Keskusteluja aiheesta "vauvakuume vielä kerran" löytyy useita, mutta olisin kiinnostunut kokemuksista perheistä, joissa vahemmat ovat höyrähtäneet vielä kertaalleen lisääntymään... joissa vauvakuumeesta on ryhdytty kytännön toteutukseen. Miten perhedynamiikka muotoitui uudessa tilanteessa, parisuhde, isot sisarukset?
Meillä vähän päälle kolmekymppisillä vanhemmilla on 12- ja 9-vuotiaat tytöt ja vauvakuumetta olen potenut jo vuosikausia. Aina ajatuksissa on ollut se, että kyllä vielä joskus haluan edes yhden pienen.. Nyt kun aikaa on kulunut niin järkisyyt puhuu asiaa vastaan. Vauvakume on erittäin vahvana, mutta niin on tällä hetkellä miehen vastustus asiaa kohtaankin. Mies yrittää ymmärtää mua ja sanoo, että toki on tiennyt vauvakuumeestani, muttei siltikään haluaisi ihan lähiaikoina. Minä taas en haluaisi odottaa enää hetkeäkään, me vanhetaan koko ajan ja tytötkin kasvaa.
Onhan tämä ihanan helppoa, tytöt pärjää jo keskenään kotona, itsekin voi harrastaa ja ei ole yövalvomisia, isojen lasten kanssa päivätoimet on helppoja ja illat yleensä leppoisia. Mies on aina ollut enemmän järki-ihminen, minä käyn tunteella, hetkessä.
Koen todella vahvana sen että todellakin haluan vielä olla raskaana, haluan meille vauvan, haluan että tytöt saa yhden pikkusisaruksen, haluan että perheessämme on enemmän jäseniä. Itsekkäänä mietin, että mitä teen elämälläni kun tytöt kasvaa ja lähtee kotoa, istumme nelikymppisinä kaksin ukon kanssa ja harrastetaan omia menojamme, matkustellaan, eletään "väliinjäänyttä" nuoruutta? Tuntuu sisällöttömältä, haluan elää perhe-elämää, en parisuhdeaikaa vain kaksin.
Pelkään kuitenkin myös sitä mitä vauva toisi tullessaan: itkuja, kakkavaippoja, väsymyksen, sitotumisen taas aikataulutuksiin vauvan mukaan, hankalampaa reissata vaikkapa vain kauppaankin, vähemmän seksiä, vähemmän omaa aikaa. Mutta en todellakaan osaa edes ajatella sitä että lapsilukumme jäisi tämän. Mutta kuulisin mielelläni tositarinoita siitä, mitä uusi vauva-arkeen hyppääminen tekee perheelle. Parisuhteemme on ihana, rakastan miestäni mahdottomasti, mutta siltikin pelkään esim sitä, että voiko uusi vauva-aika väsymksineen ja haasteineen pilata tämän hyvän arjen, jos se onkin liian rankkaa, voiko sitä joskus katua, jos lapsi onkin sairas, jos itse sairastuu vakavasti...
Siis ihan pönttöjä, hullujakin ajatuksia. Tuskinpa lapsiaan koskaan katuu<3.
Meillä vähän päälle kolmekymppisillä vanhemmilla on 12- ja 9-vuotiaat tytöt ja vauvakuumetta olen potenut jo vuosikausia. Aina ajatuksissa on ollut se, että kyllä vielä joskus haluan edes yhden pienen.. Nyt kun aikaa on kulunut niin järkisyyt puhuu asiaa vastaan. Vauvakume on erittäin vahvana, mutta niin on tällä hetkellä miehen vastustus asiaa kohtaankin. Mies yrittää ymmärtää mua ja sanoo, että toki on tiennyt vauvakuumeestani, muttei siltikään haluaisi ihan lähiaikoina. Minä taas en haluaisi odottaa enää hetkeäkään, me vanhetaan koko ajan ja tytötkin kasvaa.
Onhan tämä ihanan helppoa, tytöt pärjää jo keskenään kotona, itsekin voi harrastaa ja ei ole yövalvomisia, isojen lasten kanssa päivätoimet on helppoja ja illat yleensä leppoisia. Mies on aina ollut enemmän järki-ihminen, minä käyn tunteella, hetkessä.
Koen todella vahvana sen että todellakin haluan vielä olla raskaana, haluan meille vauvan, haluan että tytöt saa yhden pikkusisaruksen, haluan että perheessämme on enemmän jäseniä. Itsekkäänä mietin, että mitä teen elämälläni kun tytöt kasvaa ja lähtee kotoa, istumme nelikymppisinä kaksin ukon kanssa ja harrastetaan omia menojamme, matkustellaan, eletään "väliinjäänyttä" nuoruutta? Tuntuu sisällöttömältä, haluan elää perhe-elämää, en parisuhdeaikaa vain kaksin.
Pelkään kuitenkin myös sitä mitä vauva toisi tullessaan: itkuja, kakkavaippoja, väsymyksen, sitotumisen taas aikataulutuksiin vauvan mukaan, hankalampaa reissata vaikkapa vain kauppaankin, vähemmän seksiä, vähemmän omaa aikaa. Mutta en todellakaan osaa edes ajatella sitä että lapsilukumme jäisi tämän. Mutta kuulisin mielelläni tositarinoita siitä, mitä uusi vauva-arkeen hyppääminen tekee perheelle. Parisuhteemme on ihana, rakastan miestäni mahdottomasti, mutta siltikin pelkään esim sitä, että voiko uusi vauva-aika väsymksineen ja haasteineen pilata tämän hyvän arjen, jos se onkin liian rankkaa, voiko sitä joskus katua, jos lapsi onkin sairas, jos itse sairastuu vakavasti...
Siis ihan pönttöjä, hullujakin ajatuksia. Tuskinpa lapsiaan koskaan katuu<3.