä selviää kyllä.
Olin todella herkkänä koko raskausajan ja mietin kaikkea mahdollista mitä voi sattua...ja vihainen miehelleni koska hän ei tällaisia asioita pahemmin miettinyt. Hän ei muutenkaan vaikuttanut innostuneelta koko tulevasta lapsesta, ajattelin silloin ettei tästä selvitä ikinä ja jään lapsen kanssa yksin.
Synnytyksen jälkeen huomasin että epäilinkin enemmän omia taitojani äitinä kuin mieheni isänä. Selvisi että mieheni oli kuin syntynyt isäksi, niin hienosti on kaikki mennyt. Parempaa isää en voisi lapsellemme edes toivoa. Hän vaan ei osannut pelätä tulevaa etukäteen.
Sairaalasta kotiin päästyäni se alkoi; itkin jatkuvasti, en saanut kunnolla nukuttua, imettämisessä oli omat juttunsa ja olin synnytyksestä kipeä. Mies oli paljon poissa kotoa joten olimme tytön kanssa kaksistaan...Puhuin asiasta mieheni kanssa ja hän järjesti enemmän aikaa meille...aurinko alkoi paistaa risukasaankin.
Huomasin että on todella tärkeää olla hyvä tukiverkosto, pitämässä sinulle itselle seuraa ja katsoa lapsen perään vaikka vain sen aikaa että voit rauhassa käydä suihkussa.
Oikein paljon voimia...
Puhu asioista miehellesi se helpottaa.

 

nyt on 25+2 ja koko raskaus on mennyt päin peetä, raskaus on toivottu, ja jo neljäs. Mutta en halua olla raskaana, usein vain ärsyttää vauvan potkut,ja olen meittinyt lopettaa elämäni, vaikka mies on mukana tässä ja kaikki pitäisi olla hyvin, eräänä päivänä, mies ei uskaltanut mennä edes mennä töihin yövuoroon, en olisi selvinnyt aamuun asti, käyn kyllä psykologilla, ja ehkä aloitan lääkkeet, hirvittää jo valmiiksi vauvan syntymä, mitä jos en pysty hoitamaan lasta, on ennenkin ollut masennusta syntymän jälkeen, mutta toivotaan parasta...

 

Kehoittaisin puhumaan, hakemaan apua, yksin ei saa jäädä. Eli älkää tehkö kuten minä tein. Podin masennusta erinäisistä syistä koko raskausajan ja vauvan synnyttyä, mm. siksi että mies sairasti masennusta ja jätti minut yksin, eikä tukiverkostoa ollut ja olin tosi kovilla. Jaksoin kuitenkin nauttia lapsesta, muutamana kertaan väsyin tosi pahasti. Perheterapiassa ymmärrettiin miestä, mutta minä en kokenut tukea saavani. Joten auttajatkin kannattaa valikoida. Mutta apua kannattaa hakea siksi, että pystyisi nauttimaan lapsesta, sitä aikaa ei takaisin saa.

 

olin masentunut synnytyksen jälkeen. Myöskin raskauden aikana. Synnytyksen jälkeen meni kuukausia kun joka kerta kun mies lähti ovesta ulos minä purskahdin itkuun ja itkin monta kertaa päivän aikana. Olin varma että miehelleni sattuu jotain vakavaa... Myöskin kävin läpi moneen kertaa mitä kaikkea meille jokaiselle voisi käydä. Annoin tunteille vallan ja ajallaan sen meni sitten ohi. Silti vieläkin vuoden jälkeen olen edelleen tirauttelen kun mietin vakavia tai kuulen tai näen jotakin. Esim. elokuvissa

 

Minä taas pelkän että lapsille tapahtuu jotain, ja käy silloin kun mies on töissä, ja hän syytää minua kuinka huono olen? ei ole koskaan käynnyt mitään, mutta pelkään, onko muilla samanlasia ajatuksia?